Ortodoksisuuden tutkijana -symposiumissa pohdittiin diakonissojen asemaa ja kirkkoon liittymiseen liittyviä kysymyksiä

Osallistuin marraskuussa Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla pidettyyn Kirkko ja maailma: 6. Ortodoksisuuden tutkijana -symposiumiin. Osallistujien kirjo oli pitkälti odotetun kohderyhmän kaltainen: akateemikkoja ja tutkijoita, Itä-Suomen yliopiston henkilökuntaa ja teologian opiskelijoita sekä hyvin mukaan mahtuva seurakuntapappi. Teologian osaston AT100-salissa osallistujia oli paikan päällä päivästä ja aiheesta riippuen 20–30 henkilöä. Tämän lisäksi etänä Zoom-yhteydellä symposiumiin osallistui vajaa parikymmentä henkeä. Symposiumin tunnelma oli erittäin lämmin ja kotoisa.

Laadukasta tutkimusta ja hyviä esitelmiä

Symposium alkoi professori Pekka Metson esitelmällä Kaste ja kirkon jäsenyys ajankohtaisina keskustelunaiheina Suomen ortodoksisessa kirkossa. Metso esitteli, millä tavoin kasteeseen liittyvät oppineuvottelut ovat lähentäneet luterilaisia ja ortodoksisia kirkkoja. Samaan aikaan internetin mahdollistamat globaalit ortodoksiset ilmiöt ovat synnyttäneet Suomen ortodoksisen kirkon sisälle jakolinjoja muiden kirkkojen sakramenttien tunnustamisen suhteen. Luennon jälkeen jäin pohtimaan, kuinka tärkeää on yhteinen ekklesiologinen visio. Jos osa ortodokseista näkee toisen kirkon suorittaman kasteen validina sakramenttina, mutta toiset hylkäävät sen harhaoppisena, silloin kirkkoon liittyjät saattavat kyseenalaistaa oman mirhalla voitelunsa riittävyyden kirkkoon liittämiseksi.

Rovasti Teemu Toivosen esitelmässä Kirkkoon liittyjät matkalla yhteisön jäsenyydessä – itsekseen? tarkasteltiin ortodoksisen kirkkoon liittymisen prosessia yksilöllisenä matkana sosiaalisen yhteisön jäseneksi. Keskeinen kysymys Toivosen esitelmän pohjalta on, millä tavoin saisimme kirkkoon liittyneet uudet jäsenet kokemaan seurakuntayhteisön omaksi yhteisökseen, jossa he kokevat olonsa luontevaksi. Tehtävä on vähintään yhtä tärkeä kuin opillisen sisällön opettaminen katekumeenikurssilla, mutta koen pappina omaavani vain vähän yhteisöön integroimisen taitoja ja keinoja.

Yksi loistava tapa sitouttaa kirkkoon liittyneitä ortodoksisen kirkon toimintaan ilmenee apulaisprofessori Maria Takala-Roszczenkon esitelmästä Kuoro väylänä kirkon jäsenyyteen. Kirkkoon kuulumattomille kuorolaisilla suurin syy liittyä kirkkoon oli ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa laulaminen, kun taas musiikilliset tavoitteet tuntuivat olevan toissijaisia verrattuna esimerkiksi kuoron yhteisön tuomaan tukeen. Erityisen puhuttelevalta tuntui erään kirkkoon liittyneen kuorolaisen lausahdus: ” En etsinyt uutta hengellistä kotia, mutta löysin sen siitä huolimatta.”

Patristista aineistoa tarjoili professori Serafim Seppälän esitelmä aiheesta Betlehem pyhänä kaupunkina. Seppälä ei tarkastellut Betlehemiä niinkään historiallisena paikkana, vaan Kristuksen inkarnaation paikkana kirkkoisien kirjoitusten valossa. Isä Serafimin esityksen pohjalta sain idean jouluisen opetuspuheen laatimisesta keskittymällä ainoastaan Betlehemiin inkarnaation näyttämönä maailmalle. Opetuspuheeseen voisi antaa pontta esimerkiksi tutkailemalla omaa sielua Betleheminä ja omia ajatuksia paimenina, jotka rientävät katsomaan Jeesus-lasta.

