Pyhä Johannes Krysostomos, Konstantinopolin arkkipiispa

Kirkas tähti pyhien taivaalla, kirkon tukipylväs, koko maailman opettaja Johannes Krysostomos syntyi Antiokiassa vuoden 347 tienoilla. Hänen isänsä Secundus oli armeijan virkamies ja todennäköisesti kristitty. Johanneksen äiti Anthusa oli hurskas kristitty, joka jäi leskeksi hädintuskin 20-vuotiaana eikä mennyt toista kertaa naimisiin vaan keskittyi kristilliseen elämään ja poikansa kasvattamiseen. Anthusa istutti Johannekseen ne hyveen siemenet, jotka myöhemmin ilmenivät hänelle ominaisena palavana hurskautena, intona ja rohkeutena. Anthusa järjesti pojalleen myös parhaan mahdollisen koulutuksen aikansa etevimpien klassisen kirjallisuuden ja lakitieteen taitajien alaisuudessa.¹

Johannes osoitti sellaista lahjakkuutta, että hänellä olisi ollut edessään loistelias tulevaisuus asianajajana. Hänen opettajansa, kuuluisa puhetaituri Libanius tahtoi hänestä seuraajaa omalle työlleen. Mutta Johannes ei halunnut tuhlata aikaansa maallisen viisauden parissa vaan kääntyi kristinuskon, todellisen filosofian puoleen. Hänet kastettiin kahdeksantoista vuoden ikäisenä ja vihittiin lukijaksi vähän myöhemmin. Kasteen jälkeen hän ei enää koskaan valehdellut tai puhunut pahaa lähimmäisistään vaan pukeutui Kristukseen päivittäisen kilvoituksen kautta. Nuori Johannes luopui yhteydenpidosta maailman kanssa ja vetäytyi kotiinsa, jossa eli ankarasti kilvoitellen. Hän omistautui paastoamiseen, valvomiseen ja rukoilemiseen sallimatta itselleen minkäänlaisia poikkeuksia. Hän pysyi Jumalan kanssa hiljaisuudessa ollen alituisesti valmiina taistelemaan aistillisuuden ja vihan aaltoja vastaan. Ennen pitkää hän kykeni rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielensä tyynenä ja vapaana himoista kaikissa olosuhteissa. Jos hän myöhempinä vuosinaan antoi saarnoissa sijaa vihalle, se ei tapahtunut harkitsemattomasti vaan kaittaviensa vaelluksen oikaisemiseksi.

Kun Johannes oli 25-vuotias, Antiokian piispa oli jo halukas vihkimään hänet papiksi, mutta pappeuden suuri arvo täytti nöyrän nuorukaisen kauhulla. Hän pakeni papiksivihkimistä mutta sai ystävänsä Basileioksen suostumaan vihittäväksi puolestaan pienen hurskaan juonen avulla.

Äitinsä Anthusan kuoltua Johannes saattoi toteuttaa haaveensa täydellisestä maailman jättämisestä. Johannes siirtyi Antiokiaa ympäröiville vuorille ja eli sikäläisten erakkojen kanssa täydellisessä köyhyydessä ja kuuliaisuudessa paastoten ja rukoillen syyrialaisen vanhuksen ohjauksessa. Erakkoyhteisöllä oli tapana nousta keskiyöllä ja rukoilla yhdessä aamuun asti. Sitten kaikki palasivat keljoihinsa tai luoliinsa viettääkseen päivän hiljaa vaatimattomia tehtäviä tehden ja Raamatun sanoja mietiskellen. He söivät vain hiukan leipää ja suolaa auringonlaskun aikaan. Keskusteltuaan yhdessä hengellisistä asioista he vetäytyivät levolle.

Elettyään tällä tavoin neljä vuotta Johannes vetäytyi luolaan saadakseen olla kahden Jumalan kanssa. Siellä hän taisteli alistaakseen lihansa hengelle. Hän ei pannut kertaakaan pitkäkseen vaan torkkui lepohetkensä kattoon kiinnitetyn köyden varassa. Hän mietiskeli koko ajan pyhiä kirjoituksia alkaen ymmärtää niitä poikkeuksellisen syvällisesti. Ankara paastoaminen ja luolan kylmyys aiheuttivat kuitenkin hänelle kovia munuaiskipuja, ja hän joutui palaamaan Antiokiaan jo saman vuoden lopulla. Luostarivuosiensa aikana hänelle oli kehittynyt poikkeuksellinen jumalallisten asioiden tuntemus, ja hän aloitti opettajan uransa laatimalla muutamia kirjoituksia hengellisestä elämästä.

