Pyhittäjä Trifon Petsamolainen 15.12.

Pohjoisten alueiden valistajan ja Petsamon luostarin perustajan juhlaa vietetään erityisesti Sevettijärvellä sijaitsevassa Pyhän Trifon Petsamolaisen kirkossa, jossa toimitetaan praasniekkapalvelukset 14.12. klo 17 (vigilia) ja 15.12. klo 9.30 (vedenpyhitys ja liturgia). Pyhää muistetaan myös Liisankadun Kotikirkossa, jossa toimitetaan koltan- ja suomenkielinen rukouspalvelus 14.12. kello 17.

Pyhittäjä Trifon, maallikkonimeltä Mitrofan, syntyi vuonna 1495 ja kasvoi pappisperheessä pienessä Toržokin kaupungissa Keski-Venäjällä. Hän jäljitteli jo pienenä vanhempiensa hurskasta elämää, paastosi, oli sävyisä ja armelias. Kirkkoon hän lähti aina iloisella mielellä ja kuunteli hartaana kirkkolaulua. Jumalan sanan siemen putosi hyvään maahan. Kerran nuorukaisen sydäntä koskettivat jumalanpalveluksen sanat: ”Autuaallinen on erakkojen elämä, jota jumalallinen kaipuu siivittää.” Tuosta hetkestä lähtien hän alkoi pyrkiä erämaahan. Hän vetäytyi usein rukoilemaan läpitunkemattomiin metsiin, eikä erämaan yksinäisyys pelottanut häntä vaan tuotti iloa. Vanhemmat yrittivät hillitä häntä, mutta jumalallisen armon tuli paloi kirkkaana lämmittäen nuorta kilvoittelijaa.

Kerran rukoillessaan tapansa mukaan erämaassa Mitrofan kuuli äänen sanovan: ”Mene asumattomaan ja janoavaan maahan, jossa kukaan ei ole vielä kulkenut.” Tämän jälkeen hän alkoi käydä kirkossa yhä useammin ja kilvoitteli entistä innokkaammin harjoittaen hyveitä. Lopulta hän Pyhän Hengen opastamana ymmärsi, että asumaton ja janoava erämaa tarkoitti evankeliumin ilosanomaa janoavia pakanoita. Tavallisena maallikkona hän jätti synnyinseutunsa ja lähti vaeltamaan kohti pohjoista. Herran johdattamana hän saapui Petsamojoelle. Alue oli vanhastaan kuulunut Novgorodin maihin, ja Novgorodin kukistuttua (1478) se oli siirtynyt Moskovan ruhtinaiden hallintaan.

Mitrofan oli yksinäinen tulokas kaukaisella saamelaisten asuttamalla seudulla. Herraa Jeesusta Kristusta jäljitellen hän vaelsi jokivarsia pitkin ja tuntureilla ilman paikkaa minne päänsä kallistaa, kärsi puutetta ja kesti urhoollisesti pahojen henkien hyökkäykset. Usein hän maahan heittäytyen rukoili Luojaa: ”Herra, karkottakoon Sinun rakkautesi minusta kaiken pelon. Osoita minulle tie, jolle oikea kätesi minua johdattaa.”

Keskustelukumppaneita Mitrofanilla ei ollut, sillä saamelaiset olivat vielä pakanuuden pimeydessä. He elivät paimentolaisina ja palvoivat kiviä, jokia ja järviä sekä itse tekemiään epäjumalia, joille he uhrasivat poroja. Vähitellen Mitrofan alkoi pyrkiä tekemisiin heidän kanssaan. Tavatessaan heitä Petsamojoen varrella hän tekeytyi kauppiaaksi ja keskusteli heidän kanssaan ensin kauppa-asioista ja alkoi sitten Jumalan avulla puhua epäjumalten turhuudesta ja julistaa Kolminaisuudessa ylistettävää ainoaa Jumalaa ja evankeliumin ilosanomaa. Epäuskoiset saamelaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita kuuntelemaan jumalallista opetusta. Heidän šamaaninsa nousivat pyhittäjää vastaan. He löivät, tönivät ja solvasivat häntä ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei poistuisi seudulta, mutta Jumala oli uskollisen palvelijansa kanssa ja päästi hänet monta kertaa vihollisten käsistä. Välillä hän piiloutui joksikin aikaa tuntureille mutta palasi taas takaisin jatkamaan julistustyötään. Vähitellen saamelaiset alkoivat ottaa vastaan evankeliumin oppia. Kun muutamat pakanat nousivat raivoissaan pyhittäjää vastaan tahtoen surmata hänet, toiset puolustivat häntä sanoen: ”Emme pidä häntä syyllisenä mihinkään. Miksi surmaisimme hänet, kun hän tarkoittaa parastamme.”

