Pyhä Innokenti, Moskovan metropoliitta ja Amerikan apostoli

Pyhä Innokenti (Ivan Venjaminov) syntyi vuonna 1797 pienessä kylässä Irkutskin alueella Siperiassa köyhän kirkonpalvelijan poikana. Hän oli vain kuusivuotias, kun hänen isänsä kuoli, ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Ivan oli älykäs poika. Seitsemänvuotiaana hän jo luki epistolan joulupäivän liturgiassa. Hän oli myös teknisesti lahjakas ja oppi valmistamaan kelloja ja tekemään puusepän töitä. Koko elämänsä ajan hän teki työtä käsillään.

Ivan valmistui pappisseminaarista, meni naimisiin ja vihittiin pian papiksi. Hän oli juuri aloittanut lupaavan työn seurakuntapappina Irkutskissa, kun Irkutskin piispa Mikael sai kirkon ylimmältä johdolta määräyksen löytää pappi lähetystyöhön Alaskaan. Hiippakunnan kaikki papit kieltäytyivät tehtävästä perhesyihin vedoten, isä Ivan heidän joukossaan. Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hän kuuli erään venäläisen uudisasukkaan puhuvan aleuttien hurskaudesta ja halusta kuulla Jumalan sanaa. Palava into sai hänet hetkessä valtaansa ja hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ennen pitkää hän jo oli perheineen matkalla Irkutskista koilliseen kohti Alaskaa.

Seitsemän kuukautta kestäneen vaarallisen matkan jälkeen, lokakuussa vuonna 1823, isä Johannes (Ivan) saapui Alaskan rannikon pääkaupunkiin Sitkaan. Vietettyään siellä talven hän siirtyi varsinaiseen määräpaikkaansa Unalaskan saarelle Aleuteille. Sieltä hän löysi puoliksi luhistuneen käyttämättömän kirkon. Alueella ei ollut toiminut vakituista pappia aikoihin. Vaikka monet asukkaista oli kastettu, he tuskin tunsivat evankeliumin ja kristinuskon alkeitakaan.

Ensitöikseen isä Johannes alkoi rakentaa kirkkoa apunaan muutama paikallinen mies, joille hän työn ohessa opetti katekismusta. Hän oppi hämmästyttävän nopeasti aleuttien kielen ja alkoi viivyttelemättä kääntää liturgisia tekstejä ja evankeliumia.

Isä Johannes ulotti toimintansa laajalle alueelle. Hän matkusti saarelta toiselle pienellä veneellä, julisti evankeliumia, kastoi ja teki samalla runsaasti täsmällisiä havaintoja alueen kasvistosta ja eläimistöstä sekä paikallisten asukkaiden tavoista. Neljän ensimmäisen Alaskan-vuotensa aikana hän kirjoitti aleuttien kielen kieliopin. Hän käänsi ja julkaisi aleutiksi evankeliumin, katekismuksen ja monia rukouksia sekä kirjoitti kirjan ”Tie taivasten valtakuntaan” (Ukazanie puti v Tsarstvie Nebesnoje). Siinä hän lyhyesti ja yksinkertaisesti osoitti, että kaste on ainoa varma tie ikuiseen iloon Kristuksen kanssa. Kirja levisi laajalle. Siitä otettiin peräti 47 painosta ja se käännettiin monille kielille.

Kun isä Johannes kerran lähetysmatkoillaan saapui ensimmäistä kertaa eräälle saarelle, hän hämmästyi huomatessaan sen asukkaiden kokoontuneen rannalle häntä vastaan. Eräs kaikkien shamaanina kunnioittama vanha mies oli jo vuotta aikaisemmin ilmoittanut heille lähetyspapin saapumisen. Tuo vanhus oli kasteestaan lähtien jo kolmenkymmenen vuoden ajan nähnyt usein ilmestyksissä kaksi enkeliä, jotka olivat opettaneet häntä rukoilemaan puhdassydämisesti ja antaneet hänelle armolahjan parantaa sairaita.

Tehtyään kymmenen vuotta lähetystyötä Unalaskan seudulla ja kitkettyään sieltä kaiken epäjumalanpalveluksen isä Johannes asettui vuonna 1836 mantereelle Sitkaan. Venäläinen siirtokunta sijaitsi siellä sotaisan tlingit-intiaaniheimon alueella. Shamaaniensa yllytyksestä intiaanit olivat useamman kerran surmanneet joukoittain siirtokunnan venäläisiä asukkaita ja vastustaneet kaikkia yrityksiä julistaa evankeliumia keskuudessaan. Isä Johannes alkoi heti saavuttuaan opetella heidän kieltään ja tapojaan ja oivalsi heidän kulttuurinsa rikkauden. Lopulta isorokkoepidemia osoittautui oveksi, jonka Jumalan kaitselmus avasi heimon kristillistämiseksi. Kun yli puolet heimosta oli shamaanien loitsuista huolimatta kuollut tautiin ja kun elossa olevat näkivät venäläisten säästyneen tartunnoilta, he alkoivat vähitellen hyväksyä rokotukset. Heistä tuli lempeämpiä ja kunnioittavampia venäläisiä kohtaan. He suhtautuivat isä Johannekseenkin hartaan kunnioittavasti, seurasivat hänen toimittamiaan jumalanpalveluksia, kyselivät häneltä kuolemanjälkeisestä elämästä ja kutsuivat häntä kilvan koteihinsa. Kerran eräs intiaani heitti epäröimättä hienoin puuleikkauksin koristellun rasian tulisijaan lämmittääkseen Jumalan miestä.

