Seurakunta 2030 – isä Joonas Ratilaisen alustus Ortodoksisten pappien liiton syyspäivillä Joensuussa 25.9.

Isät esipaimenet, isät, veljet ja sisaret!

Omassa työssäni seurakuntapappina koen erityisen merkityksellisiksi keskustelut ja kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa. Minua pyydettiin pohtimaan millainen on Seurakunta 2030, ja koen että parasta on päästää ääneen itse seurakuntalaiset, jotka antavat meille hyviä viitteitä siitä mihin kirkkona meidän pitäisi reagoida ja minkälainen tulevaisuus on edessämme.

Kommentit ja esimerkit ovat poimintoja erilaisista kohtaamisista, joita käsittelen tässä yhteydessä luonnollisesti anonyymisti. Kaikilta asianosaisilta olen saanut luvan alustukseeni.

”Huomasin, että pelkään tulevani häiritsemään muita, jos ja kun lapseni eivät vielä osaisi olla rauhallisesti paikalla. Huomasin myös pelkääväni, että paljastun huonoksi vanhemmaksi, kun muut näkisivät ponnisteluni. Etten vaivattomasti ja taianomaisesti kulkisikaan kirkossa stoalaisten tyynien enkelilapsien kanssa kohteliaasti muiden rauhallista rukousta tukien. Mielikuvissani näen itseni jumppaamassa hikisenä yrittäessäni pitää lapseni jotenkin hiljempaa ja paikallaan, kuulematta edes missä kohtaa palvelusta ollaan menossa. Se kai minua siis kauhistuttaa. Omat mielikuvani siitä miten monin tavoin voisin epäonnistua.”

”Seurakuntataipaleen alussa tutustuin sekä lempeisiin että ankariin. Moni käytäntö ahdisti minua alussa, mutta pystyin jotenkin hyväksymään ne. Tunnen ajautuvani ulkoreunalle. Tunnen tavallaan koko ajan, etten täytä mittaa. Minusta leireihin jakautuminen on oikeasti tosi iso asia. Edelleen tietyt ihmiset eivät tervehdi minua. Kun itse tervehdin, niin pieni vaivalloinen vastaus tulee. On hassua, että vaikka kahvipöydässä olisi kuusi kirkkoon liittynyttä ja yksi niin sanottu alkuperäinen ortodoksi, hän jossain vaiheessa ottaa sen esille. Tämä tapahtuu aina. Se on minusta aina vaan outoa. Mutta ei siinä osaa mitään sanoa. Ikään kuin toisella olisi mahdollisuus aina vetäistä viimeinen sana sanomalla se asia, joka väkisin saa toiset tuntemaan itsenä huonommiksi.”

”Kirkko voisi kysyä itseltään, että mitä se tekee väärin, kun aiemmin vaikkapa nuorisotyössä aktiivisesti mukana olleet, ovatkin nyt se joukko, joka tipahtelee kirkon vaikutuspiiristä pois. Muistelen, kuinka leireillä esimerkiksi naisten asemaa ja roolia perusteltiin löyhästi. Kyseenalaistaminen ei ollut tervetullutta ja vielä enemmän häiritsi papin kysymyksiin antamat ja laiskasti perustellut vastaukset. Keskustelu muistutti enemmän sellaista asetelmaa, jossa aikuinen perustelee lapselleen jotakin asiaa tapaan: ’Asia on näin, koska minä sanon niin!’”

Katumuksen jälkeen naispuolisen seurakuntalaisen sanat: ”Nämä asiat oli vaikea tunnustaa miehelle.”

Lasten kanssa kirkossa käymiseen liittyvät pelot ja ennakkoluulot ovat todellisia. Pelkästään kirkon ovesta sisään astuminen voi tuntua jo niin pelottavalta ajatukselta, että mieluusti jättää sen välistä kokonaan. Väittäisin, että lasten ja perheellisten ihmisten osallistumisen helpottamiseen ja ennakkoluulojen häivyttämiseen ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Kirkkokansan parista välillä kantautuu valituksia puolin ja toisin.

Yhdelle rukoilijalle on käynyt liian kuormittavaksi lasten elämöinti ja vanhemmalle on jäänyt kaivelemaan seurakuntalaisen torut ja nuhteet.

