Pyhä marttyyripiispa ja jumalankantaja Ignatios Antiokialainen

Apostolien oppilas, piispojen isä ja voitollisten marttyyrien edelläkulkija pyhä Ignatios on kolminkertaisesti kruunattu Jumalan ystävä, joka loistaa kirkkaana tähtenä pyhien taivaalla. Uskollisena nimelleen (lat. ignis, ’tuli’) Ignatios antoi Kristuksen rakkauden palaa sydämessään niin voimallisesti, että häntä alettiin kutsua ”jumalankantajaksi” (teoforos). Ignatios käytti arkailematta itsestään nimitystä jumalankantaja – onhan jokainen kristitty Kristuksen kantaja: Kristukseen pukeutunut ja Pyhän Hengen astia.

Nimellä on toinenkin merkitys. Teoforos tarkoittaa myös ”Jumalan kantamaa”. Perimätiedon mukaan Ignatios oli se pieni lapsi, jonka Kristus toi apostolien keskelle, kun nämä väittelivät siitä, kuka heistä oli suurin. Kristus otti lapsen syliinsä ja nosti hänet esimerkiksi apostoleille ja kaikille kristityille. ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” (Matt. 18:5, Mark. 9:37)

Nuoruudessaan Ignatios tunsi henkilökohtaisesti monia apostoleja, erityisesti Pietarin, Paavalin ja Johanneksen. Polykarpos Smyrnalaisen (23.2.) tavoin hän sai opetusta uskon syvimmistä salaisuuksista evankelista Johannekselta. Hän sai myös pappisvihkimyksensä suoraan apostoleilta. Vuosien 68–75 tienoilla Ignatioksesta tuli Syyrian provinssin keskuksen ja idän mahtavimman kaupungin Antiokian piispa. Hänen edeltäjänsä Euodos oli ensimmäinen Antiokian piispa apostoli Pietarin jälkeen ja johtanut Antiokian seurakuntaa 40-luvun alkupuolelta alkaen.

Keisari Domitianuksen (81–96) vainon aikana Ignatios rohkaisi kristittyjä tunnustajia pitämään kidutuksia ja väliaikaisia kärsimyksiä mitättöminä ikuisen elämän rinnalla. Hän kävi lohduttamassa ja auttamassa heitä vankilassa ja ilmaisi heille hartaan toiveensa päästä seuraamaan Kristusta Hänen kuolemaansa saakka saadakseen olla yhtä Hänen kanssaan iankaikkisesti. Pelotonta piispaa ei kuitenkaan pidätetty, ja vainon tauotessa hän oli pettynyt, koska Jumala ei ollut kutsunut häntä saavuttamaan täydellistä opetuslapseutta.

Seuranneina rauhan vuosina Ignatios pyrki järjestämään kirkon elämää ja oloja. Hän otti käyttöön antifonisen laulutavan nähtyään näyssä, kuinka enkelit taivaassa ylistivät Jumalaa vuoronperään kahtena kuorona. Ignatios pyrki kaikin tavoin osoittamaan, että apostolien helluntaina saama armo oli yhä läsnä ja vaikutti piispan johtamassa kirkollisessa elämässä vielä apostolien jälkeenkin. Suurkaupungin piispana Ignatioksen ääntä kuunneltiin pienemmissäkin seurakunnissa, joita hän kehotti pysymään yhtenäisinä rakkaudessa, kukin oman piispansa ympärillä. Ignatios opetti piispan olevan taivaallisen Paimenen ja ylimmäisen papin Jeesuksen Kristuksen maallinen kuva. Uskovia hän kehotti kokoontumaan mahdollisimman usein, erityisesti Herran päivänä, sunnuntaina viettämään yhteistä ehtoollisjuhlaa piispan johdolla sellaisessa sydämen ykseydessä, joka perustuu yhteiseen uskoon, toivoon ja rakkauteen ja jonka keskipisteenä on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja. Ignatios kehotti kristittyjä olemaan kuuliaisia piispalle ja papistolle jakamattomin sydämin ja murtamaan yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke.¹

Yhteisten jumalanpalvelusten jälkeen kristittyjen tulee kilvoitella kohti sopusointua niin suhteessa toisiinsa ja ulkopuoliseen maailmaan kuin omissa ajatuksissaankin. Ignatios toivoi, että yksimielisyys saisi kristittyjen äänet sointumaan yhteen, niin että he laulaisivat yhteen ääneen Jeesuksen Kristuksen kautta Isälle, joka kuulisi heitä ja tuntisi heidät hyvistä teoistaan Poikansa jäseniksi.² Ignatios kehotti välttämään kaikenlaista hajaannusta kuin kaiken pahan alkua.³ Hänen tavoitteenaan oli pitää kirkko puhtaana ja harhaoppien tavoittamattomissa.

