Pyhä Martinus Laupias, Toursin piispa

Pyhä Martinus (Martin) syntyi vuoden 316 tienoilla Sabariassa, Pannoniassa eli nykyisessä Unkarissa, jossa hänen isänsä oli komennuksella Rooman armeijan virkamiehenä. Martinus kuitenkin varttui perheensä kotikaupungissa Italian Paviassa. Martinuksen vanhemmat eivät olleet kristittyjä, mutta hän alkoi käydä kirkossa jo kymmenvuotiaana ja pyysi päästä katekumeeniksi. Kun hän kuuli kertomuksia idän erakkokilvoittelijoista, hän haaveili jättävänsä maailman huolet ja lähtevänsä munkiksi. Hänen oli kuitenkin toteltava vanhempiaan ja liityttävä 15-vuotiaana armeijaan, kuten tuon ajan laki vaati armeijan työntekijöiden lapsia tekemään. Martinus ei ollut virallisesti kääntynyt kristityksi mutta eli jo enemmän munkin kuin sotilaan elämää.

Armeijassa Martinus noudatti pyhiä evankeliumin mukaisia hyveitä. Eräänä talvipäivänä Gallian Amiensissa hän tapasi kaupungin portilla kerjäläisen, joka tärisi vilusta. Tuolloin 18-vuotias Martinus oli jo antanut pois kaikki taskurahansa, mutta kun kukaan ei tehnyt miehen hyväksi mitään, hän otti miekkansa ja leikkasi viittansa kahtia. Tovereidensa pilkatessa hän laski toisen puolikkaan köyhän ylle ja piti toisen puolen itsellään. Seuraavana yönä Kristus ilmestyi hänelle pukeutuneena Martinuksen lahjoittamaan vaatekappaleeseen. Kristus sanoi ympärillään olleille enkeleille: ”Martinus on pukenut minut tähän vaatteeseen, vaikka on vielä katekumeeni.” Pian tämän tapahtuman jälkeen Martinus otti pyhän kasteen. Hän olisi halunnut jättää armeijan ja ryhtyä munkiksi mutta antoi periksi esimiehensä toiveille ja pysyi sotilaana, vaikka sydämessään hän oli jo munkki.

Martinuksen ollessa noin 20-vuotias barbaarit valtasivat Gallian. Kun Martinus kutsuttiin vastaanottamaan palkkionsa sotaanlähtöä varten, hän kieltäytyi kunniasta ja ilmoitti keisarille: ”Minä olen palvellut sinua sotilaana, anna minun nyt palvella Kristusta. Anna palkinnot niille, jotka ovat lähdössä taistelemaan. Minä olen Kristuksen sotilas, eikä minun ole lupa taistella.” Kun Martinusta syytettiin pelkuruudesta, hän vastasi voivansa lähteä taistelukentälle ja seistä Kristuksen nimessä rintamalinjojen välissä mutta ilman asetta. Aseista kieltäytynyt Martinus pantiin vankilaan. Loppujen lopuksi hän sai vapautuksen armeijasta, mutta vasta taistelujen päättyessä vuonna 357.

Martinus lähti Poitiers’hen pyhän Hilarionin (13.1.) oppilaaksi. Martinus palveli Hilarionia kuin Jumalaa mutta ei suostunut vastaanottamaan hänen ehdottamaansa diakoninvihkimystä. Sen sijaan Hilarion vihki Martinuksen eksorkistiksi eli henkien karkottajaksi ja siunasi hänet elämään erakkona.

Martinus kutsuttiin unessa tekemään lähetysmatka kotiinsa Pannoniaan. Hän onnistuikin käännyttämään kristityiksi äitinsä ja muutamia muita, näiden joukossa rosvoja, jotka olivat aikeissa surmata hänet. Asetuttuaan vastustamaan areiolaisuutta Martinus joutui kärsimään vainoa. Areiolainen piispa Auxentius ruoskitutti ja karkotti Martinuksen. Italiassa Martinus sai kuulla, että myös Hilarion oli karkotettu istuimeltaan Galliassa. Martinus asettui asumaan keljaan Milanon lähistölle, mutta kun kaupungin piispaksi tuli Auxentius, joka oli ruoskittanut hänet Illyricumissa, Martinus karkotettiin jälleen. Hän siirtyi kilvoittelemaan Genovanlahdelle autiolle saarelle.

