Pappismarttyyri Sergei Metšov

Pappismarttyyri Sergei Metšov syntyi Moskovassa vuonna 1892. Hänen isänsä oli kuuluisa pappi Aleksi Metšov (9.6.), joka palveli Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherrana Maroseikakadulla. Isä Aleksi rakasti erityisesti poikaansa Sergeitä ja toivoi tästä itselleen seuraajaa, mutta ei halunnut painostaa Sergeitä vaan antoi tämän hankkia maallisen koulutuksen. Sergei aloitti opintonsa lääketieteellisessä tiedekunnassa mutta siirtyi pian historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Yliopisto-opintojen ohella Sergei toimi piispa Arsenin (Žadanovski) perustamassa opiskelijoiden teologisessa kerhossa. Kokoontumisissa pidettiin esitelmiä ja keskusteltiin erilaisista teologisista teemoista.

Ensimmäisen maailmansodan alussa, vuonna 1914 Sergei palveli sairaanhoitajana länsirintaman sairaalajunassa. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa, joka myös oli sairaanhoitajana junassa.

Vuonna 1917 keisarin syrjäyttänyt ns. väliaikaishallitus perusti komitean käsittelemään valtiovallan ja ortodoksisen kirkon välisiä suhteita uudessa poliittisessa tilanteessa. Sen jäseneksi valittiin myös Sergei. Tässä tehtävässään hän joutui käymään usein patriarkka Tiihonin luona, joka mieltyi häneen.

Sergein päätös papiksi vihkiytymisestä liittyi hänen vuonna 1918 tekemäänsä matkaan Optinan luostariin. Siellä hän sai siunauksen pappeuteen ohjaajavanhuksilta Anatolilta (30.7.) ja Nektarilta (29.4.). Vihkiminen toimitettiin Moskovassa vuonna 1919.

Sergei palveli isänsä rinnalla Maroseikakadun kirkossa. Seurakuntaa kutsuttiin ”maalliseksi luostariksi”. Sillä ei tarkoitettu ulkonaista luostarimaisuutta vaan seurakuntaperhettä, jota yhdisti keskinäinen rakkaus ja sama hengellinen ohjaus. Kuuliaisuus rippi-isälle, omantunnon puhdistaminen katumuksen sakramentissa, säännöllinen osallistuminen ehtoolliseen ja päivittäiset kirkkosääntöjen mukaiset jumalanpalvelukset tekivät mahdolliseksi viettää aitoa hengellistä elämää. Liturgia alkoi kirkossa päivittäin kello kuudelta aamulla, joten seurakuntalaiset ehtivät sieltä ajoissa töihin. ”Kristinusko ei ole oppia vaan elämää”, isä Sergei tapasi sanoa.

Isänsä Aleksin kuoltua vuonna 1923 Sergei alkoi pastoraalisesti huolehtia ”katuvasta jumalanpalvelusperheestä”, kuten hänellä oli tapana kutsua seurakuntaansa, ja ohjasi sitä hengellisesti marttyyrikuolemaansa asti. ”Te olette minun tieni Kristuksen luo, miten voisin kulkea ilman teitä”, hän kirjoitti vuonna 1930 rippilapsilleen.

Isä Sergein jumalanpalvelukset erosivat isä Aleksin toimittamista. Niissä ei ollut samanlaista rakkauteen sulautumista eikä katumuksellista itkua, mutta ne olivat toisella tavalla suurenmoisia: voimakkaita, sujuvia ja keskittyneitä. Saarnoissaan hän korosti tahdon osuutta. Niitä kuunnellessa oli mahdotonta jäädä vain kuulijaksi vaan syntyi halu myös toimia. Rippilapsia veti puoleensa hänen persoonallisuutensa, palava usko, vaativa, herkkä ja lahjomaton omatunto, ennakkoluulojen puuttuminen, perehtyneisyys hengelliseen kirjallisuuteen sekä tietenkin hyvyys ja myötätuntoisuus.

Nähden ennalta isä Sergein marttyyrikuoleman Optinan luostarin ohjaajavanhus Nektari sanoi hänestä eräälle rippilapselleen: ”Tunsitko isä Aleksin? Hänethän tunsi koko Moskova. Isä Sergein tuntee toistaiseksi vain puoli Moskovaa, ja kuitenkin hänestä tulee isäänsä suurempi.”

Kirkon uudistusmielisen siiven vallattua valtion myötävaikutuksella Moskovan kirkot 1920-luvulla vain muutamat yksittäiset seurakunnat pysyivät uskollisina patriarkka Tiihonille. Näihin uskollisiin kuului Maroseikakadun kirkko. Isä Sergei taisteli puhtaan uskon puolesta minkäänlaisia kompromisseja tekemättä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt jumalankieltäjien ja kirkon vainoojien puolesta kirkossa kannettuja rukouksia. Vuonna 1929 hänet pidätettiin ja karkotettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Maroseikakadun kirkko suljettiin.

Isä Sergei karkotettiin ensin pohjoiseen, Vologdan alueelle. Muutaman vuoden kuluttua hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja määrättiin metsänhakkuuseen. Vuonna 1935 seurasi siirto Syvärin leireille Lotinapeltoon ja sieltä Rybinskiin rakentamaan patoa. Vankileireillä hän näki nälkää ja rikolliset ryöstivät hänet toistuvasti. Vierailulle tulleet rippilapset huomasivat, että hänestä oli äärimmäisen heikkouden ja uupumuksen myötä kadonnut kaikki ärtymys. Hän oli muuttunut hyvin pehmeäksi eikä lausunut moitteen sanaa.

Vuonna 1937 isä Sergei vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Kalininin (Tverin) kaupungin lähistölle ja kävi töissä poliklinikalla. Kotona hän toimitti salaa liturgioita. Hänen luonaan kävi jatkuvasti rippilapsia ja hän kirjoitti heille kirjeitä. ”Rukoilkaa Herraa ja pyytäkää Häntä ottamaan pois kaikki ahdasmielisyys ja itseenne käpertyminen, jotta saisitte avaran sydämen”, hän opetti heitä.

Tuohon aikaan isä Sergein kanssa samanmieliset piispat olivat vankileireillä tai karkotuksessa. Kaivaten piispallista huolenpitoa hän paljasti eräälle esipaimenelle kirkolliset mielipiteensä ja yhteisönsä laittoman aseman. Pian piispa vangittiin. Tämä ei kestänyt kidutusta ja painostusta, vaan petti isä Sergein kertomalla tuomarille mitä hänelle oli piispana uskottu luottamuksellisessa keskustelussa. Isä Sergeitä neuvottiin pakenemaan ja piiloutumaan Keski-Aasiaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä rippilapsiaan. Vuoden ajan hän vaelsi paikasta toiseen olematta kirjoilla missään.

Kesällä 1941 isä Sergei asui muutamien rippilastensa kanssa salaa Tutajevin kaupungin lähistöllä olevassa kylässä. Joka päivä hän toimitti liturgian. Sodan alkamisesta johtuva yleinen epäluuloisuus sai paikalliset asukkaat ilmiantamaan heidät saksalaisina vakoojina. Isä Sergei pidätettiin. Neljä kuukautta kestäneissä kuulusteluissa ja kidutuksissa hän käyttäytyi urhoollisesti yrittäen olla paljastamatta ketään yhteisön jäsenistä. Jouluaaton vastaisena yönä hänet ammuttiin Jaroslavlin vankilassa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.