Pyhä Luukas Tunnustaja, Simferopolin arkkipiispa

Pyhä arkkipiispa Luukas syntyi vuonna 1877 Kertšin kaupungissa Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Valentin. Hänen isänsä Feliks Vojno-Jasenetski oli lähtöisin puolalaisesta aatelissuvusta, mutta työskenteli valtion virkamiehenä. Valentinin ollessa noin 10-vuotias perhe muutti Kiovaan. Isä oli harras katolilainen, mutta perheen viisi lasta kastettiin äidin mukaan ortodoksiseen uskoon.

Taiteellisesti lahjakas Valentin pyrki opiskelemaan Pietarin taideakatemiaan. Pääsykokeissa hänet valtasi kuitenkin tunne, ettei hänellä ollut oikeutta opiskella mitä hän itse halusi, vaan hänen pitäisi tehdä jotain hyödyllistä kärsivien ihmisten hyväksi. Hän päätti pyrkiä lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta kaikki opiskelupaikat oli jo täytetty.

Rakkaus maalaustaiteeseen vei Valentinin vähäksi aikaa taideopintojen pariin Müncheniin. Palattuaan Venäjälle hän haki ja pääsi opiskelemaan lääketiedettä Kiovassa. Loistava piirustustaito sai hänet kiinnostumaan anatomiasta ja hänen omien sanojensa mukaan ”epäonnistuneesta taiteilijasta tuli anatomian ja kirurgian taitaja”. Valmistuttuaan lääketieteellisestä loistavin arvosanoin vuonna 1903 hän ilmoitti haluavansa olla koko elämänsä piirilääkärinä. Sota Japania vastaan muutti suunnitelmat; Valentin lähti Punaisen Ristin lääkintäryhmässä Siperiaan Baikaljärven itäpuolelle Tšitan kaupunkiin. Siellä sairaalan johtava lääkäri määräsi hänet kirurgisen osaston johtajaksi. Valinta osoittautui oikeaksi. Valentin teki alusta alkaen vaikeita mutta onnistuneita leikkauksia. Tšitassa hän tapasi sairaanhoitaja Anna Lanskajan ja solmi avioliiton. Perheeseen syntyi sittemmin neljä lasta.

Pian häiden jälkeen nuoripari muutti Ardatovon kaupunkiin Simbirskin läänissä. Valentin sai työpaikan sairaalan johtavana lääkärinä. Työtä oli paljon ja ennen pitkää nuori kirurgi tunsi nääntyvänsä. Hän muutti perheineen Verhni Ljubažin kylään Kurskin läänissä. Mutta sana taitavasta kirurgista oli jo kiirinyt niin kauas, että pieneen kyläsairaalaan jonotettiin pian naapurilääneistäkin. Kerran hän palautti nuoren kerjäläismiehen näön onnistuneella silmäleikkauksella, jonka jälkeen parantunut kokosi koko piirikunnan sokeat hänen vastaanotolleen. Valentin itse suhtautui kaikkiin potilaisiin tasa-arvoisesti eikä suosinut korkeassa asemassa olevia. Vain kiihkoilevia ateisteja kohtaan hän oli ankara ja piti heidän sairauksiaan Jumalan lähettämänä rangaistuksena.

Venäjän vallankumousta edeltävinä vuosina Valentin valmisteli Moskovassa väitöskirjaa alueellisen anestesian eduista tavalliseen paikallispuudutukseen verrattuna. Samalla hän jatkoi kirurgin työtään Saratovin läänissä. Vuonna 1916 hän väitteli lääketieteen tohtoriksi ja alkoi tutkia märkivien haavojen kirurgista hoitoa.

