Pyhä marttyyripiispa Fotinos, Lyonin piispa, ja hänen kanssaan kärsineet Maturus, Sanctus, Aleksanteri, Attalus, Ponticus ja Blandina

Lyonin ja Viennen marttyyrien kärsimyksiä keisari Marcus Aureliuksen aikaisissa julmissa vainoissa vuonna 177 tunnetaan kirjeestä, joka kuuluu aikansa kristillisen kirjallisuuden helmiin. Sen laativat vainoista hengissä selvinneet, ja se on osoitettu Vähän-Aasian ja Fryygian seurakunnille. Kirje on säilynyt Eusebiuksen Kirkkohistoriassa (V, 1:1–2:8).

Kirjeen autenttisuus on kiistaton, ja se on samalla varhaisin todiste järjestäytyneestä kristillisestä seurakunnasta Galliassa. Rhônejoen rantakaupungit Lyon ja Vienne muodostivat idän kauppareitin päätepisteen, minkä seurauksena niiden seurakuntiin kuului paljon kreikkalaisia kaukaa idästä, kuten heidän piispansa Fotinos, joka oli lähtöisin Vähästä-Aasiasta. Tämä oli mahdollisesti se vanhus, jota hänen seuraajansa Lyonin piispa Irenaios tarkoitti sanoessaan kuunnelleensa ”niitä, jotka olivat nähneet apostolit”.

Kirjeen esipuheessa sanotaan, että ”on mahdotonta sanoin ilmaista kristittyjen koettelemusten laajuutta, pakanoiden vimmaa pyhiä kohtaan ja kaikkea sitä, mitä autuaat marttyyrit ovat kärsineet”. Vainot alkoivat epävirallisella sosiaalisella eristämisellä: ”Meitä ei päästetty taloihin, kylpylöihin eikä torille.” Tätä seurasivat kansan väkivaltaisuudet, loukkaukset, kivitykset, ryöstely, hakkaamiset ”ja kaikki muukin, mitä raivostunut väkijoukko tekee niille, joita se vihaa”. Sitten alkoi virallinen vaino. Kristittyjen edustajia vietiin foorumille, kuulusteltiin julkisesti ja heitettiin vankilaan. Tuomarin epäoikeudenmukainen kristittyjen kohtelu närkästytti yleisön joukossa ollutta nuorta kristittyä nimeltä Vettius Epagathus, joka pyysi rohkeasti, että saisi puolustaa veljiään syytteitä vastaan. Kun häneltä kysyttiin, oliko hänkin kristitty, hän tunnusti sen, ja hänet lähetettiin saman tien marttyyrien joukkoon.

Kriisi koetteli kaikkien kestävyyttä ja hillitsi niiden intoa, jotka tähän asti olivat auttaneet vankeja. Noin kymmenen tunnustajaa ei kestänyt vaan luopui uskosta. ”Me olimme kaikki hyvin järkyttyneitä”, kirjeessä sanotaan, ”emme tulevien kidutusten pelosta vaan huolissamme siitä, että jotkut muutkin saattaisivat antaa periksi. Joka päivä pidätettiin lisää kristittyjä kunnes molemmista seurakunnista oli koottu kaikki vakavamielisimmät ja aktiivisimmat jäsenet.”

Kirje kuvaa tapahtumia tarkasti. ”Myös joitakin meidän pakanallisia palvelijoitamme pidätettiin, ja pelätessään, että hekin joutuisivat kokemaan samoja kidutuksia, joita he näkivät pyhien kärsivän, Saatanan ja sotilaiden yllyttäminä he alkoivat syyttää meitä ihmislihan syömisestä, insestistä ja muista iljetyksistä, joita meidän ei ole lupa edes ajatella ja joita me voimme tuskin uskoa kenenkään ihmisen tekevän. Kun tieto tästä levisi, monet sellaisetkin, jotka olivat ennen olleet ystävällisiä meitä kohtaan, vimmastuivat. Kansanjoukon, kuvernöörin ja sotilaiden suurin raivo kohdistui vienneläiseen diakoni Sanctukseen, vasta kastettuun Maturukseen, pergamoslaiseen Attalukseen, joka oli aina ollut kirkon tukipilari, ja palvelijatar Blandinaan. Tämän emäntä oli marttyyrien joukossa ja huolissaan siitä, pystyisikö ruumiillisesti heikko palvelijatar rohkeasti todistamaan Kristuksesta, ja me kaikki pelkäsimme. Blandina sai kuitenkin sellaisen voiman, että jopa kiduttajatkin, jotka vuoron perään piinasivat häntä aamusta iltaan, uupuivat.” Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi olla yhä hengissä, kun hänen kehonsa oli revitty riekaleiksi, mutta kärsimysten keskellä hän näytti saavan virkistystä ja rauhaa toistaessaan jatkuvasti sanoja: ”Olen kristitty, emmekä me tee mitään pahaa.”

