Pyhittäjä Johannes Siinailaisen sunnuntai 10.3.

Katumukseen – mielenmuutokseen – sisältyy aina toivoa ja sen kautta iloa ja riemua siitä, että saamme taas kulkea lähemmäs kohti Jumalaa.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen tunnetaan parhaiten kirjasta ”Portaat”. Siinä hän kuvaa Jumalaa kohti kulkemista portaiden kaltaiseksi, jossa jokaisella askelmalla on oma merkityksensä lähestyttäessä Jumalaa. Toden totta. Emme voi yhtäkkiä pyhittyä, vaan kysymyksessä on pitkä kapuaminen, joka vaatii meiltä suuriakin ponnisteluja.

Kirkkomme opettajat ovat monin keinoin yrittäneet löytää apukeinoja siinä, että miten parhaiten voisimme taistella sielunvihollista ja syntiä vastaan. Syntihän on se perimmäinen asia, joka vie meitä kauemmaksi Jumalasta. Varmasti tiedämme myös sen, että jos haluamme korjata jonkin vian, niin meidän täytyy löytää sen aiheuttaja. Mutta paraneminen ei voi alkaa ennen kuin olemme tunnustaneet sen tosiasian, että jotain on vialla. Tässä tapauksessa kysymys on siitä, että jokaisen tulisi pystyä myöntämään se tosiasia, että emme ole synnittömiä.

Suuren paaston ensimmäiseen viikkoon kuuluu Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, jonka keskeisin viesti on se, että ”Minä olen tehnyt syntiä. – Armahda minua Jumala, armahda minua!”

Jotta voisimme ymmärtää synnin aiheuttajan, on meidän palattava itse syntiinlankeemukseen. Siinä ihminen tietoisesti kääntyi pois Jumalasta, koska hän halusi itse olla Jumala. Hän halusi tuon ”kielletyn hedelmän”, koska hän ajatteli, että Jumala ei tiedä mikä ihmiselle parhaaksi. Syntiinlankeemuksessa ihminen kuvitteli olevansa kaikkea ilman Jumalaa. Luotu nosti itsensä omaksi luojakseen, joka oli kuitenkin sula mahdottomuus.

Mutta mitä syntiinlankeemuksessa sitten tapahtui? Ei tullut autuaan onnellista tilaa ja riemun tunnetta. Ihminen ei sittenkään tuntenut jumaloituvansa. Päinvastoin, tuli syyllisyys ja paha olo. Kaikkein surullisinta oli se, että ihminen ei tuolloinkaan halunnut myöntää, että hän oli toiminut väärin. Ensin hän häpeästä kätkeytyi Jumalalta. Hän tiedosti tehneensä jotain väärin ja tämän häpeän voimasta hän yritti kätkeytyä.

Jumalan kohtaaminen osoittautui kuitenkin väistämättömäksi. Siinä vaiheessa ihminen kiisti kaiken ja vyörytti syyn Jumalan niskaan. Aadam syytti naista, jonka JUMALA oli hänelle antanut ja Eeva taas käärmettä, jonka JUMALA oli luonut. Vikaa ei löytynyt itsestä, vaan kaikesta muusta ja erityisesti Jumalasta.

Syntiinlankeemuksessa ihminen kiisti oman syntinsä ja itse asiassa me toistamme tätä tilaa niin kauan kunnes kykenemme myöntämään, että ”minä olen tehnyt syntiä”. Tämän vuoksi hengellinen kasvu ja Jumalan yhteyteen pyrkiminen edellyttää meiltä katumusta, eli mielenmuutosta. Synnistä ei pääse eroon muuta kuin myöntämällä, että se on olemassa. Samasta asiastahan on kysymys myös esimerkiksi alkoholismissa: Ensimmäinen ja välttämätön askel raitistumisessa on se, että ihminen myöntää olevansa alkoholisti.

Suuren Paaston tarkoituksena on johdattaa meitä kohti Jumalaa. Tämän vuoksi katumus kuuluu erottamattomasti paastoon, koska se on ensimmäinen askel pois pahasta ja yhtä lailla se on askel lähemmäksi kohti Jumalaa. Sielunvihollinen tekee kyllä jatkuvasti työtä siinä, että tämä parantuminen ei edes alkaisi. Se kuiskuttaa korvaamme: ”Ethän sinä ole tehnyt mitään syntiä, ainoastaan jotain pieniä arkisia paheita, joita kaikki muutkin tekevät. Sinulla ei ole siis mitään kaduttavaa.”

”Sinulla ei ole mitään varsinaista kaduttavaa” soi monen korvassa. Ja tämän on jo esteenä sille, että koko parantuminen voisi alkaa. Jos todella haluamme taistella sielunvihollista vastaan, niin meidän on myönnettävä itsellemme, että ”onhan minussakin vikaa. Olen tehnyt syntiä”. Koko kirkon rukouselämä nojaa siihen, että myöntää omat virheensä ja syntinsä ja huutaa yhä uudestaan ja uudestaan: ”Herra armahda!” Kuinka monta kertaa sanat ”Herra armahda” toistuvatkaan jumalanpalveluksissamme?

Suuren Paaston aika on parannuksenteon ja sitä kautta parantumisen aikaa. Tässäkin korostuu meidän vapaa tahtomme, sillä kaikki lähtee liikkeelle meistä itsestämme. Kukaan ei pakota katumaan, sillä me emme voi muuttua ellemme itse halua. Me emme tee sitä pelkästään tavan vuoksi, koska silloin meiltä puuttuu palava into mielenmuutokseen. Emme tee sitä myöskään Jumalan pelosta, sillä vapaaseen tahtoon ei liity pelkoa. Katumus tapahtuu rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan.

Käyttäkäämme tämä Suuren Paaston aika hyödyksemme. Rukoilkaamme ahkerasti, käyttäkäämme aikaamme hengellisesti ravitsevan kirjallisuuden tutkimiseen. Tutkikaamme omia tekojamme ja tehkäämme mielenmuutos, jolloin rakkaudesta lähimmäisiämme ja Jumalaa kohtaan me todella haluamme uudistua.

Pyhä Johannes Siinailainen on opettanut katumuksesta seuraavasti: ”Katumus on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden ostaja. –Katumus on toivon tytär ja toivottomuuden kieltäminen.” (Portaat, 5.puhe)

Katumus ei ole siis surullinen eikä pelottava asia, vaan siihen sisältyy aina toivoa ja sen kautta iloa ja riemua, että saamme taas kulkea lähemmäksi kohti Jumalaa. Koko paaston sanoma pitää sisällään toivon, ilon ja riemun. Ja kaiken huipentumana ilon ja riemun Kristuksen ylösnousemuksesta.

Teksti: Pastori Andrei Verikov