”Pelastus ei ole palkinto kilvoituksestamme” – arkkipiispa Leon opetuspuhe Turussa 27.10.

Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet,

Apostoli Paavalin sanat Efesolaiskirjeessä avaavat meille tänään rakkauden syvimmän olemuksen, sen jumalallisen lähteen. ”Jumala on täynnä myötätuntoa, ja hän rakasti meitä suuresti. Kun olimme kuolleita rikkomustemme vuoksi, hän herätti meidät eloon Kristuksen kanssa.” (Ef. 2:4–5). Näissä sanoissa kiteytyy ihmiskunnan historian keskeisin käännekohta: kuolemasta elämään, pimeydestä valoon, erosta yhteyteen. Jumalan rakkaus ei ole passiivista hyväksyntää, vaan aktiivinen, luova voima, joka puhaltaa elämän henkäyksen rikkinäisiin savimuotteihimme. Se ei kaihda synnin pimeyttä, vaan laskeutuu syvyyksiin herättääkseen meidät henkiin.

Mutta millainen on tämä rakkaus, joka ei kavahda kuolemaakaan? Se on uhrautuvaa, itsensä unohtavaa, toisen tarpeisiin keskittyvää. Se on täysin vastakkainen sille itsekeskeiselle rakkauden tulkinnalle, jota maailma meille tuputtaa. Maailma etsii rakkaudesta oman onnensa peiliä, tunnetta, joka vahvistaa omaa itsetuntoa. Jumalan rakkaus taas on kuin valo, joka ei katso vastaanottajaa, vaan valaisee pyyteettömästi. Kristuksen ristinkuolemassa tämä rakkaus paljastui äärimmäisessä muodossaan – tyhjentymisenä, antautumisena, uhrauksena koko ihmiskunnan puolesta. Ja tämä uhri kutsuu meidätkin samankaltaiseen rakkauteen, oman itsemme kuolettamiseen, jotta voisimme todella elää toisille.

Maailma tarjoaa meille rakkauden korvikkeita. Sosiaalisen median houkutukset vetävät meitä helposti itsekeskeisyyteen ja jopa julmuuteen. Se tarjoaa meille loputtoman syötteen oman kuvamme heijastuksia, houkuttelemalla meidät narsistiseen itsepetokseen. Antiikin Narkissoksen tavoin kurkistamme nyt digitaalisiin peileihin ja vaarana on hukkua omaan kuvajaiseemme, unohtaa toisten ihmisten tarpeet, todellisen yhteyden ja rakkauden merkityksen. Voimme kadottaa aidon ihmisyytemme etsiessämme merkitystä pelkistä tykkäyksistä ja seuraajamääristä. Tällöin emme ole mitään enempää kuin kuoria digitaalisen maailman näyttämöllä.

Mutta tämä ei ole toki väistämätön kehityskulku. Media itsessään on neutraali työkalu. Se ei itsessään estä meitä rakastamasta. Päinvastoin, sekin tarjoaa meille lukemattomia mahdollisuuksia osoittaa rakkautta. Rakkaus ei nimittäin aina rajoitu fyysiseen läsnäoloon. Se ei aina vaadi koskemista, halaamista, suutelemista tai itkemistä. Sen sijaan se ilmenee asenteissamme ja teoissa, sanoissa ja hiljaisuudessa.

Kyse on lopulta sydämen asenteesta. Olenko valmis unohtamaan itseni palvellakseni toista? Haluanko nostaa lähimmäiseni parrasvaloihin vai tavoitella huomiota itselleni? Pyrinkö nöyrästi rakentamaan yhteyttä, olemaan läsnä ja antamaan anteeksi sen sijaan että tuomitsisin? Jos Jumalan rakkaus todella täyttää sydämeni, se ei voi olla näkymättä teoissani ja sanoissani. Sama Henki, joka herätti Kristuksen kuolleista, tekee myös minut eläväksi osoittamaan rakkautta maailmassa.

Kristuksessa rakkaat seurakuntalaiset! Epistolatekstissä kuulimme myös Paavalin sanovan: pelastus on lahja, ei ansio. Ajatelkaamme hetki, mistä kumpuaa se hyvä, jota meissä on? Ei omasta voimastamme, vaan hänestä, kaiken hyvän ja rakkauden lähteestä. Emme rakenna portaita taivaaseen hyvillä teoillamme, emmekä voi lunastaa paikkaamme Jumalan edessä kuin kauppiaat torilla.

Katsokaapa auringonvaloa peilistä – ei peili itsessään luo valoa, se vain heijastaa sitä kirkkautta, joka jo on olemassa. Niin myös meidän hyvät tekomme, rukouksemme, paastomme – ne ovat heijastusta siitä jumalallisesta valosta, joka jo asuu meissä. Perinteemme puhuu synergiasta, Jumalan ja ihmisen välisestä yhteistyöstä. Mutta kuka sitä johtaa? Ei ihminen, vaan Jumala. Me vain vastaamme hänen kutsuunsa, seuraamme hänen askeleitaan.

Kun teemme laupeudentöitä – mitä silloin todella teemme? Tyhjennämme sen, minkä Vapahtajamme täyttää uudelleen. Hiljennämme sisäisen melun, jotta voisimme kuulla Pyhän Hengen kuiskauksen. Nämä eivät ole kohteita, joihin tähtäämme, vaan ovia, joiden kautta Jumalan armo virtaa.

Niinpä pelastus ei ole palkinto kilvoituksestamme. Se on lahja – lahja, joka odottaa nöyrää ja avointa sydäntä. Meidän osamme on avautua tälle lahjalle, antaa Kaikkivaltiaan armon muovata meitä askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäs hänen kaltaisuuttaan. Tämä on se tie, joka johtaa iankaikkiseen elämään – ei huomenna, ei joskus, vaan tässä ja nyt, jokaisessa hetkessä, jossa avaudumme Pyhän Hengen muuttavalle läsnäololle.

Näin Jumala saa kirkastaa armoaan meissä. Näin rakkaus saa voiton ja valo loistaa pimeydessä. Aamen.