Vuosien kuluessa Mitrofan opetti kristinuskoa Petsamo- ja Paatsjokien varrella asuville saamelaisille. Hän tapasi munkki Feodoritin (17.8.), joka oli kilvoitellut monta vuotta Solovetskin luostarissa ja julistanut kristinuskoa Kuolan niemimaalla. Lapissa ei kuitenkaan ollut kirkkoa eikä pappia, joka olisi voinut kastaa opetusta saaneita. Siksi Mitrofan lähti Novgorodiin pyytämään arkkipiispa Makarilta (30.12.) siunauksen kirkon rakentamiseksi. Saatuaan tarvittavan luvan hän palasi Petsamoon ja alkoi mukanaan tulleiden kirvesmiesten kanssa rakentaa kirkkoa Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän vietti yöt rukoillen ja kantoi päivisin hirsiä ja lautoja rakennustyömaalle. Samalla hän jatkoi apostolista työtään lujittaen saamelaisten uskoa. Kirkko oli valmistuttuaan kolme vuotta vihkimättä, kunnes Mitrofan Jumalan kaitselmuksesta tapasi Kuolassa pappismunkki Iljan (Elian), jonka arkkipiispa Makari oli lähettänyt Karjalaan ja Lappiin julistamaan evankeliumia ja kitkemään pakanallisia tapoja kristinuskoon jo kääntyneiden keskuudesta. Mitrofanin pyynnöstä pappismunkki Ilja tuli Petsamojoelle, vihki kirkon ja kastoi Mitrofanin valistamat saamelaiset. Samalla hän vihki Mitrofanin munkiksi antaen hänelle nimen Trifon. Näin vuonna 1533 laskettiin perusta Petsamon luostarille ja seudulla alkoi oikea kirkollinen elämä. Monet saamelaiset kääntyivät kristinuskoon ja muutamat vihkiytyivät munkiksi pyrkien jäljittelemään valistajansa hyveitä. Trifonin hurskaan elämän maine kantautui kauemmaksikin ja toi hänen luokseen myös venäläisiä munkkeja, jotka halusivat kilvoitella hänen ohjauksessaan.

Pyhittäjä Trifon kohtasi monia vaikeuksia järjestäessään erämaaluostarinsa elämää. Kerran tehtyään taikinan hän lähti hetkeksi ulos keljastaan. Sillä välin suuri karhu tunkeutui sisään, kumosi taikinapytyn ja alkoi syödä siitä valuvaa taikinaa. Nähdessään karhun Trifon sanoi sille: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä käsken sinua lähtemään keljasta ja seisomaan hiljaa.” Karhu asettui kuuliaisesti keljan eteen ja Trifon läimäytti sitä muutaman kerran kepillä rangaistukseksi. Sen jälkeen eivät sen enempää karhut kuin sudetkaan häirinneet luostaria eivätkä sen porotokkia.

Kerran Trifon osti Kuolasta jauhinkivet ja kantoi ne luostariin koko 150 kilometrin matkan. Mukana olleet veljet pyysivät häntä jättämään kivet heidän kannettavakseen, mutta pyhittäjä vastasi: ”Veljet, raskas taakka painaa Aadamin jälkeläisiä syntymästä kuolemaan saakka. Minun on parempi ripustaa myllynkivi kaulaani kuin saattaa veljet hämmennyksiin olemalla jouten.” Veljet ihmettelivät Trifonin vastausta, mutta vielä enemmän hänen kärsivällisyyttään ja kestävyyttään, sillä hän kantoi kivet yksin luostariin asti.

Luostarin kasvaessa Trifon ei nöyryydessään halunnut johtaa sitä vaan asetti igumeniksi oppilaansa Gurin. Äärimmäisessä pohjolassa munkkien elämä oli vaikeaa. Kylmyys vei sadon monena vuotena peräkkäin ja veljestöä uhkasi nälkäkuolema. Silloin Trifon lähti muutaman munkin kanssa Novgorodin alueelle ja kiersi siellä kahdeksan vuotta kylästä kylään pyytäen almuja ja lahjoituksia luostariaan varten ja lähettäen saamansa varat aina välillä Petsamoon. Näin hän pelasti hengelliset lapsensa nälkäkuolemalta. Samalla hän paransi Novgorodissa monia sairaita ja kärsiviä. Luostariin palattuaan hän jatkoi entisiä kilvoituksiaan.