Isä Johannes oli mukana rakennuttamassa Sitkaan Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkkoa, josta tuli sittemmin hänen oma katedraalinsa. Hän löysi myös aikaa tehdäkseen käännöstöitä sekä etnografisia ja luonnontieteellisiä muistiinpanoja lähetysmatkoiltaan. Hän oli hyvin taitava käsistään, veisti koriste-esineitä, rakensi koneita ja jopa soittimia. Tuonkaltaiset käytännön työt olivat mieluisia hänelle itselleen, mutta samalla ne lähensivät häntä kansaan, jolle hän opetti taitojaan. Lisäksi hän perusti kouluja ja laati itse tarvittavat oppikirjat, joissa venäjän rinnalla käytettiin alkuperäiskansojen kieltä.

Vuonna 1838 isä Johannes matkusti Pietariin valvomaan tieteellisten kirjojensa ja käännöstensä painattamista ja anomaan kirkon johdolta lisää tukea Alaskan lähetykselle. Hänet otettiin lämpimästi vastaan, ja hänen kertomuksensa lähetyskentältä tekivät vaikutuksen arvovaltaisiin piispoihin niin Pietarissa kuin Moskovassakin. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) luonnehti Johannesta toteamalla, että tällä oli apostolin persoonallisuus.

Pietarissa ollessaan isä Johannes sai tiedon vaimonsa äkillisestä kuolemasta. Metropoliitta Filaret toivoi hänen heti vihkiytyvän munkiksi, mutta hän myöntyi vasta, kun hänen kuudelle lapselleen oli ensin luvattu opiskelupaikat valtion kustannuksella. Omasta toivomuksestaan hän sai uudeksi nimekseen Innokenti, Irkutskin ensimmäisen piispan pyhän Innokentin mukaan. Pyhä synodi teki päätöksen Kamtšatkan ja Alaskan piispanistuimen perustamisesta ja asetti ensimmäiselle ehdokassijalle isä Innokentin. Tapaaminen tsaari Nikolai I:n kanssa sinetöi asian ja vuonna 1840 Innokenti vihittiin piispaksi Pietarissa Kazanin katedraalissa.

Kolmen vuoden poissaolon jälkeen Innokenti palasi piispana Sitkaan mukanaan uusia lähetystyöntekijöitä ja merkittäviä lahjoituksia. Viivyttelemättä hän ryhtyi rakennuttamaan uusia kirkkoja ja kouluja. Perustettuaan Sitkaan seminaarin hän lähti pitkälle paimenmatkalle aloittaen sen Kodiakin saarelta, jonka pyhittäjä Herman (9.8.) oli aikanaan pyhittänyt kilvoitteluelämällään.

Kolmen vuoden ajan piispa Innokenti kiersi kooltaan valtavaa hiippakuntaansa ja Kamtšatkan niemimaan paljolti vielä tutkimattomia jäätiköitä mukanaan vain muutama seuralainen. Hän matkusti koiravaljakolla tai jopa jalkaisin kestäen monenlaista puutetta, varsinkin kylmää. Matkanteon katkaisivat usein lumimyrskyt, jotka pakottivat seurueen jäsenet kaivamaan itselleen suojan lumeen ja odottamaan myrskyn päättymistä. Innokenti kesti matkanteon kaikki vaikeudet samalla kärsivällisyydellä, jolla apostolit kohtasivat osakseen tulleet koettelemukset. Hän asui alkuperäisasukkaiden leirikylissä asettuen kaikkien palvelijaksi ja perusti kirkkoja ja kouluja kaikkialle, missä kulki.

Vuonna 1850 Jakutian alue Itä-Siperiassa liitettiin Innokentin hiippakuntaan, ja hänet korotettiin arkkipiispaksi. Heti hän alkoi opetella jakuutin kieltä ja siirsi toimintansa painopistettä Alaskasta Siperian puolelle. Piispanistuinkin siirrettiin Sitkasta Jakutskin kaupunkiin. Kun Innokenti ensimmäisen kerran luki liturgiassa evankeliumin jakutin kielellä, paikalliset asukkaat ilahtuivat niin suuresti, että pyysivät lisäämään päivän kirkkokalenteriin vuosittaiseksi juhlapäiväksi. Ennen pitkää jakuutin kielellä julkaistiin Uusi testamentti ja psalmit sekä tärkeimmät jumalanpalvelustekstit.

