Pyhä Feofan Erakko

Pyhä Feofan, maallikkonimeltään Georgi Vasiljevitš Govorov, syntyi tammikuun 10. päivänä vuonna 1815. Hänen isänsä oli pappina Tšernavskojen kylässä Orjolin läänissä. Jo kotona poika sai kirkollisen kasvatuksen. Myöhemmin hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, jossa hänet tunnettiin menestyvänä, mutta myös vaatimattomana, jumalanpalveluksia rakastavana ja kaikin puolin esimerkillisenä oppilaana. Georgi kävi usein Kiovan luolaluostarissa ja koki sen jumalanpalveluksissa hengellisesti ylentäviä hetkiä. Vähän ennen opintojensa päättymistä vuonna 1841 hän vihkiytyi itsekin munkiksi. Pian sen jälkeen hänet vihittiin pappeuteen Kiovan luolaluostarin suuressa pääkirkossa.

Opintojensa päätyttyä Feofan toimi noin viisi vuotta kirkon opetustehtävissä Kiovassa, Novgorodissa ja Pietarissa. Hän omistautui antaumuksella kristilliseen kasvatustyöhön, mutta siihen liittyvät hallinnolliset velvollisuudet ja taloushuolet kiusasivat häntä. Häntä veti enemmän puoleensa toisenlainen elämä, yksinäinen rukouksen täyttämä munkkikilvoittelu. Pian hän sai tilaisuuden edistyä kutsumuksessaan, sillä vuonna 1847 hänet nimitettiin omasta pyynnöstään Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin.

Feofan viipyi Jerusalemissa kuusi vuotta. Hän vieraili vanhoissa luostareissa ja tutki pyhien isien teoksia vanhoista käsikirjoituksista. Samalla hän solmi läheisiä suhteita Athosvuoren vanhuksiin, jotka vaikuttivat syvästi hänen hengelliseen elämäänsä. Jerusalemissa hän oppi perusteellisesti kreikan ja ranskan ja perehtyi myös hepreaan ja arabiaan.

Venäjälle palattuaan Feofan toimi Aunuksen hengellisen seminaarin rehtorina, mutta jo vuoden kuluttua hänet lähetettiin Venäjän suurlähetystön kirkon esimieheksi Konstantinopoliin. Siellä hän viipyi kaksi vuotta, kunnes hänet kutsuttiin jälleen takaisin kotimaahan ja nimitettiin loistavan älynsä ja oppineisuutensa tähden Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi.

Pietarissakaan Feofan ei viipynyt pitkään. Vuonna 1859 hänet vihittiin Tambovin piispaksi, jotta hän valaisisi tietä kaikille pelastustaan etsiville. Nimityspuheessaan hän vertasi elämäänsä palloon, joka vierii hiljaa sinne tänne aina sen mukaan, mihin päin sitä potkaistaan. Hän sanoi alistuvansa Jumalan tahtoon, mutta ilmaisi myös salaisen toiveensa saada antautua korkeampaan kilvoitteluelämään. ”En salaa, etteikö sydämeni salainen toive olisi päästä paikkaan, jossa voisin vapaasti antautua sydämeni kaipaamaan työhön”, hän sanoi.

Feofanin palvelutehtävä Tambovissa kesti vain neljä vuotta. Tuona lyhyenä aikana hän solmi lämpimät suhteet laumaansa. Hänellä oli kyky kuunnella ihmisten toiveita ja tarpeita, ja kaikki rakastivat häntä. Hän piti opetuspuheita melkein jokaisessa jumalanpalveluksessa, perusti useita seurakuntakouluja sekä hiippakunnallisen naisopiston. Monien aktiivisten tehtäviensä ohella hän kuitenkin tunsi yhä kasvavaa halua vetäytyä yksinäisyyteen. Eräällä hiippakunnan luostareiden tarkastusmatkalla hän vieraili Vyšan luostarissa. Sen ankara luostarisääntö ja luonnonkaunis sijainti miellyttivät häntä siinä määrin, että hän toivoi voivansa joskus asettua sinne pysyvästi.