Vuonna 360 Hilarion sai palata Galliaan ja myös Martinus kiiruhti takaisin hänen perässään. Martinus sai uuden keljan Ligugésta ja sen ympärille alkoi kertyä oppilaita. Tämä oli Gallian ja koko läntisen kristikunnan luostarielämän alku. Martinuksen into kilvoituksiin ja rukoukseen teki hänestä pian idän suurimpien isien veroisen erottelukykyisen hengellisen tiedon tuntijan. Hän opetti ja teki monia ihmeitä: hän herätti kuolleista katekumeenin, joka oli kuollut ehtimättä ottaa kastetta, ja orjan, joka oli hirttänyt itsensä. Enkelielämästä kiinnostuneita alkoi tulla Martinuksen luokse yhä enemmän.

Kun Martinus oli kilvoitellut keljassaan yli kymmenen vuotta, Toursiin tarvittiin uusi piispa, järjestyksessä kolmas. Papisto ja kansa tahtoivat yksimielisesti pyhän Martinuksen. Saadakseen hänet suostumaan he päättivät käyttää oveluutta. He houkuttelivat Martinuksen kaupunkiin tapaamaan erästä sairasta ja veivät hänet kirkkoon, jossa piispat odottivat. Hänen köyhä ulkomuotonsa hätkähdytti piispoja, mutta kansan ollessa yksimielinen Martinus vihittiin piispaksi 3. heinäkuuta 371.

Piispuus ei muuttanut Martinuksen olemusta eikä elämäntapaa. Hän pysyi nöyränä, pukeutui ryysyihin ja söi hyvin niukalti. Hän asui ensin pienessä keljassa katedraalinsa lähellä mutta muutti sittemmin hieman rauhallisempaan paikkaan parin kilometrin päähän. Siellä hänen puisen majansa ympärille kasvoi Marmoutierin luostari, josta tuli tärkeä kirkollisen elämän keskus. Jyrkän kalliorinteen ja joen välissä sijainneessa luostarissa ja alueen luolissa oli pian 80 munkkia, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä ja keskinäisessä rakkaudessa. Martinus ohjasi heitä syvemmälle rukoilevaan ja mietiskelevään elämään. Osa munkeista ei tehnyt mitään muuta työtä kuin rukoili. Luostarin veljestöstä nousi suuri määrä piispoja, koska seurakunnat tahtoivat paimenikseen pyhän Martinuksen opettamia ja kasvattamia hengellisiä isiä.

Pyhä Martinus tunsi apostolisen vastuunsa levittää Jumalan sanaa Galliassa ja teki kaikkensa täyttääkseen kutsumuksensa. Tähän saakka kirkon vaikutus oli rajoittunut lähinnä kaupunkeihin. (Latinan sana paganus tarkoitti itse asiassa lähinnä maalaista.) Martinus kulki ympäri maaseutua levittämässä pelastuksen sanomaa parantaen sairaita ja tehden muita ihmeitä. Hän näki jumalallisia näkyjä ja ilmestyksiä; hänellä oli myös profetoimisen lahja. Pahoja henkiä karkottaessaan hän tapasi polvistua maahan ja ajaa ne tiehensä rauhallisesti rukoillen. Kun pyhä Martinus herätti kuolleen, oli aivan kuin Kristus itse olisi tullut uudestaan maan päälle. Pyhän Martinuksen lähetysmatkat ulottuivat Pariisiin, Sensiin ja Wieniin asti. Hän perusti useita luostareita saadakseen niiden avulla kirkon vaikutuksen leviämään maaseudulle. Vähitellen kansaa kääntyi kristityiksi, ja Martinus antoi kääntyneiden tuhota epäjumalien temppeleitä omin käsin. Martinus vieraili jokaisessa seurakunnassaan vuosittain matkustaen jalan, aasilla tai veneellä.