Kun Johannes oli palannut Antiokiaan vuonna 381, piispa Meletios vihki hänet diakoniksi. Kansa otti Johanneksen vastaan iloiten. Diakonina ollessaan hän piti huolta köyhien avustamisesta. Viiden vuoden kuluttua Meletioksen seuraaja Flavianos vihki Johanneksen papiksi. Vihkimyksen aikana muutamat näkivät hänen päänsä yllä valkoisen kyyhkysen. Pyhän Hengen armo asui Johanneksessa ja antoi hänen sanoihinsa jumalallisen tulen voiman. Koko kaupunki kokoontui kuulemaan hänen julistustaan eri kirkoissa. Hänen terävät ajatuksensa tekivät niin syvän vaikutuksen, että hänen puheensa katkesi usein seurakunnan suosionosoituksiin. Hänen sanansa olivat kuin ”virta, joka ilahduttaa Jumalan kaupunkia”. (Ps. 46:5) Ne painuivat syvälle kansan sydämiin, kohottivat heidän sielunsa Jumalan puoleen ja saivat heidät rakastamaan hyvettä. Tästä syystä Johannesta alettiin kutsua ”Kultasuuksi” (Krysostomos).

Johannes Krysostomoksen julistus pohjautui täysin Raamattuun, jonka hunajaa hän oli kerännyt yksinäisyydessä kilvoitellessaan. Hän selitti pyhän tekstin kirjaimellisen merkityksen osoittaen sen paljastaman jumalallisen suunnitelman ja havainnollisti, miten se käytännössä liittyi kristilliseen elämään. Johannes mietiskeli Jumalan salaisuuksien syvyyksiä ja opinkappaleiden rikkauksia ja osoitti, miten ne ilmenevät käytännön hyveissä almujen antamisena, oikeudenmukaisuutena, nöyryytenä, katumuksena ja omantunnon pistoksena – kaiken perustana usko Jumalan armon mittaamattomaan suuruuteen. Krysostomosta onkin kutsuttu ”armon saarnaajaksi” ja ”valaistuneeksi katumuksen silmäksi”.

Johannes Krysostomos ei kuitenkaan ollut pelkkä saarnaaja. Hän ohjasi kirkon laupeudentyötä ja jumalanpalveluselämää, hoiti jokaisen sielua kuin omaansa sekä tarpeen tullen puuttui myös valtion ja kansan välisiin suhteisiin. Pian pappisvihkimyksensä jälkeen vuonna 386 Johannes oli mukana selvittämässä Antiokian patsasmellakoiden jälkeisiä tapahtumia. Ilman Johanneksen ja erakkojen väliintuloa keisari Teodosioksen patsaiden kaatamiseen ja mellakointiin syyllistyneitä olisi kohdannut kuolemanrangaistus.

Pyhän Nektarioksen (11.10.) kuollessa alkoi kiivas kilpailu Konstantinopolin arkkipiispan istuimesta, jonka merkitys ja asema kirkon sisällä vahvistui koko ajan. Aleksandrian arkkipiispa Teofilos halusi saada virkaan oman miehensä Isidoroksen. Keisari Eutropios kuitenkin valitsi tehtävään neuvonantajansa suosituksesta Johanneksen. Koska valitsijat tiesivät, ettei hän nöyryydessään suostuisi arkkipiispan tehtävään eivätkä antiokialaiset tahtoisi luopua rakkaasta isästään, hänet kaapattiin Antiokiasta ovelan juonen avulla.