Vallankumouksen alla Valentin sai johtavan lääkärin paikan suuresta sairaalasta Taškentissa. Tapansa mukaan hän uppoutui kokonaan työhön. Pian Valentinin vaimo sairastui ja kuoli tuberkuloosiin, mikä oli Valentinille suuri menetys. Hän pyysi leikkaussaliavustajana työskennellyttä sairaanhoitajaa huolehtimaan lapsista. Tämä suostui, ja Valentin saattoi keskittyä työhönsä niin sairaalassa kuin yliopistossa, jossa hän luennoi anatomiasta ja kirurgiasta.

Valentin osallistui usein paikallisessa seurakunnassa järjestettyihin teologisiin tilaisuuksiin ja puhui niissä itsekin. Vuonna 1921 hänen luentonsa Taškentin hiippakuntakokouksessa teki suuren vaikutuksen kuulijoihin. Piispa Innokenti kutsui hänet erilleen ja sanoi: ”Tohtori, teidän täytyy ryhtyä papiksi!” Valentin itse ei ollut koskaan ajatellutkaan pappeutta, mutta hetkeäkään epäröimättä hän suostui piispan ehdotukseen. Jo seuraavana sunnuntaina hänet vihittiin diakoniksi ja viikon kuluttua papiksi.

Tästä eteenpäin Valentin yhdisti kirurgin, opettajan ja papin tehtävät. Hän oli sunnuntaisin katedraalissa toimittamassa jumalanpalveluksia. Piispa Innokenti antoi hänen tehtäväkseen erityisesti opetuspuheiden pitämisen. Iltaisin teologisissa keskustelutilaisuuksissa hän puhui ajankohtaisista hengellisistä aiheista. Arkipäivinä hänellä oli kirurgin työnsä. Yliopistolla hän luennoi viitta päällään ja papinristi kaulassa. Kuuluisan professorin ja kirurgin pappisvihkimys oli kaupungissa sensaatio. Monet piispat ja papit olivat vallankumouksen jälkeen joutuneet todistamaan uskostaan omalla verellään. Muutamat papit taas olivat peloissaan luopuneet pappeudestaan. Ja samaan aikaan professori Valentin Vojno-Jasenetski otti vastaan pappisvihkimyksen!

Valentin osallistui myös suosittuihin julkisiin väittelytilaisuuksiin erään luopiopapin kanssa, joka teki ateistista propagandaa koko Keski-Aasian alueella. Kahden vuoden mittaan järjestettiin useita tilaisuuksia, joissa isä Valentin yleensä saattoi uskonluopion niin noloon valoon, että tämä alkoi jo pelätä koko tilaisuuksia. Myöhemmin tuo luopio sairastui syöpään. Kuolinvuoteellaan hän herjasi ja sadatteli niin, että kommunistiseen puolueeseen kuuluvat sairaanhoitajatkin kieltäytyivät hoitamasta häntä.

1920-luvun alussa ”Elävänä kirkkona” tunnettu neuvostovallan tukema ryhmittymä alkoi ottaa hiippakunnan kirkkoja haltuunsa. Kansa joutui hämmennyksiin ja piispa Innokenti oli pakotettu pakenemaan kaupungista. Isä Valentin ja isä Mihail Andrejev kokosivat patriarkka Tiihonille uskolliset papit ja seurakuntalaiset pohtimaan ilman piispaa jääneen hiippakunnan tilannetta. Osallistujat, jotka tunsivat isä Valentinin hengellisyyden ja uskonlujuuden, päättivät valita hänet Taškentin piispaksi. Kaupunkiin karkotukseen tuomittu Ufan piispa Andrei (Uhtomski) vihki hänet salaa munkiksi ja antoi hänelle nimen Luukas evankelista Luukkaan mukaan, joka oli lääkäri ja ikonimaalari. Piispaksi vihkimistä varten Luukas matkusti Samarkandin lähelle Pendžikentin kaupunkiin, jossa kaksi muuta piispaa oli kärsimässä karkotustuomiotaan. Liturgia ja piispaksi vihkiminen toimitettiin salaa pienessä kirkossa suljettujen ovien takana. Vihkimyksestä ilmoitettiin patriarkka Tiihonille, joka vahvisti sen hetkeäkään epäröimättä.

