Suomen ortodoksisen kirkon piispojen yhteinen paimenkirje joulupaastoajalta

Olemme jo yli kuukauden kulkeneet matkaa kohti Betlehemin luolaa – sitä vaatimatonta paikkaa, jossa taivas kumartuu maan ylle ja ikuisuus murtautuu aikaan. Marraskuun viidennestätoista päivästä lähtien joulupaasto on kantanut meitä läpi syvenevän pimeyden, ja näiden viikkojen aikana olemme yhdessä kirkkona valmistautuneet ottamaan vastaan Hänet, joka syntyi ihmiseksi pelastaakseen maailman. Pyhät isämme opettavat, että joulupaasto on kuin neljänkymmenen päivän pyhiinvaellus Betlehemiin: jokainen paastopäivä on askel lähemmäs sitä käsittämätöntä hetkeä, jolloin ikuinen Jumala syntyy ihmiseksi ajassa ja paikassa – tulee siksi, mitä me olemme, jotta meistä tulisi se, mitä Hän on.

Suurimman osan tästä matkasta olemme jo taittaneet, mutta viimeiset askeleet ovat usein merkityksellisimmät. Jouluaattona kirkko kutsuu meitä vielä hiljentymään. Vanha tapa odottaa iltatähteä ennen ateriointia sisältää kokonaisen teologian: pimeys ei ole este vaan edellytys. Pimeydessä tähdet näkyvät. Kuten itämaan tietäjät seurasivat valoa tuntemattomaan, niin mekin annamme valon johdattaa – emme poispäin pimeydestä vaan sen läpi.

Paasto ei ole yksin ruumiin asia. Pyhä Basileios Suuri muistuttaa, että todellinen paasto ulottuu sydämeen saakka – siihen sisimpään, jossa teemme ratkaisumme siitä, keitä me lopulta olemme. Paasto on kielen hillitsemistä silloin, kun haluaisimme sanoa loukkaavan sanan. Se on käden ojentamista silloin, kun olisi helpompi kääntää katse pois. Se on anteeksiannon tarjoamista silloin, kun katkeruus tuntuisi oikeutetulta. Tällaisessa paastossa ruumis ja sielu kulkevat yhdessä – yhdessä kohti luolaa, yhdessä kohti valoa.

Näinä viimeisinä päivinä kysykäämme itseltämme: kenelle voisin tänään olla lähimmäinen? Kenen nälkä – ruumiin tai sielun – odottaa minun vastaustani?

Tämän maailman turvattomuus ei katoa jouluna. Sodat jatkuvat – liiankin lähellä, liiankin todellisina. Sairaudet vaivaavat. Sydämet särkyvät. Mutta joulu ei lupaakaan, että kaikki olisi hyvin maailmassa. Joulu lupaa jotakin syvempää: että Jumala on maailmassa – keskellä särkyneisyyttä, ei siitä huolimatta. Hän, jota profeetat kutsuivat Rauhan Ruhtinaaksi, syntyi luolaan, pakolaisen kohtaloon, keskelle maailmaa, joka ei ottanut häntä vastaan. Jumala ei tullut korjaamaan maailmaa ylhäältä käsin. Hän tuli jakamaan sen haavoittuvuuden sisältä käsin.

Näiden viimeisten paastopäivien aikana rukoilkaamme maailman puolesta. Rukoilkaamme Ukrainassa sodasta kärsivien puolesta, pakolaisten puolesta, sairaiden puolesta, yksinäisten puolesta – kaikkien puolesta, jotka etsivät valoa keskellä pimeyttä. Ja astukaamme sitten joulun iloon tietäen, että Kristus on todella syntynyt ja että Hänen syntymänsä muuttaa kaiken.

Siunatkoon Kaikkivaltias Jumala teitä kaikkia tänä pyhänä aikana.

Elia
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa

Arseni
Kuopion ja Karjalan metropoliitta

Sergei
Haminan piispa