Rovasti Mikael Punnala in memoriam

Rovasti Mikael Punnala muutti taistelevasta seurakunnasta osaksi riemuitsevaa seurakuntaa maanantaina 21.7. kotonaan Pälkäneellä vakavan sairauden seurauksena. Isä Mikael kulki kirkollista polkua oman työuransa ohella piispa Aleksanterin sauvapojasta rovastiksi asti.

Mikael (Mikko) Punnala syntyi 14.1.1947 Tampereella. Hänen vanhempansa olivat Vladimir Punnala (s. 1907 Ukrainassa) ja Antonina Punnala (omaa sukua Bogdanoff, s. 1909 Pietarissa). Tampereen ortodoksisen kappeliseurakunnan syntymäkirja todistaa, että pienokainen Mikael kastettiin 9.2.1947 Tampereella. Kasteen toimittivat pastori Pietari Norilo ja diakoni M. Saarentaa. Kummeina toimivat insinööri Feodor Urne ja neiti Elisabet Koelliker Viipurin kreikkalais-katolisesta seurakunnasta.

Vladimir toimi aktiivisesti vuonna 1950 perustetun uuden Tampereen ortodoksisen seurakunnan hoitokunnassa kirkollishallituksen kutsusta. Poika Mikael sai toimia muun muassa Helsingin piispa Aleksanterin sauvapoikana vuonna 1961. Innostus oman kirkon perinteeseen syttyi eikä sammunut milloinkaan. 1980-luvulla Oulussa työnsä ohessa Mikael toimi yhdessä isä Raimo Hutun ja kainuulaisten kanssa kirkon nuorisotyössä aktiivisesti, myös nuorisotyötoimikunnassa merkittävänä vaikuttajana. Mikael teki työuransa Puolustusvoimien palveluksessa. Tällöin hän osallistui myös Puolustusvoimien ortodoksisen henkilökunnan kirkolliseen työhön.

Isä Raimo Huttu kannusti Mikaelia kirkollisiin opintoihin. Mikael päätti hakea erioikeutta opiskella pappisseminaarissa yksityisesti siinä laajuudessa, kuin diakoniksi vihkiminen edellyttää. Oulun metropoliitta Leo suosituskirjeessään luonnehti Punnalaa henkilönä papilliseen palvelustehtävään sopivaksi pannen merkille erityisesti Mikaelin ansiot nuorisotyössä ja myös sen, kuinka hän on omat lapsensa yhdessä vaimonsa kanssa kasvattanut kirkkonsa yhteyteen. Tähän oli vaikuttanut merkittävästi Mikaelin omien vanhempien tausta ja ortodoksinen tunnustus.

Arkkipiispa Paavali 18.2.1985 myönsi ylivääpeli Punnalalle oikeuden suorittaa pappisseminaarissa tenttejä arkkipiispan hyväksymien opintovaatimusten mukaan. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun pappisseminaarissa suoritettiin diakonilta vaadittavia opintoja niin, ettei kyseessä ollut virallinen loppututkinto. Määrätyt opinnot sujuivat vikkelästi, ja Mikael täydensi niitä myöhemmin Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa sekä myös metropoliitta Tiihonille kirjallisesti ja suullisesti pappisseminaarin kurssien mukaan.

Valamon kirkossa 14. lokakuuta 1988 annetussa kanonisessa vahvistuskirjassa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes asianmukaisesti lausuu: ”Tämän armon tultua meidänkin nöyryytemme osaksi olen vihkinyt diakoniksi hypodiakonien joukkoon kuuluneen herra MIKAELIN hänen hengellisen isänsä todistuksen nojalla ja pyhien apostolien kanonien mukaan. Olen antanut hänelle vallan esteettä palvella diakonina Jumalan kirkoissa. Sen tähden ja tätä varten on tämä meidän nöyryytemme vahvistuskirja tehty ja annettu diakoni Mikaelille, hänelle vakuudeksi.” Diakoniksi vihitty isä Mikael palveli palkkatyönsä ohessa diakonina aktiivisesti, ja Helsingin metropoliitta Tiihon myönsikin hänelle ylidiakonin arvon Tampereen kirkossa 27.4.1991.

9.7.1994 Hämeenlinnan kirkossa metropoliitta Tiihon vihki isä Mikaelin papiksi. Isä Mikael palveli pappina 31 vuoden ajan, aina kuolemaansa saakka. Rovastiksi hänet vihki arkkipiispa Leo Hämeenlinnan kirkossa 15.4.2018. 