Heti Taškentiin palattuaan piispa Luukas toimitti liturgian. Kymmenen päivän kuluttua hänen valmistautuessaan toimittamaan toista liturgiaa hänet pidätettiin. Häntä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja vakoilusta Englannin hyväksi. Piispa Luukas karkotettiin kahdeksi vuodeksi Siperiaan. Ensimmäisessä karkotuspaikassaan Jeniseiskissä hän toimitti jumalanpalveluksia samassa talossa, jossa asui. Kaupungin kirkoissa hän ei käynyt, koska ne olivat ”Elävän kirkon” kannattajien hallussa. Hän sai myös luvan harjoittaa kirurgin ammattia kaupungin sairaalassa. Toiset lääkärit huomasivat kuitenkin pian menettävänsä potilaita pyhälle Luukkaalle. He kantelivat viranomaisille, ja ennen pitkää Luukas karkotettiin syrjemmäksi Jenisein sivujoen Angaran varrelle ja sitten edelleen Turuhanskiin.

Turuhansk oli juuri jäänyt ilman lääkäriä ja Luukas sai luvan harjoittaa ammattiaan kaupungin sairaalassa. Hän teki useita vaikeita leikkauksia. Leikkaussalissa hänellä oli ikoni ja lampukka. Ennen jokaista leikkausta hän rukoili ja piirsi jodilla ristinmerkin potilaan ruumiiseen. Luukkaan tulon myötä Turuhanskin kirkollinen elämä elpyi. Kaupungin ainoa pappi ja seurakuntalaiset siirtyivät ”Elävän kirkon” piiristä takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Tämä ei miellyttänyt valtiollista poliisia, joka kielsi Luukasta siunaamasta potilaita sairaalassa ja pitämästä opetuspuheita kirkossa. Kun Luukas kieltäytyi noudattamasta annettuja ohjeita, hänet karkotettiin Jäämeren rannalle.

Matka reellä talvipakkasessa oli verrattavissa kuolemantuomioon, mutta pyhä Luukas tunsi, että Jeesus Kristus oli itse tukemassa ja vahvistamassa häntä. Hän vietti talven surkeissa mökeissä, joissa ikkunalasin virkaa teki paksu jäälaatta. Kerran häntä pyydettiin kastamaan lapsi. Käsillä ei ollut sen enempää toimituskirjaa, liturgisia vaatteita kuin mirhavoidettakaan. Pyhä Luukas ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän teki pyyhkeestä epitrakiilin. Mirhavoitelun hän korvasi panemalla kätensä kastetun päälle ja kutsumalla Pyhää Henkeä kuten apostolit aikoinaan.

Pian sama valtiollisen poliisin virkailija, joka oli karkottanut Luukkaan Jäämerelle, lähetti reen hakemaan hänet takaisin Turuhanskiin. Yksi leikkausta odottava potilas oli kuollut jäätyään ilman hoitoa ja talonpojat olivat nousseet vaatimaan, että kaupunkiin oli saatava pätevä kirurgi. Luukas sai jatkaa työtään sairaalassa.

Tammikuussa 1926 piispa Luukkaan karkotus päättyi ja hän palasi Taškentiin. Seuraavana syksynä Venäjän kirkkoa johtava metropoliitta Sergei halusi nimittää hänet piispaksi toiseen hiippakuntaan. Taškentissa tuolloin oleskeleva metropoliitta Arseni (Stadnitski) neuvoi kuitenkin Luukasta pysymään Taškentissa, minkä tämä tekikin. Myöhemmin hän tosin katui tuota päätöstä. Kolme seuraavaa vuotta pyhä Luukas asui Taškentissa yksityishenkilönä; hänellä ei ollut virkaa hiippakunnassa eikä yliopistossa. Hän piti kotonaan ilmaista lääkärin vastaanottoa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän palveli kirkossa. Hänen nauttimansa kunnioitus ja arvostus ärsyttivät viranomaisia, jotka etsivät tilaisuutta pidättääkseen hänet.