Innokenti julisti kristinuskoa myös korjakkien, tšuktšien ja tunguusien keskuudessa. Apostolinen into, joka paloi hänen sydämessään, sai hänet kiertämään hiippakuntansa kaukaisimmatkin kolkat, jotta toteen kävisivät profeetan sanat: ”Heidän äänensä käy yli kaiken maan, heidän sanansa maanpiirin ääriin” (Ps. 19:4).

Vuonna 1857 arkkipiispa Innokenti kutsuttiin Pietariin osallistumaan kirkon korkeimman hallintoelimen pyhän synodin työskentelyyn. Sen tuloksena hänen hiippakuntaansa perustettiin kaksi apulaispiispan paikkaa, toinen Sitkaan ja toinen Jakutskiin. Innokenti puolestaan oli jälleen löytänyt uuden lähetysalueen Amurjoen varrelta ja Mantsuriasta, ja se veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän matkusti Kiinan ja Siperian rajalla virtaavaa Amuria pitkin pysähtyen kylissä toimittamassa jumalanpalveluksia ja perustaen seurakuntia. Hän tunsi myötätuntoa alkeellisissa oloissa elävää kansaa kohtaan ja tahtoi auttaa sitä niin aineellisesti kuin hengellisesti. Tuolloin hän myös tapasi nuoren Nikolai Kasatkinin (3.2.), joka oli matkalla lähetystyöhön Japaniin, ja antoi hänelle siunauksensa ja hyviä neuvoja.

Innokentin kirjoitukset Amurin tilanteesta vaikuttivat siihen, että Amurin varsi ja Ussurinmaa siirtyivät Venäjän haltuun. Hän siirrätti piispanistuimensa Blagoveštšenskiin Amurin varrelle ja päätti aloittaa sieltä evankeliumin julistamisen kiinalaisille. Korkea ikä ja heikkenevä näkö pakottivat hänet kuitenkin ajattelemaan lepoa. Hän suunnitteli pyytävänsä pyhältä synodilta luvan asettua eläkepäivikseen luostariin, kun hän vuonna 1867 sai yllättäen tiedon, että hänet oli valittu edesmenneen metropoliitta Filaretin seuraajaksi Venäjän kirkon päämieheksi. Kaikkein suurimpana yllätyksenä valinta tuli Innokentille itselleen. Hän vetäytyi koko päiväksi yksinäisyyteen ja vietti yön polvillaan rukoillen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten hänet, köyhän maalaiskirkon ponomarin poika, oli voitu valita Moskovan metropoliitaksi seuraamaan virassa kaikkien arvostamaa ja oppinutta metropoliitta Filaretia.

Matkalla Moskovaan Innokenti sai kaikissa Siperian kaupungeissa riemastuneen vastaanoton. Monessakaan paikassa ei ollut koskaan ennen nähty metropoliittaa. Lämpimimmin hänet kuitenkin otettiin vastaan hänen kotiseudullaan Irkutskissa, jossa hän joutui kelirikon takia viipymään pidempään.

Kymmenen viimeistä vuotta Moskovan metropoliittana Venäjän kirkon johdossa kruunasivat pyhän Innokentin elämäntyön. Hän oli sitä ennen tehnyt lähetystyötä lähes 45 vuotta, joista piispana 28 vuotta. Silti hän otti uuden tehtävän vastaan täynnä nöyryyttä: ”Kuka minä olen voidakseni ottaa vastaan edeltäjieni opetusviran ja vallan? Olen menneen ajan ja kaukaisen seudun kasvatti, joka on viettänyt yli puolet elämästään kaukaisessa maassa. Olen vain Kristuksen vainion nöyrä sadonkorjaaja, lasten ja uskossaan lapsenmielisten opettaja.”

Vaikka Innokenti oli jo yli 70-vuotias, sairas ja melkein sokea, hän oli yhä täynnä intoa. Hän järjesti uudelleen kirkollisten koulujen toimintaa, vähensi byrokratiaa ja perusti vuonna 1870 lähetysseuran, joka hänen johdollaan yhdeksän vuoden aikana sai aikaa erinomaisia tuloksia. Hän vältti muodollisuuksia ja kansliabyrokratiaa ja sai osakseen niin papiston kuin kansan rakkauden. Sokeuduttuaan kokonaan hän anoi eroa virastaan, mutta sitä ei hänelle myönnetty. Niin hän jatkoi hallintoasioiden hoitamista ja toimitti jumalanpalveluksia ulkomuistista.

Viimeisenä elinvuotenaan pyhä Innokenti oli miltei jatkuvasti sairaana. Suurella viikolla vuonna 1879 hän tunsi kuolemansa lähestyvän ja pyysi toimittamaan sairaanvoitelun sakramentin. Suurena torstaina hän osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen ja aamuyöstä suurena lauantaina antoi henkensä Jumalalle. Hänet haudattiin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan pyhän metropoliitta Filaretin viereen.

Vuonna 1974 Amerikan ortodoksinen kirkko esitti Venäjän kirkolle pyynnön metropoliitta Innokentin kanonisoimiseksi. Kolmen vuoden ajan hänen elämästään ja toiminnastaan koottiin materiaalia niin Amerikassa kuin Venäjällä, ja vuonna 1977 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

31
3