Pyhä Johannes (Maximovich), Shanghain ja San Franciscon arkkipiispa

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1896 Adamovkan kylässä Harkovin läänissä ja sai kasteessa nimen Mihail. Hän kuului Maximovichin aatelissukuun, josta oli lähtöisin myös toinen pyhä Johannes, Tobolskin metropoliitta (10.6.). Mihail oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen. Hän rakasti pyhien elämäkertojen lukemista. Niiden henki täytti hänet kokonaan ja hän alkoi elää niin kuin pyhät. Poltavan kadettikoulun jälkeen hän olisi halunnut opiskella teologiaa Kiovan hengellisessä akatemiassa, mutta vanhempien toivomuksesta hän suoritti oikeustieteen opinnot Harkovin yliopistossa (1918) ja työskenteli sen jälkeen jonkin aikaa Harkovin oikeudessa. Harkovin arkkipiispa Antonista (Khrapovitsky, 1863−1936) tuli jo opiskeluaikana hänen hengellinen ohjaajansa.

Venäjän vallankumousta seuranneen sisällissodan aikana Mihailin perhe emigroitui Jugoslaviaan, jossa hän suoritti teologian opinnot Belgradin yliopistossa. Metropoliitta Antoni Khrapovitsky, yksi venäläisen emigraation arvovaltaisimmista piispoista, joka myös oli paennut Jugoslaviaan, vihki Mihailin munkiksi (1926) antaen hänelle nimen Johannes hänen kaukaisen pyhän sukulaisensa mukaan. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Johannes nimitettiin serbialaisen Bitolin pappisseminaarin opettajaksi Ohridin hiippakuntaan. Isällisellä suhtautumisellaan hän juurrutti opiskelijoihin korkeat hengelliset ihanteet. Opiskelijat myös panivat ensimmäisinä merkille hänen askeettisen elämäntapansa, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Tehtyään kierroksen asuntolassa Johannes vietti loppuyön rukoillen. Hän nukkui vain tunnin tai kaksi joko istualtaan tai ikoneiden eteen kumartuneena. Myöhemmin hän kertoi, ettei hän munkkivihkimyksensä jälkeen koskaan asettunut makuulle nukkumaan. Hän söi vain kerran päivässä vähän ennen keskiyötä. Suuren paaston aikana hän nautti vain kirkkoleipää ja paastosi täydellisesti ensimmäisen ja viimeisen paastoviikon.

Hiippakunnan piispa pyhä Nikolai Velimirović (5.3.) rakasti ja arvosti nuorta pappismunkki Johannesta. Kerran tehdessään lähtöä seminaarista hän kääntyi pienen opiskelijajoukon puoleen ja sanoi: ”Lapset, kuunnelkaa isä Johannesta. Hän on Jumalan enkeli ihmishahmossa.” Seminaarilaiset itsekin vakuuttuivat, että isä Johannes eli enkelimäistä elämää. Hänen vaatimattomuutensa ja kärsivällisyytensä olivat kuin suurilla kilvoittelijoilla. Jumalan lahjana hänellä oli myös poikkeuksellisen hyvä muisti.

Vuonna 1934 Venäjän Pakolaiskirkon synodi päätti vihkiä isä Johanneksen Shanghain piispaksi. Hänet kutsuttiin Belgradiin. Siellä hän tapasi erään tuttavansa, jolle hän kertoi tulleensa kaupunkiin sekaannuksen vuoksi: joku pappismunkki Johannes aiottiin vihkiä piispaksi ja erehdyksessä paikalle oli kutsuttu hänet. Seuraavana päivänä tavatessaan tuttavansa uudelleen hän sanoi, että erehdys oli suurempi kuin hän oli arvannutkaan: vihittävä oli hän itse. Kun hän yritti kieltäytyä vedoten puhevikaansa, hänelle vastattiin, että profeetta Mooseksella oli ollut sama vika.