Kirkon oma liturginen rytmi poikkeaa usein perheiden rytmistä. Kirkon oma viesti voi myös vaikeuttaa perheiden osallistumista jumalanpalveluksiin ja kirkon elämään. Olemme tottuneet ajattelemaan, että hyvä kristitty osallistuu kaikkiin tärkeisiin palveluksiin kirkkovuoden aikana. Tämmöistä osallistumiseen velvoittavaa puhetta me itsekin saatamme viljellä. Esimerkiksi katumuskanoni ei välttämättä ole lapsiperheiden suosikkipalvelus. Silti kirkossa ikään kuin paheksutaan, jos tietyt jumalanpalvelukset jättää välistä. Liturginen elämä, johon kuitenkin suurin osa seurakunnan energiasta kohdentuu ei palvele kaikkia ikäryhmiä ja kaikkien elämäntilannetta.

Kirkko ja seurakunta eivät ole välttämättä avoimuudelle ihanteellisia paikkoja, vaikka näin itse toivoisimme. Monilla kirkon jäsenillä tai jäseniksi aikovilla on hankaluuksia löytää ja kohdata hyväksyntää. Toiset solahtavat seurakuntaan helpommin kuin toiset. Kuitenkaan emme voi tyytyä ajatukseen, että vain osa kokee olevansa tervetulleita. Kirkon paimenina ja työntekijöinä meillä on varmasti sokeita pisteitä emmekä ole tietoisia kaikista yhteisön sisäisistä jännitteistä. Kuitenkin, jos olemme valmiita kuuntelemaan, saamme johtolankoja yhteisön tarpeista ja huolista. Vaikka kaikkiin ongelmiin emme pystyisi tarjoamaan nopeaa ratkaisua, on kuulluksi tuleminen riittävä alku kokemukselle, että minua on kuultu ja yritetty auttaa. Emme saa myöskään arastella tunnustaa, että ”en tiedä” tai ”en ole varma”. Monet, varsinkaan nuoremmat ihmiset, eivät jaksa kuunnella selittelyjä, vaan mieluummin yhteistä pohdintaa.

”Nämä asiat oli vaikea tunnustaa miehelle.” Sanat pysäyttivät minut todella miettimään, kuinka kipeästi kirkossa kaivataan myös naisia varten omia hengellisiä äitejä. Minua jotenkin kosketti ja samalla tunsin tätä ihmistä kohtaan suurta myötätuntoa ja ymmärrystä. Samalla pohdin, kuinka kauniista sakramentista voikin tulla valtavan kiusallinen, jopa kivulias, kokemus, koska kirkolla ei ole antaa vaihtoehtoa. Sydämen ”pakollinen” avaaminen kahdestaan tuntemattoman miehen seurassa voi olla joissain tilanteissa jopa traumaattinen kokemus, huolimatta siitä kuinka lempeä ja ymmärtäväinen pappi luonteeltaan olisi. Jokainen voi kuvitella, minkälaisista tilanteista voi olla kyse.

Tässä on vain muutama esimerkki, jotka ovat varmasti kutakuinkin tuttuja meille kaikille. Uskon, että moni meistä on lukenut sähköpostistamme vastaavia kommentteja ja käyneet lukuisia esimerkkien kaltaisia keskusteluja seurakuntalaisten kanssa. Tämän tyyppiset kokemukset ovat johtolankoja, jotka auttavat meitä katsomaan seuraaviin vuosiin. Ne asiat, joita kohtaamme juuri nyt, ovat varmasti asioita, jotka tulevaisuudessakin odottavat meitä. Sanotaan, että kunakin aikana on omat haasteensa ja ongelmansa. Kirkossamme on ehkä totuttu ajatukseen, että mitä tahansa maailmassa tapahtuukin, se ei vaikuta kirkon käytäntöihin tai toimintaan. Oikeasti moni kuitenkin pohtii, miten kirkko voisi vastata erilaisiin nykypäivän kysymyksiin. Edellä mainitut esimerkit ovat yksi osoitus siitä, kuinka rohkeasti ihmiset tänä päivänä uskaltavat kysyä, kyseenalaistaa ja pohtia ääneen kipeitäkin asioita.