Kun Ossanovan piispa Ithacius hyökkäsi harhaoppisen lahkon johtajaa Priscillianusta vastaan syyttäen tätä noituudesta ja sai järjestettyä lahkolaisille kuolemantuomion vuonna 386, pyhä Martinus nousi yhdessä paavi Siriciuksen (384–399) ja pyhän Ambrosiuksen kanssa vastustamaan kuolemantuomiota. Martinus ei puolustanut Priscillianuksen opetusta mutta vaati, että tällaiset asiat on käsiteltävä kirkon sisällä eikä keisarin hovissa. Ehtoollisyhteydestä erottaminen oli hänen mukaansa oikea rangaistus. Martinus esiintyi keisari Maximuksen edessä arvokkaasti mutta ei saanut kuolemantuomiota peruttua. Tämä oli ensimmäinen tapaus kirkon historiassa, kun harhaoppisuudesta langetettiin kuolemantuomio. Martinus onnistui kuitenkin myöhemmin säästämään Espanjan priscilliaanien hengen suostumalla sovintoon piispa Ithaciuksen kanssa.

Kristuksen ja kaikkien Hänen uskollisten opetuslastensa tavoin myös pyhä Martinus joutui kohtaamaan vastustusta koko ajan enemmän elämänsä loppua kohti. Eräät piispat olivat hänelle kateellisia, samoin muutamat hänen sukulaisensa, ja he levittivät hänestä paikkansapitämättömiä juoruja. Martinus kesti vastoinkäymiset tyynesti ja jaksoi rakastaa kaikkia.

Pyhä Martinus lähti 81 vuoden iässä maaseutukierrokselle, jonka aikana hän pyrki sovittelemaan eräiden riitaantuneiden pappien välejä. Candes’ssa hän sairastui. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja ilmoitti heille kuolemansa lähestyvän. Kun he alkoivat vaikeroida ja pyytää, ettei hän jättäisi heitä orvoiksi, pyhä Martinus kääntyi Herran puoleen ja lausui: ”Herra, jos Sinun kansasi tarvitsee minua, minä voin kyllä pysyä puolustamassa Sinun laumaasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Martinus pysyi rukouksessa loppuun saakka eikä halunnut mitään mikä olisi helpottanut hänen oloaan. Maatessaan tuhkasäkkivuoteella hän sanoi: ”Kristityn olisi sopimatonta kuolla muutoin kuin tuhkan päällä. Tekisin syntiä, jos antaisin teille toisenlaisen esimerkin.”

Paholainen ilmestyi viimeisen kerran kiusaamaan pyhää Martinusta, joka sanoi hänelle: ”Sinä et löydä minusta mitään omaasi. Abrahamin syli on valmiina ottamaan minut vastaan.” Tämän sanottuaan hän antoi sielunsa Jumalalle. Hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot. Hän näytti jo olevan ylösnousemuksen kirkkaudessa, toisenlaiseen ruumiiseen pukeutuneena.

Pyhä Martinus haudattiin Toursiin kolmen päivän kuluttua, 11. marraskuuta 397. Paikalla oli valtaisa määrä uskovia ympäristökaupungeista ja maaseudulta. Hänen seuraajansa Bricius rakennutti hänen haudalleen kappelin, joka korvattiin myöhemmin basilikalla. Haudasta tuli frankkien tärkein pyhiinvaelluskeskus, ja siellä tapahtui lukuisia ihmeitä.

Pyhä Martinus oli ensimmäinen lännessä yleisesti kunnioitettu pyhä, joka ei ollut marttyyri. Hänestä tuli yksi keskiajan rakastetuimmista pyhistä, jonka kunnioitus levisi Englannista Afrikkaan. Hänen ystävänsä Sulpicius Severus kirjoitti hänen elämäkertansa, josta tuli keskiajan suosituimpia ja tärkeimpiä kirjoja. Pyhälle Martinukselle on omistettu yli 4 000 kirkkoa, muun muassa Englannin vanhin kirkko Canterburyssä. Taiteessa Martinus on kuvattu nuorena ratsastavana sotilaana jakamassa viittaansa kerjäläisen kanssa, piispana kerjäläisen kanssa tai toimittamassa liturgiaa tulinen kehä päänsä yläpuolella. Pyhän Martinuksen ympärille muodostunut Ligugén luostari toimi yhtäjaksoisesti vuoteen 1607 asti ja elvytettiin uudelleen toimintaan vuonna 1852.

11
11