Tilaisuus tarjoutui vuonna 1930. Erään professori Mihailovskin poika oli kuollut tulirokkoon, minkä jälkeen professori ajautui mielenhäiriöön. Hän yritti herättää pojan ruumiin henkiin verensiirroilla ja teki lopulta itsemurhan. Lesken pyynnöstä pyhä Luukas antoi luvan professorin kirkolliseen hautaamiseen.

Kommunistiviranomaiset saivat tästä syyn syyttää Luukasta professorin murhasta ja siitä, että tämä oli uskonnollisessa fanaattisuudessaan halunnut estää kuolleen herättämisen tieteen avulla. Erikoiset syytteet eivät tuohon aikaan vaatineet tuekseen todisteita. Kuulustelujen jälkeen piispa Luukas pidätettiin. Hän oli kokonaisen vuoden vankilassa tukahduttavassa sellissä, jossa hänen terveytensä huononi ja häntä vaivanneet sydänsairaudet pahenivat entisestään. Viimein hänet tuomittiin karkotettavaksi pohjoiseen kolmeksi vuodeksi.

Tätä toista karkotusta Luukas piti helppona. Hän asui Arkangelissa, jossa hän sai toimia kirurgina. Karkotusaikanaan hän kehitti uuden menetelmän märkivien haavojen hoitamiseksi. Hänet kutsuttiin Leningradiin, jossa hänelle luvattiin mahdollisuus tieteelliseen työhön, jos hän luopuisi pappeudestaan, mutta Luukas kieltäytyi tarjouksesta.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1933 Luukas matkusti Moskovaan. Hänelle tarjottiin muutamia vapaita piispan virkoja, mutta hän kieltäytyi niistä, mitä hän myöhemmin katui. Hänet oli vallannut voimakas halu perustaa kirurginen instituutti, jossa hän olisi voinut välittää eteenpäin vuosien aikana hankkimaansa lääketieteellistä kokemusta. Terveysministeriö ei kuitenkaan myöntänyt tarvittavaa lupaa. Luukas oli tienhaarassa. Muutaman vuoden etsinnän jälkeen hän sai lääkärin paikan pienestä sairaalasta lähellä Taškentia. Hän sai jälleen tehdä leikkauksia ja pitää kirurgian luentoja asiantuntijoille. Häntä kuitenkin vaivasi se, että hän oli kieltäytynyt ottamasta vastuulleen hiippakuntaa, ja lisäksi hän epäili, oliko hänen kirurgintyönsä sittenkään Jumalan tahdon mukaista. Pian hän sairastui trooppiseen kuumetautiin, jota seurasi verkkokalvon irtoaminen. Luukas piti sitä Jumalan rangaistuksena. Hän joutui matkustamaan silmäleikkaukseen Moskovaan, mutta menetti näön toisesta silmästään.

Vuonna 1934 ilmestyi kymmenen vuoden valmistelun jälkeen Luukkaan kirja märkivien haavojen kirurgisesta hoidosta. Siitä tuli lääketieteen klassikko, josta otettiin useita painoksia. Luukas sai myöhemmin kirjasta Stalinin palkinnon ja se toi hänelle myös kansainvälistä tunnustusta. Hän sai johtaakseen kirurgisen osaston taškentilaisessa sairaalassa.

Vuonna 1937 neuvostovalta aloitti järjettömän vainon kaikkia kristittyjä ja jopa alkuvuosien kommunistijohtajia vastaan. Miljoonia ihmisiä vietiin keskitysleireille. Pyhä Luukas pidätettiin yhdessä Taškentin piispan ja kirkolle uskollisena pysyneen papiston kanssa. Heitä syytettiin kirkollisen vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta. Luukkaan syytteeseen lisättiin vielä vakoilu ja potilaiden surmaaminen leikkauspöydällä.

