Sovintosunnuntai 11.2.

Anteeksipyytämisen ja sovinnonteon perinne paaston alussa juontaa juurensa kristinuskon varhaisiin vuosisatoihin ja erakkojen asuttamiin Egyptin erämaihin.

Ortodoksisessa kirkossa olemme jälleen siirtymässä yhteen vuosittaisista hengellisen kilvoituksen ajoista, pääsiäiseen valmistavaan suureen paastoon. Paaston myötä aloitamme koko kirkkovuoden kevätkautta määrittävän seitsenviikkoisen ajan, joka haastaa meitä niin ruumiillisessa kuin henkisessäkin mielessä hengellisen kasvun tielle, mutta jonka jäljessä jo samalla kajastaa ylösnousemusjuhlan valo. 

Viimeisenä sunnuntaina paastokauden edellä pyhä Kirkkomme haluaa jumalanpalvelustensa kautta vielä kerran ohjeistaa meitä tälle paaston matkalle.

Sovintosunnuntain keskeisin opetus liittyy päivän nimen mukaisesti anteeksipyytämiseen ja -antamiseen. Päivän evankeliumissa (Matt. 6:14–21) Kristus puhuu muiden paaston lähtökohtien ohella anteeksiannon välttämättömyydestä: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”  Sama ajatus on vahvasti läsnä myös sunnuntain iltana, kun paastoväreihin puetussa pyhäkössä paastosävelmin toimitetun ehtoopalveluksen jälkeen Kirkon vanhan perinteen mukaan ylösnousemusveisuja veisattaessa pyydämme anteeksi toisiltamme ja näin puhdistetuin mielin rohkenemme astua paaston tielle.

Kerrotaan, että anteeksi pyytämisen ja sovinnonteon perinne paaston alussa juontaa juurensa kristinuskon varhaisiin vuosisatoihin ja erakkojen asuttamiin Egyptin erämaihin. Tuohon aikaan erämaan luostareissa oli tapana, että munkit vetäytyivät pois yhteisöstä autiomaahan paaston ajaksi kilvoittelemaan täydessä yksinäisyydessä ja rukouksessa, kunnes koitti pääsiäisjuhlan aika, jolloin kaikki jälleen palasivat takaisin luostariin yhteisen juhlan viettoon. Koska ankara paasto koetteli kovin vanhimpia ja heikoimpia erakkoja, ei voitu olla varmoja siitä, kuka heistä lopulta palaisi elävänä takaisin. Muodostui tavaksi, että ikään kuin varmuuden vuoksi toisensa hyvästellen munkit pyysivät toisiltaan anteeksi ja tekivät sovinnon ennen erämaahan vetäytymistä. Pääsiäisveisuja veisattiin toimituksen aikana, jotta kaikilla olisi mahdollisuus kokea jo ennalta häivähdys ylösnousemuksen ilosta, jos he eivät sattuisikaan selviytymään itse juhlaan asti. 

Tiedämme, että ylpeys, viha ja katkeruus sydämessä on mahdotonta paastota tai rukoilla. Kuten elämässä yleensä, paastonkaan aikana emme kilvoittele yksin, vaan yhdessä. Siksi sovinto ja keskinäinen ymmärrys on tässäkin kaiken lähtökohta. 

Voimme omasta kokemuksestamme huomata, että kaikki ne kielteiset tunteet ja ajatukset, joita kannamme sisällämme toisiamme kohtaan, satuttavat kaikkein eniten meitä itseämme. Anteeksi pyytäminen ja antaminen niin Jumalan kuin lähimmäistemmekin edessä sen sijaan vapauttaa meidät tästä painolastista. Aina tähän taipuminen ei ole helppo valinta, mutta kuitenkin ainoa oikea. Kristus kutsuu meitä uudenlaiseen elämään, jossa vallitsevat nöyryys, rakkaus ja anteeksianto.

Suuren paaston aika kutsuu meitä jälleen kerran hengelliselle matkalle omaan sisimpäämme. Meitä kehotetaan tarkastelemaan elämäämme rehellisesti ja katumuksen mielellä Jumalan hyvän tahdon valossa, sekä tämän tutkimusmatkan myötä löytämään uudelleen ja entistä tietoisemmin tie myös Jumalan ja lähimmäistemme yhteyteen. Ensimmäinen askel tällä matkalla on askel kohti sovintoa toinen toistemme kanssa ja Jumalan armosta myös kohti sovintoa Hänen kanssaan. On tullut aika pyytää ja antaa anteeksi. On tullut aika puhdistautua pahasta pidättyväisyydessä ja kaikissa hyveissä kilvoitellen. On tullut aika kääntyä katuen armollisen, hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan puoleen ja alkaa paaston pelastava matka. 

Teksti: Pastori Kaarlo Saarento
Kuva: Vladimir Sokratilin