Teofilos joutui vihkimään Johanneksen piispaksi, vaikka kantoikin hänelle kaunaa. Johannes asetettiin virkaan vuonna 398. Hänen puhujanlahjansa ja pyhyytensä pääsivät heti loistamaan. Hän saarnasi väsymättömästi pääkaupungin kaikissa kirkoissa yhä suurempien ihmisjoukkojen tullessa kuulemaan häntä. Johannes osoitti isällistä rakkautta laumaansa kohtaan ja oli kaikille helposti lähestyttävä. Hän iloitsi kaittaviensa hengellisestä edistymisestä ja vuodatti kyyneliä, kun hänen neuvojaan ei otettu vakavasti. Hän oli ensimmäisenä tuomitsemassa ylellisen elämän, nautinnot ja rikkaiden ulkokultaisen tekohurskauden, kuitenkaan osoittamatta ketään nimeltä. Hän ei pyrkinyt mielistelemään tai osoittamaan hienotunteisuutta edes niitä hovin edustajia kohtaan, jotka olivat tukeneet hänen valintaansa. Johanneksen elämä oli esimerkki evankeliumin mukaisesta köyhyydestä. Hän laski piispallista elintasoa kuluttamalla vain sen verran kuin oli aivan välttämätöntä. Hän myi arkkipiispan tavaroita ja aarteita ja antoi rahat köyhille tai sairaaloiden ja vierasmajojen rakennuttamiseen. Hän ei pitänyt mitään omanaan eikä halunnut osallistua juhliin tai kutsuille vaan söi aina yksin ja vain sen verran mitä hänen riutunut ruumiinsa tarvitsi elossa pysyäkseen. Silti hän itse oli hyvin vieraanvarainen, kulki tapaamassa sairaita ja vangittuja sekä auttoi köyhiä ja puutteenalaisia. Monien velvollisuuksiensa keskelläkään Johannes ei lakannut mietiskelemästä Raamatun kirjoituksia, joihin hän oli usein niin keskittynyt, ettei muistanut syödä tai nukkua.

Krysostomos pyrki saamaan kristityt pois sielulle haitallisista esityksistä ja kilpailuista. Saarnojensa lisäksi hän järjesti kirkkoon toimintaa iltaisin ja pitkälle yöhön: ristisaattoja, psalmiveisuuta ja yövigilioita, joihin ihmiset ehtivät vielä illalla työnsä jälkeen. Johannes kehotti kaikkia rukoilemaan öisin. Kerrotaan, että kun Johanneksen oppilas Proklos seurasi kerran salaa, mitä hänen mestarinsa teki yöllä, hän näki Johanneksen seurassa apostoli Paavalin, joka selitti omia kirjeitään, ja Johannes kirjoitti muistiin Paavalin opetuksia.

Krysostomos ahkeroi saadakseen kohennettua papistonsa moraalia. Hän erotti virasta eräitä piispoja, jotka olivat ostaneet vihkimyksensä rahalla. Johannes teki parhaansa levittääkseen evankeliumia siellä, missä ei vielä ollut kristittyjä. Erityisesti hän piti huolta gooteista, joille hän antoi oman kirkon Konstantinopolista.

Johannes Krysostomos rakasti liturgista elämää ja laati pyhään liturgiaan eräitä rukouksia, joiden tähden kirkon elämän tärkein asia, jumalallinen liturgia jäi kantamaan hänen nimeään.² Kun Johannes toimitti liturgiaa, hän saattoi nähdä enkeljoukkojen laskeutuvan taivaasta ja asettuvan alttarin ympärille.

Pyhän piispan moninainen toiminta, ehdottomat periaatteet ja terävät sanat eivät miellyttäneet kaikkia. Erityisesti häneen vihastui keisarinna Eudoksia, jota Krysostomos vertasi Raamatun huonomaineisimpiin naisiin Isebeliin ja Herodiakseen. Monet hurskaan maineessa olleet ylimysnaiset ja maailmalliset piispat asettuivat myös Krysostomosta vastaan ja puhuivat hänestä pahaa aina tilaisuuden tullen. Teofilos Aleksandrialainen käytti hyväkseen näitä juoruja sekä sitä, että Krysostomos oli tarjonnut suojapaikan eräille Egyptistä paenneille Origenesta kannattaneille munkeille.

Teofilos kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka kokoontui Khalkedonissa vuonna 403. Johannes tuomittiin erotettavaksi ja karkotettavaksi. Hän ei alentunut riitelemään asiasta vaan pysyi vaiti syyttäjiensä edessä ja alistui tuomioonsa samalla tavoin kuin Herransa – kuin karitsa, joka viedään teuraaksi. Kansa olisi ollut valmis puolustamaan rakastamaansa paimenta voimakeinoin, mutta hän antautui vapaaehtoisesti sotilaille, jotka lähtivät viemään häntä maanpakolaisuuteen Bityniaan. Mutta heti kun pyhä piispa oli poistunut, kaupunkia ravisteli maanjäristys. Tapahtui onnettomuuksia, jotka saivat keisarinna Eudoksian katumaan väärää tekoaan. Johannes kutsuttiinkin takaisin kansanjoukkojen osoittaessa hurraten suosiotaan.