Voimme tietysti halutessamme olla reagoimatta mitenkään. Mutta kuinka meidän silloin kävisi? Ihmisten kokemukset viimeistään antavat myös syyn tarkastella perinteitämme ja traditiotamme kriittisesti. Jos pidämme itsepintaisesti kiinni vain siitä mihin olemme tottuneet, olemme vaarallisella tiellä.

Traditiosta

Traditiosta puhuminen tässä yhteydessä saattaa tuntua vähän oudolta. Tarkoituksenani ei ole pitää esitystä tai luentoa traditiokäsitteestä, mutta nyt haluaisin pohtia kirkon tulevaisuutta ja traditiota siitä näkökulmasta, että minkälaista perinnettä olemme sinne kuljettamassa usein jopa tiedostamattamme. Olen tullut viime aikoina suorastaan allergiseksi mustavalkoiselle traditiotulkinnalle ja joidenkin asiayhteyksien kohdalla sanat perinne, tapakulttuuri tai traditio särähtävät ikävästi. Olen nauttinut erityisesti sellaisista tutkimuksista, joissa traditiota tarkastellaan kriittisesti ja tieteellisin silmin. Yhtenä esimerkkinä voisin nostaa esimerkiksi sisar Vassa Larinin opuksen Praying in Time, jossa Larin kuvaa, kuinka kirkossa jo tapahtuneet muutokset hyväksytään ilman muuta Hengen johdatuksena, mutta ajatellaan, että jatkossa mikään ei muutu. Näin säilytetään myytti ortodoksisen kirkon muuttumattomuudesta, eikä kenenkään tarvitse ottaa vastuuta ehkä kipeästikin tarvittavista muutoksista.

“It appears we are willing to accept even radical changes to our tradition as long as we do not take responsibility for them. This way we can uphold the myth that our tradition never changed.” – Vassa Larin, Praying in Time s. 13

Tradition kriittinen tarkastelu on osa ortodoksista perinnettä ja kirkkomme itseymmärryksen perusta. Meidän, kirkon pappeina on oltava tässä asiassa esimerkkinä, eikä vaientaa aivan oikeutettuja, tai muitakaan, kysymyksiä. On paradoksaalista, että monilla ortodoksiseen kirkkoon liittymisen motiivina on se, että kirkossa ei mikään muutu, mutta itseasiassa tämä ajatus muuttaa ortodoksista kirkkoa ja tyrehdyttää kaiken pohdiskelun ja mietiskelyn. Jos myytti muuttumattomasta kirkosta ulottuu 5, 10 tai sadan vuoden päähän, niin silloin ortodoksinen kirkko on todella muuttunut.

”Jotta tietää minne on menossa, täytyy tietää mistä on tulossa.” Tämä sukututkijoiden klisee voisi liittyä asiaan siinä mielessä, että liian harvoin uskallamme ihan oikeasti kysyä, mistä mikäkin tapa ja perinne on syntyisin. Tulevaisuutta kun pohdin, luulen, että meidän täytyy entistä täsmällisemmin osata perustella miksi mitäkin teemme, pelkkä traditio ei riitä tyydyttäväksi vastaukseksi, ja hyvä niin.

Luulen, että tradition tarkastelu ei ole yksistään kirkon itseymmärrykseen ja oppiin liittyvä asia. Ajatellessani seurakuntaa vuonna 2030, niin mietin myös, minkälaisia tiedostamattomia asioita kannamme mukanamme. Vuosia sitten kuulin kovan väitteen, että ei ole olemassa mitään ”suomalaista ortodoksisuutta”. Tätä on ollut minun vaikea uskoa. Vasta hiljattain kirkossamme juhlittiin kirkon autonomian 100-vuotisjuhlaa ja näen, että kirkkomme on kasvanut omanlaiseksi ja sillä on omat erityispiirteensä paikalliskirkkona Suomen yhteiskunnassa. Miksi emme uskaltaisi korostaa suomalaista ortodoksisuutta ja kokea ylpeyttä paikalliskirkostamme? Eikö meillä voi olla omia tärkeitä perinteitä, vaikka niin ei toimittaisikaan muualla maailmassa? Meillä Suomessa on hyvät lähtökohdat vastata kysymyksiin myös tulevaisuudessa, kunhan vain uskallamme pitää kiinni omista perinteistämme emmekä pelkää keskustelua.