Luukas protestoi kirurgisen ja lääketieteellisen työn keskeyttämistä vastaan aloittamalla nälkälakon. Kuulustelujen aikana häntä pidettiin eristyssellissä, häntä herjattiin ja hakattiin. Kahdesti häntä kuulusteltiin yhtä mittaa kolmetoista vuorokautta sokaisevan kirkkaassa valossa. Vuoroa vaihtavat kuulustelijat pommittivat häntä kysymyksillä antamatta hänen nukkua hetkeäkään. Viimein kidutusten ja kuulustelujen näännyttämä Luukas pakotettiin allekirjoittamaan vapisevalla kädellä tunnustus neuvostovastaisesta toiminnasta. Vaikeiden sydänvaivojen ja turvotuksen vuoksi hänet sijoitettiin vankilan sairaalaan. Seuraavana kesänä 1938 häntä kuulusteltiin vielä kerran. Nyt paremmissa voimissa hän kielsi syyllisyytensä ja totesi neuvostovallan aikana vain julistaneensa evankeliumia ja omistautuneensa lääketieteelliseen työhön.

Piispa Luukas karkotettiin kolmannen kerran, nyt viideksi vuodeksi Krasnojarskin alueelle Siperiaan. Monien vaikeuksien ja takaiskujen jälkeen hän sai työtä pienestä aluesairaalasta yli sadan kilometrin päässä Krasnojarskista. Paikkakunnalla ei ollut kirkkoa, joten hän kävi rukoilemassa läheisessä metsikössä. Toisen maailmansodan alettua Krasnojarskiin perustettiin suuri sotilassairaala. Pyhä Luukas tarjosi heti kirurgin kokemuksensa sen käyttöön. Pian hänet nimitettiin alueen kaikkien sairaaloiden konsultoivaksi lääkäriksi. Jälleen kerran hän uppoutui kokonaan työhön.

Luukkaan karkotustuomion päätyttyä kesällä 1942 hänet nimitettiin heti Krasnojarskin piispaksi. Monen vuoden tauon jälkeen hän palasi piispalliseen työhön. Samalla hän toimi edelleen kirurgina sotilassairaalassa. Hiippakunnan tila oli äärimmäisen huono. Koko Itä-Siperiassa ei neuvostoviranomaisten mukaan ollut ainoatakaan toimivaa kirkkoa. Piispa Luukas osallistui vuoden 1943 kirkolliskokoukseen, joka valitsi metropoliitta Sergein patriarkaksi. Samalla Luukas sai arkkipiispan arvon ja hänestä tuli kirkon hallintoelimen pyhän synodin pysyvä jäsen.

Vuonna 1944 sotilassairaala siirtyi Tamboviin. Siirron myötä Luukas nimitettiin Tambovin piispaksi. Hänen saarnansa kokosivat kirkkoon kansaa, myös älymystöä ja jopa ei-uskovia. Kahden vuoden aikana hiippakunnassa avattiin 24 kirkkoa.

Patriarkka Sergein kuoleman jälkeen piispa Luukas vaati, että uusi patriarkka tulisi valita salaisella äänestyksellä, kuten vuosien 1917−1918 kirkolliskokous oli päättänyt. Tästä seurasi, ettei häntä päästetty kirkolliskokoukseen, joka valitsi patriarkaksi Aleksi I:n (Simanski, 1945−1970). Tambovissa viranomaiset kantelivat, että Luukkaalla oli sairaalan työhuoneessaan ikoni ja että hän rukoili ennen leikkauksia. He eivät kuitenkaan voineet olla myöntämättä hänen lääketieteellisiä ansioitaan. Sodan päätyttyä vuonna 1945 hänelle myönnettiin valtiollinen kunniamerkki toiminnasta sodan aikana. Patriarkka Aleksi myönsi hänelle briljanttiristin kanto-oikeuden klobukissa (piispanpäähineessä).