Istuimelleen palattuaankaan Johannes ei ollut halukas taipumaan periaatteellisissa kysymyksissä, ja jo muutaman kuukauden kuluttua hän ajautui taas erimielisyyksiin keisarinnan kanssa. Syynä oli kiista keisarinnan patsaasta, joka oli määrä pystyttää Konstantinopolin keskeisimmän kirkon eteen. Kun patsaan ympärillä ilkamoiminen häiritsi jo kirkon pyhiä toimituksia, arkkipiispa arvosteli tilannetta kovin sanoin. Johanneksen vihamiehet hovissa pääsivät taas keisarinnan suosioon ja juonittelu tiivistyi. Teofilos tukijoineen onnistui suostuttelemaan keisari Arkadioksen jäämään pois Johanneksen johtamista vuoden 404 pääsiäispalveluksista sillä perusteella, että Johannes oli ”laillisesti karkotettu” ja sikäli kanonisesti ottaen toimituskiellossa.

Keisari Arkadios määräsi Krysostomoksen karkotettavaksi omasta katedraalistaan ja hänelle uskollisen papiston kirkoistaan suurena lauantaina kesken pyhien kastetoimitusten. Armeijan toteuttaessa käskyä kovakouraisesti kastealtaat värjäytyivät punaiseksi verestä. Levottomuudet jatkuivat koko pääsiäisen ajan ja Johannes suljettiin kotiarestiin. Muutama päivä helluntain jälkeen keisari päätti lähettää hänet maanpakoon, vaikka Eudoksia pelkäsikin tästä seuraavan uusia onnettomuuksia. Johannes antautui kaikessa hiljaisuudessa, mutta kansanjoukko kirkon edessä kuohui. Syntyneissä mellakoissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan katedraalia ja senaatin palatsia. Johanneksen tukijoita pidettiin syyllisinä ja heitä alettiin vainota ankarasti.

Krysostomos itse sai kärsiä maanpakolaisuuden ja karkotuksen ankaruuden. Hänet vietiin ensin Nikeaan ja edelleen läpi Vähän-Aasian aina Vähän-Armenian Kukusokseen asti. Pyhä arkkipiispa sai kärsiä nälkää, vierasheimoisten ryöstöretkiä, eristyneisyyttä ja ankaraa ilmastoa, mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa pysyi järkähtämättömänä. Tämä käy ilmi hänen laajasta kirjeenvaihdostaan, jota hän kävi tukeakseen hänen tähtensä karkotettuja ja vainottuja ystäviään.

Rooman paavi Innocentius I (401–417) huolestui Krysostomoksen tilanteesta ja yritti auttaa häntä mutta tuloksetta. Krysostomoksen vastustajat puolestaan eivät pitäneet siitä luottamuksesta ja vaikutusvallasta, joka hänellä oli kirjeenvaihtonsa välityksellä, ja päättivät siirrättää hänet mahdollisimman kaukaiseen paikkaan Mustanmeren itärannikolle. Välittämättä Johanneksen iästä ja heikkoudesta he pakottivat hänet patikoimaan jalan kaikissa sääolosuhteissa kolmen kuukauden ajan.

Pontoksessa seurue pysähtyi Komanan kaupungissa pienen kirkon liepeille, joka oli omistettu paikalliselle marttyyrille pyhälle Basiliskokselle (22.5.). Yöllä Johannes rukoili ruumiilliset voimansa täysin menettäneenä. Marttyyri ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, veljeni Johannes! Huomenna me olemme yhdessä.” Seuraavana aamuna, syyskuun 14. vuonna 407, ristin ylentämisen päivänä, hänet pakotettiin taas liikkeelle, mutta hän ei enää kyennyt taivaltamaan ja seurue palasi Komanaan. Johannes pyysi itselleen valkoiset vaatteet, toimitti pyhät salaisuudet ja antoi sielunsa Jumalalle lausuen: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.”

Konstantinopolin kirkko kärsi skismasta monia vuosia, sillä Johanneksen kannattajat eivät tunnustaneet keisarin nimittämiä uusia arkkipiispoja. Pyhän Prokloksen (20.11.) aikana tilanne kuitenkin korjautui, ja Johanneksen pyhyys tunnustettiin koko kirkossa. Hänen pyhäinjäännöksensä palautettiin juhlallisesti Konstantinopoliin 27. tammikuuta vuonna 438. Siirron vuosipäivä vakiintui omaksi juhlakseen. Johanneksen varsinaista muistopäivää alettiin viettää hänen ensimmäisestä karkotuksesta palaamisensa päivänä 13. marraskuuta, jotta hänen juhlansa ei olisi jäänyt ristin ylentämisen juhlan varjoon.