Moni muistaa isä Mikaelin tinkimättömänä – joskus ehdottomanakin – ja suorasanaisena kirkonpalvelijana. Samanlaista kuria ja järjestystä hän edellytti itseltäänkin, usein pyysi anteeksikin tekemiään pieniä, jopa vähäpätöisiä virheitä jumalanpalvelusta toimittaessaan. Useimmat isä Mikaelin toimittamiin liturgioihin osallistuneet muistavat hänen tapansa toimittaa yleinen synnintunnustus ennen verettömän uhrin kantamista. Kirkkoon aikaisin saapunut saattaa muistaa myös hänen tapansa istua alttarissa hiljaisessa rukouksessa. Isä Mikael halusi myös hautauspalvelusten olevan täydellisesti, kaikkine teksteineen toimitettuja ja säntillisiä, fokuksen ollessa ortodoksisen uskon mukaan vainajan viimeisessä maanpäällisessä jumalanpalveluksessa. Saarnatessaan hän toisinaan tukeutui oppi-isänsä ja mentorinsa metropoliitta Tiihonin opetuspuheisiin, ja tämän seikan hän myös selkeästi toi esiin korostamatta omaa persoonaansa ja ansioitaan. Nöyryys ja palvelualttius olivat isä Mikaelille tavoiteltavia hyveitä.

Isä Mikaelin viimeisten vuosien osalta on mainittava hänen Valkeakosken ortodoksisen yhteisön eteen sydämellä tekemänsä työ. Valkeakosken rukoushuone on noussut isä Mikaelin isännöitsijäkaudella uuteen kevääseensä. Erityisesti siitä on tullut turvapaikka ukrainalaisille pakolaisille, joiden eteen isä Mikael teki työtä valtavin ponnistuksin, ruoka- ja tavaralahjoituksia jakaen, kooten ihmisiä yhteisiin jumalanpalveluksiin ja avustaen erityisesti erään invalidisoituneen miehen perhettä. Valtava määrä työtunteja vielä voimien jo heikentyessä. Isä Mikaelin perhetausta – isä Ukrainasta, äiti Pietarista – vaikutti hänen voimakkaaseen auttamishaluunsa. Se ei totisesti jäänyt pelkästään puheiden, hyvien aikomusten, lämpimien ajatusten tai korulauseiden tasolle. Isä Mikael koko työuransa maanpuolustamista harjoitellessaan tiesi hyvinkin tarkasti, millaista helvettiä ja millainen synti sota aina on.

Isä Mikael oli kymmenien vuosien ajan aulis toimittamaan tarvittaessa jumalanpalveluksia Tampereen seutua laajemmallakin alueella, viimeisinä vuosinaan erityisesti Vaasan kappeliseurakunnan alueella. Hän oli erityisen tuttu hengellinen isä Hämeenlinnassa, jossa hänet oli papiksikin vihitty. Isä Mikaelin papillinen motto oli: jos pyydetään, silloin on mentävä. Erityisesti Tampereen seurakunnassa onkin nyt yhden uskollisen ”keikkapapin” vajaus.

Lapsuudessa ja nuoruudessa Mikael oli saanut kestää ajoittaista ryssittelyä ja ylenkatsetta valtaväestön taholta. Ylenkatseelle isä Mikael olikin allerginen, ja meidän oloissamme poikkeuksellisen miehuulliseesti hän toi esiin ortodoksista uskoaan ja Kirkkoa. Siinä on opittavaa meille kaikille, jotka haluamme Kristuksen osoittamaa tietä kulkea. Isä Mikael kuullessaan kuolemansa olevan lähellä alkoi järjestää omia hautajaisiaan ja perheensä asioita. Hän soitti minullekin ajoissa ja pyysi muistokirjoitusta, koska sovittu henkilökuva hänen 30-vuotisen pappeutensa kunniaksi oli jäänyt omasta syystäni kesken ja julkaisematta. Samalla hän kiitti kaikesta yhteisestä palveluksesta ja suorasta yhteydestä. Isä Mikaelia jäivät kaipaamaan erityisesti hänen vaimonsa Eila, aikuiset lapset ja seitsemän lastenlasta.

”Autuaallinen on se tie, jota sinä vaellat tänään, oi sielu, sillä sinulle on valmistettu lepopaikka.”

Teksti: Jyri Luonila

Tampereen kirkossa toimitetaan panihida isä Mikaelille lauantaina 26.7. klo 16.

Isä Mikaelin hautauspalvelus toimitetaan Tampereen ortodoksisessa kirkossa lauantaina 2.8.2025 kello 10. Palveluksen jälkeen hautaan laskeminen Vatialan hautausmaalla ja muistotilaisuus Nikolainsalissa.

Tarjoiluja varten toivoisimme ilmoittamaan mahdollisesta osallistumisesta sähköpostilla: eila.punnala@gmail.com.

Tervetuloa.

Isä Mikaelin omaiset