Kutsumuksesta

Kutsumus on terminä monimerkityksellinen. Haluan lyhyesti tarkastella käsitteen varjoisampaa puolta ja väitän, että käsitteellä on heikennetty papiston hyvinvointia. Tämä näkökulma on mielestäni myös tärkeä, kun pohdimme tulevaisuutta: onhan seurakunnan palveluksessa pappeja tulevaisuudessakin.

Voi olla, että papitkin ovat muuttuneet, mutta yksi asia on varma: työelämä on muuttunut, työympäristö seurakunnissa on muuttunut merkittävästi ja vaatimukset, joita papille esitetään, ovat muuttuneet. Esimerkiksi jo pelkästään seurakuntalaisten moninaiset etniset tai hengelliset taustat, mielenterveyden tai elämänhallinnan ongelmista puhumattakaan, vaikuttavat työhömme jatkuvasti.

Valitettavasti yksi asia näyttää olevan vakio: papiston huono jaksaminen. Rovasti Erkki Piiroinen puhui veljeskokouksessa vuonna 1962.

”Olemme kuulleet hyvinkin synkkiä näkymiä kirkkokuntamme tilasta. Silti meidän on havaittava myös paljon valoisaa ja rohkaisevaa. Työntekijät tarvitsevat rohkaisua ja innostusta, myös täältä. Me papit joudumme tavallisesti kolmen tulen väliin: seurakuntalaisten, kirkollisen esivallan ja Jumalan. Jostakin on tingittävä. Se ei käy liioin seurakunnan kohdalta, koska on haudattava, kastettava ja niin edelleen. Ei myöskään esivallan, joka vaatii ilmoitukset ym. päivälleen ja virkavastuun uhalla. Jäljelle jää armollisin, eli Jumala: henkilökohtainen sielunhoitomme kärsii ja praavilat jäävät lukematta. – Mutta ehkä suurin syy siihen tunteeseen, joka täällä keskuudessamme on vallalla ja joka tuli isä Toivon esityksestäkin esille, oli papistomme väsymys.”– Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan veljeskokous Helsingissä marraskuun 23-25 pnä 1962.

Kutsumus väärin ajateltuna suorastaan velvoittaa työntekijää uhraamaan työlle kaiken, kuten perheen tai oman hyvinvoinnin. Oikein ymmärrettynä se varmaan voisi tuoda syvää merkitystä elämään, joka on muutakin kuin työtä.

Kutsumus ei ole pelkästään oma sisäinen, velvoittava tunne, vaan meidän kohdallamme myös ulkopuolelta ja Piiroisenkin mainitsemalta esivallalta tuleva vaatimus. Seurakuntalaisetkin saattavat pitää pappia väsymättömänä ja rajattomana voimavarana, joka kutsumuksen voimin hoitaa seurakuntalaisten muutot, renkaiden vaihdot, yksinäisyyden ja addiktiot, niistä varsinaisista työtehtävistä puhumattakaan.

Seurakunnat pyrkivät vastaamaan ja kattamaan kaikki mahdolliset osa-alueet, joita seurakuntatyöhön usein liitetään (kriisityö, diakoniatyö, opetustyö, kuorotyö, nuorisotyö, katekumeenityö, vapaaehtoistyö, jne.). Voidaanko ajatella, että kaikkien seurakuntien ei tarvitse olla vahvoja kaikessa? Onhan seurakuntien kokoonpanot, resurssit ja maantieteelliset realiteetit keskenään erilaisia. Ehkä jonkun työntekijän kutsumus on opetuksessa, toisen diakoniatyössä?

Toimintaympäristömme on laaja ja toisinaan ajatukseni ajautuvat pohtimaan mitä hyvää muissa kirkkokunnissa tehdään. Ymmärrän, että seuraava ajatuksenkulku kuulostaa jopa vähän hereettiseltä, mutta sallinette minun sen kuitenkin ääneen lausua. Kirkossamme on taipumus toimittaa mahdollisimman paljon jumalanpalveluksia ja ohjata siihen kaikki energia. Silti minusta joskus tuntuu, että jumalanpalvelukset ovat toissijaisia siihen nähden mikä hätä maailmassa on. Ortodoksinen kirkko painottaa liturgista elämää ensisijaisena lähtökohtana, kun taas moni muu kirkkokunta suuntaa voimavarojaan suoremmin diakoniaan ja lähimmäisen auttamiseen. Näin lähimmäisen kohtaaminen kulkee ortodoksisuudessa jumalanpalveluselämän kautta, ei sen edellä.