Trifon kävi Moskovassa saakka hankkimassa varoja luostarilleen. Hänen kaupunkiin tuloaan edeltävänä päivänä tsaari Iivana Julma oli menossa liturgiaan Kremlin katedraaliin, kun hänen eteensä ilmestyi kaksi munkkia. Toinen heistä sanoi olevansa munkki Feodorit Solovetskin luostarista ja toinen nöyrä Trifon, Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentaja Petsamojoelta. Tämän jälkeen munkit katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna tsaarin ollessa taas poikansa kanssa matkalla kirkkoon Trifon ja Feodorit lähestyivät häntä nöyrästi kumartaen. Tsaari tunnisti heidät edellisenä päivänä ilmestyksessä näkemikseen kilvoittelijoiksi ja ymmärsi, että he olivat todellisia Jumalan palvelijoita. Tsaarin poika Feodor riisui heti yltään juhlavan päällysvaatteen ja lahjoitti sen luostariin jumalanpalveluspuvuksi. Tsaarikin mieltyi Trifoniin ja antoi tämän luostarille runsaita lahjoja.

Suurta sisäistä rauhaa tuntien ja Pyhässä Hengessä iloiten pyhittäjä Trifon palasi rakastamaansa luostariin jatkamaan kilvoitustaan. Saamiensa lahjoitusten turvin hän rakennutti Paatsjoelle Pyhien Boriksen ja Glebin kirkon.

Saavutettuaan 88 vuoden iän pyhittäjä Trifon sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän lohdutti surevia munkkiveljiä sanoen: ”Älkää surko, lapseni. Pankaa kaikki toivonne Herraan, sillä jos Hän ei ole jättänyt minua pulaan vaikeuksissa ja onnettomuuksissa, Hän ei jätä teitäkään kun vain rakastatte Häntä koko sydämestänne. Lapseni, rakastakaa toisianne ja muistakaa munkkilupauksenne. Älkää pyrkikö määräilemään. Tiedättehän, miten vanha olen; olen aina yrittänyt palvella kaikkia enkä ole koskaan kieltänyt keneltäkään apuani vaan olen aina ollut kuuliainen kaikille. Älkää surko, että jätän teidät. Kuolema ei pelota uskovaa kristittyä vaan tuo hänelle levon. Ihmissielu on vaeltajan kaltainen. Se elävöittää ruumiin ja viipyy siinä jonkin aikaa, mutta heti kun se lähtee ruumiista, lihamme muuttuu tuhkaksi. Sielu palaa Luojansa luo ja muuttaa isänmaahansa. Lapseni, älkäämme kuormittako sielujamme synneillä vaan pyrkikäämme ikuiseen valoon. Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä mitä maailmassa on, sillä tiedättehän itse, että maailma on pahan vallassa. Viimeinen toivomukseni on, että hautaatte ruumiini erakkolaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon luo, jonne vetäydyin usein hengellistä mietiskelyä ja vaikenemista harjoittamaan.”

Opetettuaan näin viimeisen kerran veljiä pyhittäjä Trifon osallistui pyhään ehtoolliseen. Hän oli jo aivan voimaton, kun igumeni huomasi hänen kyynelehtivän. ”Isä, mikä sinun on? Kiellät meitä murehtimasta ja sanot meneväsi iloiten suloisen Jeesuksen luo. Mutta miksi sitten itket?” hän kysyi. ”Raskas onnettomuus kohtaa tätä pyhää luostaria ja monet kuolevat miekan terään, mutta älkää joutuko hämmennyksiin vaan luottakaa Jumalaan. Hän voi jälleenrakentaa luostarin”, pyhittäjä vastasi. Tämän sanottuaan hän asettui makuulle. Hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti ja hymyillen hän antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui joulukuun 15. päivänä vuonna 1583. Pyhittäjän ennustus luostarin tuhosta toteutui seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pian pyhittäjä Trifonin kuoleman jälkeen tapahtui seuraava ihme. Tsaari Feodor oli sodassa Ruotsia vastaan ja piiritti joukkoineen Narvan kaupunkia. Ruotsalaiset saivat selville, minne tsaari oli leiriytynyt ja kuljettivat yön tultua paikalle tykkejä. Tsaarin levätessä teltassaan hänelle ilmestyi munkki, joka kehotti häntä nousemaan ja lähtemään ulos. ”Kuka sinä olet, isä?” tsaari kysyi munkilta. ”Olen Trifon, jolle lahjoitit päällysvaatteesi, jotta almusi ehättäisi ennen muita. Sen tähden Herra sanoo sinulle: nouse heti ja poistu teltasta.” Tsaari heräsi ja meni ulos. Samalla hetkellä ruotsalaiset avasivat tulen, yksi tykinkuula osui tsaarin telttaan ja hajotti vuoteen, jolla tämä oli juuri maannut. Nähdessään pyhittäjä Trifonin ihmeellisen suojeluksen tsaari iloitsi ja kiitti Herraa pelastumisestaan. Hän lähetti heti miehiään Petsamoon etsimään pyhittäjää ja sai tietää tämän jo nukkuneen kuolonuneen. Siitä lähtien hän lähetti usein arvokkaita lahjoituksia Petsamon luostariin.

Teksti: Synaksarion
Kuva: Helsingin ortodoksinen seurakunta