Vuonna 1863 Feofan siirrettiin Tambovista Vladimirin hiippakunnan piispaksi. Laaja, käytännön huolten täyttämä työ suuren hiippakunnan johdossa ei kuitenkaan vastannut hänen sisäisiä toiveitaan. Nuoresta pitäen hän oli kaivannut yksinäisyyttä ja hän piti yhä ihanteenaan irtautumista kaikista maallisista huolista. Palveltuaan kirkkoa erilaisissa tehtävissä 25 vuoden ajan hän anoi eroa virastaan ja lupaa vetäytyä Vyšan luostariin.

Luostarista Feofan ei suinkaan etsinyt itselleen lepoa, vaan tilaisuutta palvella kirkkoa toisenlaisella tärkeäksi kokemallaan tavalla. Alussa häntä tosin kiusasi ajatus siitä, että hän oli jättänyt piispanviran, mutta hän taisteli kiusausta vastaan ja kieltäytyi hänelle tarjotuista uusista tehtävistä. Ensimmäiset kuusi vuotta hän eli veljestön keskuudessa, osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin ja otti vastaan vieraita. Pääsiäisen jälkeen keväällä 1872 hän lopetti ihmisten tapaamisen, lakkasi käymästä jumalanpalveluksissa ja sulkeutui yhteen luostarin sivurakennuksista. Hän tapasi vain rippi-isäänsä igumeni Tiihonia ja keljapalvelijaansa. Yhden keljahuoneensa hän muutti Kristuksen kasteelle pyhitetyksi kirkoksi, jossa hän toimitti jumalanpalvelukset yksinään. Aluksi hän toimitti liturgian vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä, mutta elämänsä viimeisten yhdentoista vuoden ajan päivittäin.

Jumalanpalvelusten ja hengellisten kilvoitusten lisäksi Feofanin ajan täytti kirjallinen työ. Vaikka hän ei tavannut ihmisiä, hän oli monipuolisesti kiinnostunut kirkon ja isänmaansa elämästä. Hän tilasi useita aikakauslehtiä ja hänellä oli suuri kirjasto. Feofanin laaja kirjallinen työ sisältää kristillistä etiikkaa ja hengellistä elämää käsitteleviä teoksia, raamatunselityksiä ja käännöksiä. Käännöksistä merkittävin on Filokalia, jonka hän käänsi kirkkoslaavista venäjäksi. Lisäksi hänellä oli laaja kirjeenvaihto hengellistä ohjausta kaipaavien uskovien maallikoiden kanssa.

Vaikka Feofan oli syvällisesti perehtynyt länsimaiseen filosofiaan ja älyllisiin virtauksiin, hän pysyi uskollisena idän kirkon perinteiselle opetukselle, jonka olennaista sisältöä hän vaali syvällistä arvostelukykyä osoittaen. Kirjoituksissaan Jeesuksen rukouksesta hän ei tuo esille psykosomaattisia menetelmiä, vaan korostaa mielen keskittämistä rukouksen sanoihin. Rukouksen keskeisenä hedelmänä hän pitää Jumalan pelkoa ja synnintuntoa. Kirjoitustensa ja käännöstensä kautta pyhä Feofan vaikutti merkittävästi Venäjän kirkon hengelliseen renessanssiin 1800-luvun lopulla. Hänen kirjansa Mitä on hengellinen elämä on käännetty suomeksi. Hänen kirjoituksillaan on myös keskeinen sija Valamon igumeni Haritonin kokoamassa kirjassa Jeesuksen rukous.

Pyhä Feofan Erakko antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 6. päivänä vuonna 1894. Sielun jätettyä ruumiin hänen kasvoilleen jäi säteilemään autuas hymy. Pyhä Feofan Erakko kanonisoitiin vuonna 1988.