Paimenista ja johtajista

”Jos minut asetetaan esimiesasemaan, tahdon olla alaisiani kohtaan oikeudenmukainen, pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, hankkia tietoja heidän toiveistaan, olla heidän neuvonantajanaan ja ohjaajanaan sekä omasta puolestani pyrkiä olemaan heille hyvänä ja kannustavana esimerkkinä. Kaiken tämän minä tahdon kunniani ja omantuntoni mukaan täyttää.”

Sotilasvala/-vakuutus päättyy tähän tekstiin.

Joskus kirkossamme hierarkia ymmärretään valtana, jota ei tarvitse perustella ja joka ei kuitenkaan velvoita juuri mihinkään. ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.” (Matteus 23) Keskusteluympäristö, jossa elämme nyt ja tulevaisuudessa ei niele sitä, että kirkko jatkuvasti toimii omaa opetustansa vastaan, ja se onkin oikea kehityssuunta.

Kuvaavaa on, että jos jossain puhutaan naisten liturgisista tehtävistä, joku pian lipsauttaa, että naiset tahtovat itselleen valtaa. Vallastako vihkimyksissämme oikeasti onkin kysymys?

Tämä vallan tunnistaminen ja sen muuttaminen palvelemiseksi ei koske pelkästään piispoja, se koskee kaikkia meitä, me kaikki pappeuteen vihityt olemme vastuussa siitä mitä vihkimys oikeasti tarkoittaa.

Sotilasvalassa on muotoilu: jos minut asetetaan esimiesasemaan. Niin maallisessa kuin kirkollisessakin tapauksessa esimiesasemaan kutsutaan. Vallanhimon sijaan tulevaisuudessa johtajan ominaisuuksille asetetaan täsmällisempiä vaatimuksia. Jatkossa johtamiseen ei saa liittyä enää pelkoa, vaan se kehittyy vastaamaan nykyajan käsitettä hyvästä johtajuudesta.

Feminismi tulee kirkon ulkopuolelta. Sovinismi sisäpuolelta?

Keväällä juontaja Vappu Pimiä ilmoitti lehtihaastattelussa liittyvänsä ortodoksiseen kirkkoon, mutta samalla kokevansa hankalaksi naisen aseman ortodoksisessa kirkossa. Häntä puhutteli ortodoksisessa kirkossa ilo ja armollisuus. Saman tien Aamun Koiton kommenttipalsta alkoi täyttyä kommenteista, joissa kehotettiin Pimiää olemaan hiljaa ja olemaan kyseenalaistamatta kirkon asioita. Kommentit voisi ja pitäisi tietenkin jättää omaan arvoonsa, mutta niitä luettuaan ei kukaan voi väittää, etteikö sovinismi ole kirkossamme sanoittamaton normi.

Kommenteissa väitettiin esimerkiksi, että feminismi on jotain kirkon ulkopuolelta tulevaa. Onko sovinismi sitten kirkon sisäpuolelta tulevaa?

Jos ymmärrämme feminismin, kuten suurin osa ihmisistä sen ymmärtää (ei siis ryhdytä nyt nillittämään ja tarkastelemaan kaikenlaisia aatesuuntia) ja ymmärrämme feminismin pyrkimyksenä kaikkien ihmisten yhtäläiselle arvolle, sukupuolesta riippumatta, kuinka kaukana se on Kristuksen opetuksesta? Kumpi lähtökohta on lähempänä evankeliumin opetusta? Kaikkien yhtäläinen arvo vai toisen sukupuolen yliote toisesta?