Keisari Trajanus (98–117) kävi hallintonsa ensimmäisinä vuosina sotia skyyttejä ja daakialaisia vastaan. Selvittyään taisteluista voittajana tämä erityisen julma ja turmeltunut keisari päätti vaatia kaikkia alamaisiaan uhraamaan keisarille kuin Jumalalle. Ennen sotaretkeään Armeniaan ja Parthiaan Trajanus saapui Antiokiaan, jossa hän käynnisti paikallisen kristittyjen vainon keskittyen kirkon johtohahmoihin.

Pyhä Ignatios tiesi aikansa koittaneen. Hän tuli keisarin eteen omasta aloitteestaan ja vastasi hänen kysymyksiinsä rohkeasti. Ignatios tunnusti yhden Jumalan, joka on Luoja, ihmisten ystävä ja ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen Isä. Lisäksi hän ivasi pelottomasti keisarin taikauskoisia tapoja, kuinka tämä yritti saada suojelusta legioonilleen oman mielikuvituksensa tuotteilta. Keisari alkoi kuulustella häntä:

– Kuka sinä olet, sinä piruparka, joka tahdot olla tottelematta keisarillisia määräyksiämme ja petät toisiakin, jotta heille kävisi yhtä huonosti?

– Ketään, joka kantaa Jumalaa, ei kannata sanoa piruparaksi. Mutta jos sanot näin siksi, että minusta on harmia piruille, sen hyväksyn.

– Kuka sitten kantaa Jumalaa?

– Se, jolla on Kristus sydämessään.

– Puhut siis siitä Pontius Pilatuksen aikana ristiinnaulitusta, et kai vain ole Hänen oppilaansa?

– Minä olen sen oppilas, joka on naulannut meidän syntimme ristiin, tallannut Paholaisen ja kaikki hänen voimansa jalkojensa alle tehden ne julkisesti naurunalaiseksi. Hänen määräyksestään kaikki, jotka kantavat Jeesusta sydämessään, saavat tallata demonien pahuuden jalkoihinsa.

– Tätäkö Jeesusta sinä kannat sydämessäsi?

– Kyllä. Sillä on kirjoitettu: ”Minä asun heissä ja kuljen heidän keskellään.”

– Jättäkäämme turha puhe ja menkäämme kunnioittamaan kuolemattomia jumalia. Hylkää tuollainen ajattelu ja uhraa jumalille. Minä voin tehdä sinusta Zeuksen ylipapin, ja kaikki kunnioittavat sinua.

– Minä ihmettelen ehdotustasi. En pidä tarjouksiasi ja lupauksiasi minkään arvoisina. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta maalliseen valtakuntaan. Minä olen jo korkeimman Jumalan pappi, ja hänelle minä uhraan ylistystä. Jeesuksen tähden olen valmis uhraamaan itseni ottamalla vastaan kuoleman niin kuin Hänkin kärsi minun tähteni.

Koska kuulustelut eivät edenneet keisarin toiveiden mukaan, hän ilmoitti päätöksensä: ”Vietäköön siis tämä ristiinnaulitun kantaja kahleissa Roomaan ja syötettäköön hänet leijonille kansan huviksi.” Tuomio miellytti sekä tuomitsijaa että tuomittua, joka kiitti Jumalaa, että saisi viedä rakkautensa Häntä kohtaan täydellisyyteen saakka. Monien muiden marttyyrien tapaan pyhä Ignatios täyttyi ilolla. Hän suuteli palavasti saamiaan raskaita ketjuja. Hän kutsui niitä ”hengellisiksi helmikseen”,⁴ sillä ne takasivat hänelle ikuisen elämän Kristuksessa. Ignatios hyvästeli seurakuntansa toivorikkain mielin kehottaen hengellisiä lapsiaan muuttamaan kyyneleensä riemulauluiksi. Hän lähti Antiokiasta jalkapatikassa muiden vankien kanssa. Heitä vartioi kymmenen sotilaan ryhmä, joka oli niin julma että Ignatios kutsui heitä leopardeiksi. Heidän väärämieliset toimensa kuitenkin ainoastaan lisäsivät hänen intoaan ja iloaan.

Ryhmä matkasi vuoroin laivalla ja vuoroin jalan. Kaikkialla, missä he pysähtyivät, Ignatios vahvisti sanoillaan kristittyjä, jotka tulivat katsomaan Antiokian piispaa. Myrskyn ajamina seurue rantautui Smyrnaan. Siellä Ignatiosta tuli tervehtimään piispa Polykarpos, joka tunsi syvää rakkautta ja surumielistä iloa tietäessään näkevänsä Ignatioksen viimeisen kerran tässä maailmassa. Ignatios uskoi kirkkonsa Polykarpoksen haltuun. Myös naapurikaupunkien piispat kävivät katsomassa häntä: Onesimos Efesoksesta, Demas Magnesiasta ja Polybes Tralleksesta. Ignatios jätti heille viimeiset opetuksensa kehottaen heitä ottamaan vastaan pakanoiden solvaukset ja pilkan jäljitellen Kristuksen sävyisyyttä ja nöyryyttä vainoojiensa edessä. Smyrnasta hän lähetti kirjeet Rooman lisäksi myös Efesoksen, Magnesian ja Tralleksen seurakunnille, joita hän ei päässyt tapaamaan kasvotusten. Ignatioksen ilo ja palava marttyyrikuoleman kaipaus levisivät kaikkiin kristittyihin. He eivät enää hyvästelleet häntä kuten kuolemaan tuomittua, vaan tervehtivät häntä kuin jo voittanutta sankaria ja taivaaseen lähdössä olevaa matkalaista.