Nuori piispa Johannes saapui Shanghaihin vuonna 1935. Hän alkoi heti tukea ja lohduttaa venäläisiä, jotka olivat paenneet Kiinaan puna-armeijan valtaamasta Siperiasta. Hän alkoi koota yhteen jurisdiktioriitojen jakamia ortodokseja ja järjesti apua kaikkein köyhimmille. Hän saattoi loppuun Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon ja seurakuntatalon rakentamisen ja huolehti lasten hengellisestä opetuksesta. Hän kierteli jatkuvasti kaduilla etsien sairaita ja orpoja lapsia, niin venäläisiä kuin kiinalaisia. Hänen perustamassaan pyhittäjä Tiihon Zadonskilaisen nimeä kantavassa orpokodissa oli aluksi kahdeksan lasta. Kun kommunistien valtaantulo pakotti yhteisön vuonna 1949 pakenemaan ensin Filippiineille ja sitten Yhdysvaltoihin, lastenkotilapsia oli jo parisataa. Kaikkiaan sen suojissa ennätti kasvaa 3500 lasta. Piispa Johannes oli itse mukana venäläisten emigranttien kaikissa hyväntekeväisyyshankkeissa. Hän innoitti rakennuttamaan kirkkoja, sairaalan, ruokalan ja vanhainkoteja.

Monista maallisista toimistaan huolimatta Johannes pysyi vieraana maailmalle. Hän jopa lisäsi askeettisia kilvoituksiaan. Liturgian hän toimitti joka päivä. Koskaan hän ei jättänyt jumalanpalvelusta väliin. Jatkuva seisominen sai hänen jalkansa turpoamaan ja ne alkoivat märkiä, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Viimein hän joutui antamaan periksi huolestuneiden seurakuntalaisten vaatimuksille, mutta jo samana iltana hän oli jälleen kirkossa toimittamassa vigiliaa.

Pyhä Johannes tyytyi kehnoon vaatetukseen. Hän käytti vain ohuita sandaaleja, jotka hän usein antoi jollekin köyhälle. Jumalanpalvelukset hän toimitti joidenkin ihmisten suureksi harmiksi aina paljain jaloin. Pyrkien askeesin kautta kohti Jumalaa kuten muinaisaikojen isät hän sai Jumalalta ennalta näkemisen lahjan, jota hän käytti ihmisten pelastukseksi. Hän käytti suuren osan ajastaan vierailemalla sairaiden luona, vei heille pyhää ehtoollista ja Jumalan läsnäolon tuntua. Hän ei kääntänyt selkäänsä vangeille eikä psyykkisesti sairaille, vaan kävi itse vankiloissa ja mielisairaaloissa. Hänet näki usein Shanghain kaduilla myöhään illalla sauva kädessään ja päällysviitan helmat hulmuten matkalla tapaamaan jotakuta kärsivää. Hänen rukoustensa kautta tapahtui sairaiden paranemisia.

Japanilaisten miehityksen aikana Shanghain venäläinen yhteisö oli jatkuvasti vaarassa, mutta pyhä Johannes jatkoi toimintaansa ja vieraili aina siellä, missä häntä tarvittiin. Kommunistien valtaantulon myötä Shanghain venäläiset pakolaiset, viisituhatta henkeä, evakuoitiin vuonna 1949 Filippiineille eräälle saarelle, joka oli altis taifuuneille. Johanneksen rukoukset kuitenkin suojelivat pakolaisleiriä koko sen 27 kuukauden ajan, jonka he viipyivät saarella. Pian pakolaisten lähdettyä leiri tuhoutui valtavassa taifuunimyrskyssä.

Johannes näki paljon vaivaa hankkiakseen pakolaisille maahanmuuttoluvan Yhdysvaltoihin. Kun hän oli saanut hengellisen laumansa asiat järjestymään, hänet itsensä nimitettiin vuonna 1951 Venäjän Pakolaiskirkon arkkipiispaksi Länsi-Eurooppaan. Hänen piispanistuimensa oli ensin Pariisissa, sitten Brysselissä.