Varsinaisen piispallisen työnsä pyhä Luukas teki kuitenkin Simferopolin arkkipiispana Krimillä, jossa hän palveli vuodesta 1946. Korkeasta 70 vuoden iästään ja sairauksistaan huolimatta hän antautui kohentamaan sodan ja vainojen kurjistaman hiippakunnan tilaa. Hän ei mielistellyt eikä kumarrellut vallanpitäjiä. Hän vaati, että uskontoasiainvaltuutetun tuli kutsua häntä ”esipaimeneksi” eikä käyttää siviilinimeä. Piispa Luukas otti suojelukseensa papit, jotka olivat kärsineet Kristuksen tähden vankiloissa ja karkotuksessa, ja antoi heille parhaat seurakunnat. Holtittomiin pappeihin hän suhtautui ankarasti.

1940-luvun puolivälissä piispa Luukas viimeisteli kauan valmistelemansa kirjan nimeltä ”Henki, sielu ja ruumis” (Duh, duša i telo), jossa hän vastusti virallista tieteen ja uskonnon vastakkainasettelua. Hän joutui kirjoittamaan kirjan ilman teologista lähdekirjallisuutta, mutta siitä huolimatta se levisi itse tehtyinä kopioina uskovan älymystön keskuudessa.

Pyhä Luukas toimitti jumalanpalvelukset erittäin hartaasti ja vaati samaa papistolta. Hän piti myös erinomaisia opetuspuheita, eikä ainoastaan sunnuntaisin ja juhlapäivinä vaan myös arkisin liturgian jälkeen. Koko piispuutensa aikana hän piti yli 1250 saarnaa. Simferopolissa kansa kuunteli harmaantunutta piispavanhusta, jolla oli runsaasti elämänkokemusta ja hengellistä ymmärrystä ja joka oli viettänyt yksitoista vuotta vankiloissa ja karkotuksessa; hänellä jos kenellä oli moraalinen oikeus opettaa ja kutsua kuulijoita kilvoittelemaan Kristuksen nimessä. Kirkkokansan joukossa oli kuitenkin aina myös valtion kätyreitä, jotka kantelivat hänen rohkeista saarnoistaan eteenpäin ja yrittivät saada hänet vaiennettua, mutta turhaan.

Krimille tultuaan piispa Luukas toimi muutaman vuoden konsultoivana lääkärinä ja kirurgina ja piti lääketieteen luentoja entiseen tapaansa viitta päällään ja piispan panagia (ikoniriipus) kaulassaan. Kun häntä kehotettiin luennoimaan siviiliasussa, hän kieltäytyi siitä jyrkästi, eikä enää saanut lupaa opettaa. Sen sijaan hän avasi kotonaan ilmaisen lääkärin vastaanoton. Hänellä oli pohjaton halu auttaa ihmisiä ja hän pystyi tekemään nopeasti, jopa yhdellä silmäyksellä, tarkan diagnoosin.

Vuonna 1956 pyhä Luukas sokeutui kokonaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimittamasta liturgiaa ulkomuistista, pitämästä opetuspuheita ja johtamasta hiippakuntaa. Rohkeasti hän vastusti kirkkojen sulkemisia ja viranomaisten jatkuvasti keksimiä uusia vainotoimenpiteitä. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta ja myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja hänen rukoustensa kautta tapahtui paljon ihmeellisiä parantumisia. Sokeuduttuaan hän saneli muistelmansa.

Pyhä Luukas toimitti viimeisen liturgiansa jouluna 1960. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle 29.5./11.6. vuonna 1961. Hautajaisiin kokoontui hiippakunnan papisto ja suuri joukko uskovia. Viranomaisten estelyistä huolimatta hautajaissaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti kirkosta hautausmaalle, ja koko reitin varrelle oli siroteltu ruusuja. Pyhän Luukkaan haudasta tuli nopeasti pyhiinvaelluskohde, jossa tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Ukrainan ja Venäjän ohella pyhää Luukasta kunnioitetaan erityisesti Kreikassa.