Troaksesta Ignatios lähetti kaksi kirjettä Filadelfiaan ja Smyrnaan, joiden kautta hän oli kulkenut, sekä kolmannen piispa Polykarpokselle. Ignatioksen loisteliaat kirjeet pyrkivät vahvistamaan Vähän-Aasian seurakuntien uskoa ja yhtenäisyyttä. Hän kehotti seurakuntalaisia pysymään piispansa ja papistonsa ympärillä yhtenä eukaristisena yhteisönä. Kun Ignatios kuuli, että Rooman kristityt yrittäisivät estää hänen surmaamisensa, hän kirjoitti heille pyytäen heiltä ymmärrystä, että he sallisivat hänen olla Jumalansa kärsimyksen seuraaja eivätkä estäisi häntä pääsemään osalliseksi Jumalasta. Koska pedot olivat areenalla kieltäytyneet koskemasta muutamiin kristittyihin, Ignatios lupasi, että mikäli pedot arkailisivat hänen edessään, hän pakottaisi ne vaikka väkisin syömään hänet suuhunsa ja jauhamaan hänet hampaissaan, jotta hänestä tulisi Kristuksen puhdasta leipää. Piispan harras toive oli saavuttaa Kristuksen kaltaisuus tulemalla itsekin eukaristiseksi leiväksi toimittamalla pyhä uhripalvelus omalla ruumiillaan. Tätä hän piti todellisen kristillisyyden syvimpänä sisältönä. ”Nyt alan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyvistä tai näkymättömistä yrittäkö saada minua valtoihinsa, jotta pääsisin osalliseksi Jeesuksesta Kristuksesta.”⁵

Seurue pysähtyi joksikin aikaa Troaksessa, jossa Ignatios sai ilokseen tietää, että Antiokiassa vaino oli päättynyt. Hän kirjoitti seurakunnille pyytäen heitä lähettämään edustajiaan iloitsemaan hänen hengellisten lastensa kanssa.

Pitkän ja raskaan matkan jälkeen seurue saapui Roomaan, jossa kaupungin uskovat tervehtivät Ignatiosta kyynelin, joihin sekoittui niin surua kuin iloakin. He saivat eteensä idästä nousseen tähden, joka oli kulkenut maanpiirin yli laskeakseen länteen.

Kilvoituksensa viimeisen hetken koittaessa pyhä Ignatios astui areenalle aivan kuin hän olisi lähestynyt pyhää alttaria toimittaakseen viimeisen liturgiansa uskovien edessä. Amfiteatterin katsomoon oli näet tullut paljon kristittyjä, jotka sekoittuivat muun yleisön joukkoon. Ihmiskunnan pelastuksen ylimmäisen papin Kristuksen tavoin, joka oli itse sekä pappi että uhri, pyhä jumalankantajaisä Ignatios uhrasi itsensä halukkaasti raivokkaille leijonille, jotka ryntäsivät salamannopeasti hänen kimppuunsa ja nielivät hänen ruumiinsa jättäen jäljelle ainoastaan muutamia isompia luita. Näin pyhä Ignatios sai haluamansa lopun. Tämä tapahtui vuosien 107–116 välillä.

Kristityt kokosivat talteen pyhän jumalankantajan reliikit, joita lähdettiin kuljettamaan takaisin Antiokiaan. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittajana ja tunsivat syvää iloa siitä, että heidän rakastamansa esipaimen oli saanut päättää kilvoituksensa voitokkaasti.

Pyhän Ignatios Antiokialaisen muistoa vietettiin Antiokiassa ensin 17. lokakuuta ja lännessä 1. helmikuuta, mutta vuodesta 1969 lähtien roomalaiskatolinen kirkko on viettänyt Ignatioksen muistoa 17.10. Ortodoksisessa kristikunnassa muistopäiväksi sen sijaan vakiintui 20. joulukuuta. Pyhän Ignatioksen reliikkien siirron päivä oli ilmeisesti 17. joulukuuta, mutta idässä tapahtuman muistopäiväksi vakiintui 29. tammikuuta. Hänen hengellisesti raikkaita kirjeitään on säilynyt seitsemän, ja ne ovat tärkeimpiä kristillisiä dokumentteja apostolien ajan jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Niitä on säilynyt myös varhaisina latinalaisina, syyrialaisina, armenialaisina ja koptilaisina käännöksinä. Seitsemän kuuluisan kirjeen lisäksi tunnetaan kuusi muuta Ignatioksen nimissä olevaa kirjettä, joiden alkuperästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Pyhän jumalankantajamarttyyrin jälkeen Antiokian piispaksi tuli hänen oppilaansa Heron (17.10.).