Myös diakoni Sanctus kesti julmia kidutuksia vankkumattoman rohkeasti. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi vain: ”Olen kristitty.” Kun tavalliset kidutuksen muodot oli kokeiltu, hänen kehonsa herkimpiä osia poltettiin hehkuvan kuumilla levyillä, kunnes hän oli turvonnut aivan muodottomaksi. Kolme päivää myöhemmin, kun hän oli toipunut, sama toistettiin.

Niiden kristinuskosta luopuneiden joukossa, jotka oli suljettu vankilaan siinä toivossa, että he todistaisivat entisiä uskonveljiään vastaan, oli Biblias-niminen hento ja ujo nainen. Kun häntä kidutettiin, hän ”heräsi ikään kuin syvästä unesta ja kiisti jumalanpilkkaajien todistukset sanoen: ’Kuinka me voisimme syödä lasten lihaa, kun emme saa maistaa edes eläinten verta?" Siitä hetkestä alkaen hän tunnustautui taas kristityksi ja hänet vietiin takaisin marttyyrien joukkoon.”

Monet vangituista kuolivat vankilassa julmissa kidutuksissa, varsinkin nuoret ja kokemattomat. Toiset sen sijaan kestivät ja kestivät vahvistaen toisiakin, vaikka olivat jo saaneet kärsiä hirvittävästi ja näyttivät olevan henkihieverissä. Piispa Fotinos raahattiin 90 vuoden iästään ja raihnaisuudestaan huolimatta oikeuden eteen kansanjoukkojen huutaessa. Kun kuvernööri kysyi, kuka kristittyjen jumala oli, hän vastasi: ”Jos olet arvollinen, tulet sen tietämään.” Silloin häntä hakattiin, potkittiin ja kivitettiin, kunnes hän oli melkein tunnoton. Hänet heitettiin ahtaaseen vankityrmään, missä hän kuoli kaksi päivää myöhemmin. Kyseinen tyrmä on säilynyt Lyonissa.

Muiden marttyyrien kärsimykset olivat kullakin erilaisia. Kirjeen sanoin: ”He tarjosivat Isälle kauniin seppeleen, joka oli sidottu kaikenlaisista ja erivärisistä kukista. Oli kohtuullista, että jalot kilvoittelijat kestivät erilaisia koetuksia ja voittivat lopulta iankaikkisen elämän kirkkaimman kruunun.”

Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalus joutuivat amfiteatteriin petojen eteen. Maturusta ja Sanctusta ruoskittiin, eläimet raatelivat heitä, ja he kestivät kaiken muunkin, mitä heille tehtiin kansan yllytyksestä. Sitten heidät istutettiin rautaistuimeen, joka kuumennettiin niin, että heidän palaneen lihansa haju täytti areenan, mutta heidän rohkeutensa ei pettänyt eikä Sanctus sanonut sanaakaan lukuun ottamatta sitä todistusta, jonka hän oli antanut alusta alkaen. Koko päivän kidutusten jälkeen he lopulta uhrasivat elämänsä.

Blandinan marttyyriuden aika ei ollut kuitenkaan vielä koittanut. Hänet sidottiin ristinmuotoiseen paaluun ja petoeläimet päästettiin irti. Toiset kilvoittelijat rohkaistuivat nähdessään hänet kädet ojennettuina kuin ristiinnaulitulla ja kiihkeästi rukoillen. Kun eläimet eivät suostuneet koskemaan Blandinaan, hänet vietiin takaisin vankilaan. Attalusta kuljetettiin ympäri amfiteatteria rinnallaan kilpi, jossa luki: ”Tämä on kristitty Attalus”. Kun kuvernööri sai tietää, että Attalus oli Rooman kansalainen, hän määräsi tämän pidettäväksi vankilassa, kunnes keisari päättäisi hänen kohtalostaan.