Johannes ei tyytynyt huolehtimaan vain venäläisten emigranttien tarpeista, vaan oli kaikin puolin kiinnostunut ortodoksisuuden vahvistamisesta lännessä. Hän kiinnostui ennen kirkon jakaantumista eläneistä läntisistä pyhistä ja teki työtä palauttaakseen heidän liturgisen muistelunsa. Euroopassa samoin kuin Kiinassa ja myöhemmin myös Yhdysvalloissa Johannes antoi Jumalan lain ohjata käyttäytymistään eikä välittänyt sovinnaisista tavoista. Tämä herätti joissakin ihmisissä kritiikkiä häntä kohtaan, toisissa taas ihailua. Monet pitivät häntä nykyajan houkkana. Monet ranskalaiset ja alankomaalaiset löysivät ortodoksisuuden pyhän Johanneksen innoittamina. Kerran eräs katolinen pappi vakuutti seurakuntalaisilleen, etteivät pyhyys ja ihmeet olleet vain menneiden aikojen asioita, ja huudahti: ”Katsokaa, pyhä mies kulkee Pariisin kaduilla tänäkin päivänä: Johannes Paljasjalkainen!”

Pyhä Johannes tunnettiin monissa Euroopan sairaaloissa piispana, joka saattoi rukoilla kuolevan vuoteen äärellä koko yön. Hän pelasti monia saatuaan Jumalalta ilmoituksen uhkaavista onnettomuuksista. Joskus hän ilmestyi niille, jotka erityisesti tarvitsivat häntä.

Vuonna 1962 Johannes lähetettiin kiireesti San Franciscoon palauttamaan rauha venäläiseen yhteisöön, jossa katedraalin rakentamiseen liittyvät asiat olivat aiheuttaneet eripuraa ja syvän kriisin. Seuraavana vuonna paikallisen piispan kuoltua hänet nimitettiin Länsi-Amerikan ja San Franciscon arkkipiispaksi. Kuten aikanaan Kiinassa hän joutui aloittamaan tilanteesta, jossa kirkon rakentaminen oli keskeytynyt ja riidat repivät yhteisöä. Hänen tulonsa pani asiat liikkeelle ja kahden vuoden kuluttua kultakupolinen katedraali oli pääpiirteissään valmis. Johannes itse joutui kuitenkin panettelun ja hyökkäyksen kohteeksi. Hänet haastettiin siviilioikeuteen vastaamaan varojen väärinkäyttöä koskeviin syytöksiin, mutta hänet todettiin syyttömäksi. Oikeudenkäynnin aikana tuli selvästi ilmi yksi hänen hengellinen luonteenpiirteensä: lapsenomainen vihastumattomuus ja ihmeteltävä tyyneys, jolla hän suhtautui hyökkäyksiin. Hän ei koskaan tuominnut toisia eikä menettänyt sisäistä rauhaansa. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin, kuka oli syypää panetteluun, hän vastasi: ”Paholainen.”

Johanneksen tinkimätön suhtautuminen kirkon traditioon herätti monissa hämmennystä. Häntä moitittiin, kun hän vaati kirkon sääntöjen ja tradition tarkkaa noudattamista. Samalla hän kuitenkin säteili jumalallista rakkautta kaikille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen. Lapsille hän osoitti aina lämmintä huomiota, ja vaikka hän oli ankara, lapset olivat hänelle uskollisen kuuliaisia.

Pyhä Johannes ennusti kuolemansa etukäteen. Hän nukkui pois Seattlessa heinäkuun 2. päivänä 1966 ollessaan mukana saattamassa Jumalanäidin Kurskilaista ikonia hiippakuntansa pohjoisosassa. Hänen hautajaisensa San Franciscossa olivat ortodoksisuuden voittojuhla. Kuuden päivän ajan uskovat tulivat kunnioittamaan ja hyvästelemään hänen maallisia jäännöksiään ja monet tunsivat niiden äärellä hyvän tuoksun. Pyhä Johannes haudattiin San Franciscoon rakennuttamansa katedraalin kryptaan. Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä. Venäjän emigranttikirkko kanonisoi pyhän Johanneksen vuonna 1994.