Pappeina ja paimenina meidän on osattava vastata kysymykseen. Monet ihmiset kamppailevat tämän asian kanssa. Vappu Pimiä ei ole ainoa, ja hänen huolensa jakaa moni muukin nainen, mutta myös moni mies. Väitän, että jatkossa sukupuolten eroavaisuuksiin keskittyvä keskusteluilmapiiri karkottaa kirkostamme tulevaisuutemme näkökulmasta elintärkeät nuoret. Vaarana on, että menetämme ortodoksissa perheissä kasvaneet, passiiviset, mutta potentiaaliset nuoret, ja heidän tilalleen nousee muista kirkollisista traditioista omaksuttu vihapuhe ja negatiivinen asenneilmapiiri. Tämä muutos on ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja sillä on oma vaikutuksensa meidän lainausmerkeissä ”muuttumattomaan” kirkkoomme, esimerkkinä vaikkapa kirkossa käytetty kieli tai olemisen tapa.

”[–] ortodoksisessa kirkossa toimii jo hiljainen skisma, kun sen piirissä kasvaneet naiset ja miehet jättävät kirkon.” Toteaa myös teologian professori Carrie Frederic Frost (Lastenlastemme kirkko, s.27) viitaten tilanteeseen, jossa kirkko ei toteuta omaa opetustaan.

Kipukohtia keskustelussa

Haluan tässä yhteydessä kertoa tarinan, kuinka yritin kertoa työntekijöiden koulutuksessa, että on vaikea perustella nuorille, miksi nainen ei saa avustaa papistoa jumalanpalveluksissa? Tämän oikeasti koen hankalana asiana perustella kripari-ikäisille, jotka häpeilemättä ja vilpittömästi kysyvät perimmäisiä syitä asioille, eivätkä ole ainoita, jotka asiaa hämmästelevät.

Koulutuksessa sain läksytyksen, että meidän kirkossamme ei koskaan tule olemaan naispappeja. Tämän vastauksen piti riittää eikä keskustelua käyty. Naispappeudesta en puheenvuorossani sanonut sanaakaan.

Miksi sanaparit nainen ja alttari tai nainen ja ortodoksisuus käynnistävät ihmeellisiä ajatusprosesseja ja puolustuspuheita? Miksi keskustelu heti siirtyy naispappeuteen? Eihän miesten kohdallakaan alttariin astuminen tarkoita pappeutta.

Toivon, että vuonna 2030 osaamme jo puhua oikeista asioista oikeissa keskusteluissa. Toivon, ettemme toista enää löysiä ja laiskoja ulkoa opeteltuja, jopa kliseisiä argumentteja naisten osallisuutta vastaan. Kun ne eivät riitä, saattaa jopa tulla mieleen kysyä naisilta itseltään ajatuksia omaan kirkolliseen elämäänsä liittyen.

Itse näen, että naisten suuremmasta osallisuudesta suurimmat hyötyjät olisimme me papit. Jos meillä olisi koulutettua ja vihittyä väestöä, naisia ja miehiä, joiden kutsumuksena olisi palvella lähimmäistä diakonian kautta, voisimme jakaa loppumatonta, ja suoraan sanoen, joskus uuvuttavaa työtaakkaamme. Sama pätee tietysti jossain määrin kaikenlaiseen maallikkotoimintaan, mutta jota seurakunnan työntekijöiden on kuitenkin tavalla tai toisella johdettava.

Ilosta ja huumorista

Haluan lopettaa puheenvuoroni katsomalla tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Meillä on hyvä koulutus, ja opettajia, joilla on aitoa seurakuntakokemusta. Esipaimenia, jotka ovat kiinnostuneita seurakuntien kuulumisista ja työntekijöiden innosta. Meillä on hyvää seurakuntien ruohonjuuritason työtä, jossa nauretaan ja iloitaan yhdessä, nuorisotyötä, jossa heitetään huumoria ja pistetään tanssiksi. On kirkkoon liittyjiä, on kauniita palveluksia ja mukavia työkavereita.

Huumorilla on kenties selvitty läpi vaikeiden ajanjaksojen.

Ilosta ja huumorista puhuttaessa ei voi olla mainitsematta kaksi vuotta sitten edesmennyttä isä Jyrki Penttosta. Hänen hulvaton, mutta samalla hengellinen puheenpartensa oli vertaansa vailla. Hän saa hymyn huulille haudan takaakin. Siinä on meille kaikille tavoitetta!