Alusta alkaen tunnustajat olivat osoittaneet suurta rakkautta ja nöyryyttä. Vaikka he todistivatkin uskostaan, he eivät syyttäneet ketään vaan rukoilivat vainoajiensa puolesta, niin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos, sekä uskosta luopuneiden veljiensä puolesta. He pyysivät muiden kristittyjen esirukouksia, jotta he itse pysyisivät uskollisina. Pian heidän rakastava huolenpitonsa heikommista veljistä palkittiin. Kirjeen sanoin: ”Elävien ansiosta kuolleet palautettiin elämään ja marttyyrit sovittivat ne, jotka olivat hylänneet marttyyrikilvoituksen.” Lopulta saatiin keisarin päätös, jonka mukaan tuomitut kristityt määrättiin kuolemaan mutta luopiot määrättiin vapautettaviksi. Tämän seurauksena ne, jotka olivat aikaisemmin kieltäneet Kristuksen, nyt tunnustivat Hänet rohkeasti, ja heidät lisättiin todistajien joukkoon. Ulkopuolelle jäivät vain ne, jotka eivät koskaan olleet sydämestään olleetkaan kristittyjä.

Fryygialainen lääkäri Aleksanteri rohkaisi vankeja, kun heitä kuulusteltiin. Hän oli asunut monia vuosia Galliassa, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja rohkeasta evankeliumin levittämisestään. Kansanjoukot raivostuivat, kun uskosta luopuneet tunnustivat taas olevansa kristittyjä, ja alkoivat syyttää tästä Aleksanteria. Kuvernööri kysyi, kuka hän oli. Aleksanteri sanoi olevansa kristitty. Hänet tuomittiin siitä paikasta heitettäväksi petojen eteen. Seuraavana päivänä kuvernööri lähetti hänet areenalle yhdessä Attaluksen kanssa miellyttääkseen yleisöä. Heitä kidutettiin monin tavoin ja lopulta surmattiin.

Kirje jatkuu: ”Viimeisenä päivänä palvelijatar Blandina tuotiin taas amfiteatteriin yhdessä noin 15-vuotiaan veljensä Ponticuksen kanssa. He olivat joutuneet päivä päivältä katselemaan toisten kidutusta, ja nyt heidän käskettiin vannoa epäjumalien nimeen. Kun he kieltäytyivät, joukot eivät säälineet naista eivätkä nuorta poikaa vaan kiduttivat heitä monin tavoin yrittäen aina välillä saada heidät vannomaan epäjumalien nimeen. Ponticus kesti sisarensa tukemana jalosti kidutuksia ja antoi sitten henkensä. Autuas Blandina, aivan kuin äiti, joka on lähettänyt lapsensa voittajina edellään Kuninkaan luokse, kiiruhti liittymään heihin iloiten ja riemuiten lopustaan aivan kuin se olisi ollut kutsu häihin eikä petojen kynsiin. Ruoskimisen, villieläinten ja paistamisen jälkeen hänet lopulta heitettiin verkkoon ja annettiin härän raadeltavaksi. Eläin heitteli häntä jonkin aikaa, mutta hänen uskonsa ja yhteytensä Kristukseen kannatteli häntä niin, että oli aivan kuin hän ei olisi edes huomannut, mitä hänelle tehtiin. Lopulta hänkin sai surmansa, ja pakanatkin tunnustivat, etteivät olleet koskaan nähneet kenenkään naisen kestävän kidutuksia yhtä rohkeasti.”

Marttyyrien ruumiit heitettiin Rhônejokeen, jotta heistä ei jäisi reliikkejä eikä muistoakaan, mutta joitakin reliikkejä onnistuttiin keräämään talteen. Kertomus heidän loistavasta voitostaan kuolemasta kulkeutui nopeasti itään ja jäi osaksi kirkon traditiota. Kirjeessä sanotaan: ”Elämää he pyysivät ja Hän lahjoitti sen heille: he jakoivat sen lähimmäistensä kanssa ja lähtivät voittoisina Jumalan luokse. He rakastivat rauhaa ja jättivät veljilleen vain ilon, rauhan, sopusoinnun ja rakkauden.”

Pyhät marttyyrit päättivät kärsimyksensä eri aikoina. Heidän yhteinen muistopäivänsä 2.6. on päivä, jolloin heidän pyhät reliikkinsä nostettiin esiin.

2
6