Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, syntyi Egyptin Aleksandriassa noin vuonna 250 ja palveli pappina pyhän marttyyripiispa Pietari Aleksandrialaisen (24.11.) aikana. Hänet nimitettiin Aleksandrian paaviksi eli patriarkaksi vuonna 313 Pietarin marttyyrikuoleman ja tämän seuraajan Akhilleoksen viisivuotisen kauden jälkeen. Aleksanteri alkoi jälleenrakentaa Egyptin kirkkoa vainojen jälkeen ja korotti papeiksi ja piispoiksi miehiä, jotka olivat pyhittyneet askeesissa ja yksinäisyydessä. Hän rakennutti Aleksandriaan Pyhän Teonaksen suuren kirkon. Häntä arvostivat niin papisto kuin maallikotkin.

Aleksandrian patriarkkana Aleksanteri taisteli aluksi harhaoppisia meletiolaisia vastaan, mutta joutui sitten keskittymään Areioksen harhaopin torjumiseen. Areios oli alkanut opettaa näkemyksiään, kun Aleksandrian arkkipiispana oli Pietari, joka ekskommunikoi hänet. Seuraava arkkipiispa Akhilleos sen sijaan palautti Areioksen kirkon yhteyteen ja vihki hänet papiksi. Patriarkka Aleksanterin aikana kiista Kristuksen asemasta Kolminaisuudessa voimistui. Areiolaisen käsityksen mukaan on ollut aika, jolloin Kristusta ei ollut, ja ortodoksisen opin mukaan ei ole ollut aikaa, jolloin Häntä ei ole ollut. Kirkko alkoi jakautua koko Egyptissä ja muuallakin. Arkkipiispa Aleksanteri kutsui lähes sata Egyptin ja Libyan piispaa koolle synodiin, jossa Areios ja hänen harhaoppinsa kannattajat erotettiin kirkon yhteydestä.

Patriarkka Aleksanteri kirjoitti piispoille, että hiippakunnassa oli oikeasta uskosta luopuneita miehiä, jotka olivat ryhtyneet opettamaan kirjoitusten vastaisesti, ettei Jumala ole aina ollut Isä, vaan on ollut aika, jolloin Hän ei ollut Isä; että Jumalan Sana (Logos) ei ole ollut olemassa ikuisesti vaan Hänet on luotu tyhjästä; että on ollut olemassa aika, jolloin Poikaa ei ollut. Areiolaiset päätyivät siihen, että Poika on luotu olento, eikä hän ole samaa olemusta kuin Isä. Tällä tavoin areiolaiset opettivat Kristusta alentavasti.

Aleksanteri julisti Areioksen ja hänen harhaoppinsa kannattajat anateemaan. Hän jatkoi: ”Kuka, joka kuulee Johanneksen sanovan ’Alussa oli Sana’ (Joh. 1:1), ei tuomitse niitä, jotka sanovat: ’On ollut aika, jolloin Sanaa ei ollut’? Ja kuka, joka kuulee sanat ’Ainoa Poika’ (Joh. 1:18) ja ’Kaikki syntyi Sanan voimalla’ (Joh. 1:3), ei kammoa niitä, jotka väittävät, että Poika on yksi luoduista? Miten Hän voi olla yksi niistä luoduista, jotka Hän on itse luonut? Kuinka Hän on voinut saada olemisensa tyhjästä, kun Isä on sanonut: ’Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin, sinä synnyit kuin kaste aamuruskon helmasta’ (Ps. 110:3)? Kuinka Hän voi olla olemukseltaan toisenlainen kuin Isä, kun Hän sanoo: ’Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän’ (Joh. 14:9)? Kun Poika on Jumalan Sana ja Viisaus, miten on voinut olla aika, jolloin Hän ei ollut? Sillä se on aivan kuin sanottaisiin, että Jumalalta on joskus puuttunut sekä sana että viisaus. Miten Hän voi olla muuttuvainen, kun Hän sanoo itsestään: ’Minä olen Isässä ja Isä on minussa’ (Joh. 14:10)?”

Monia harhaoppeja oli tullut ja mennyt, mutta areiolaisuudessa yritettiin kiistää Kristuksen jumaluus. Meletios kannattajineen liittyi Areioksen puolelle vastustamaan arkkipiispaa, ja monet harhaoppiset vaativat Areioksen ja hänen kannattajiensa palauttamista kirkon yhteyteen. Aleksanteri kirjoitti kirjeen Konstantinopolin patriarkalle, jonka nimi oli samoin Aleksanteri, ja varoitti häntä harhaoppisista, jotka väittivät Kristuksen olevan vain tavallinen ihminen, selittäen heidän vääriä oppejaan.

Patriarkka Aleksanteri oli hyvin kärsivällinen yrittäessään saada areiolaisia palaamaan oikeaan oppiin, mutta he saivat yhä enemmän kannattajia. Vuonna 325 keisari Konstantinos kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Aleksandrian patriarkka Aleksanteria avusti nuori diakoni Athanasios, josta myöhemmin tuli hänen seuraajansa patriarkan istuimella, pyhä Athanasios Suuri. Areiolaisia edusti parikymmentä piispaa, jotka eivät halunneet hyväksyä Kristuksen ominaisuutta homoousios, ”samaa olemusta” (Isän kanssa). Ortodoksiset piispat pitivät lujasti kiinni Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Kirkolliskokouksen päätöksessä Kristuksen asema määriteltiin suurin piirtein samoin kuin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, nukkui pois rauhassa noin vuonna 328. Hänen laajasta kirjeenvaihdostaan on säilynyt vain kolme kirjettä, jotka ovat tärkeitä todisteita areiolaisuutta vastaan käydyn taistelun alkuvaiheista: hänen kirjeensä Konstantinopolin patriarkka Aleksanterille, toinen kirje kaikille katolisen kirkon piispoille sekä Areioksen viraltapanokirje.