Joel Wariksen esitelmä Toisen vuosisadan Pietari-traditiot: kirjoitusten tunnettuus ja tuonpuoleismotiivit esitteli apostoli Pietarin nimissä kirjoitettuja tekstejä ja niiden suhdetta Raamattuun. Valovoimainen uusi tutkija Joel Waris oli ehkä symposiumin suurin yllätys, sillä esitelmä oli sekä luterilaisille eksegeeteille että ortodoksisisille kirkkoisien tutkijoille kiintoisa. Lisäksi Waris selvisi muiden tutkijoiden haastavista kysymyksistä moitteettomasti, vaikka hän oli kohtuullisen tuore väitöskirjatutkija. Wariksen työpanos oli osoitus siitä, että esitelmän laatuun vaikuttaa eniten siihen valmistuminen eikä oma kokemus tutkijana. Iltapäivän lopuksi saimme kuulla myös Rope Kojosen esittelyn julkaisusta Design Discourse in Abrahamic Traditions: History, Metaphysics, and Science.

Perjantaina päivä alkoi Andreas Bergmanin luennolla Peruuttaen eteenpäin: florovskilaisuuden metafyysinen puolustus. Bergman käsitteli vaikeaa filosofista sanastoa selkeästi ja taidokkaasti, mutta aihe saattoi silti tuntua vaikeaselkoiselta, jos kuuli aiheesta ensimmäistä kertaa. Esitelmän pohjalta ymmärsin, että Georges Florovskin ajattelua ei voi sivuuttaa vanhentuneena, vaan hänen tutkimiinsa kirkkoisiin ankkuroituva metafyysinen realismi on edelleen filosofisesti puolustettavissa oleva tapa tarkastella maailmaa ja teologiaa.

Päivä jatkui Heta Hurskaisen luennolla aiheesta Venäjän ortodoksisen kirkon sitoutuminen yhteiskuntarauhaan ekumeenisessa dialogissa Suomen luterilaisen kirkon kanssa (1970–2011). Hurskaisen luento herätti tietynlaista haikeutta: vielä 2000-luvun alussa Venäjän ortodoksinen kirkko oli sitoutunut yhteiskuntarauhan edistämiseen myös niissä tapauksissa, kun yhteiskuntarauhan tavoittelu ei suoraan palvellut Venäjän valtiollisia intressejä. Vuosi 2011 on osoittautunut merkittäväksi vuodeksi Venäjän kirkon katkaistua ekumeenisen dialogin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa.

Virkistävän luennon teologian osaston ulkopuolelta tarjosi Kati Parppei aiheesta ”Karjalan pyhät kilvoittelijat”: alueellisten pyhien integrointi suomalaiskarjalaiseen ortodoksiseen kulttuuriin ja kollektiiviseen muistiin 1896–1947. Pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten, Arseni Konevitsalaisen, Aleksanteri Syväriläisen ja Trifon Petsamolaisen muisto ulottuu vuosisatojen taakse, mutta heidän muistonsa vakiinnutti asemansa suomalaisen ortodoksien omina pyhinä erilaisten vaiheiden kautta 1920–1930-luvulle tultaessa. Kuuntelijana minusta tuntui siltä, että Suomen ortodoksien piirissä oli havaittavissa samanlaista intoa Karjalan valistajia kohtaa 1900-luvun alussa kuin Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen herättivät vuonna 2018.

Teologian osaston ulkopuolelta keskustelua herätti Elsi Takalan luento aiheesta Kanonit ja ihmisoikeudet. Takalan mukaan naisia koskevat kanoniset säädökset ovat usein ankarampia kuin miehiä koskevat säädökset. Aiheen ytimeen porautui erään kuulijan esittämä kysymys siitä, kertovatko ortodoksisten kirkon kanonien säädökset ennemmin vallitsevan yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta vai ortodoksisen kirkon sisällä olevasta epätasa-arvoisesta suhtautumisesta.

Harri Huovinen jatkoi kanonisen tradition parissa aiheella Kirkon jäsenyys myöhäisantiikin kanonisissa säädöksissä. Huovisen mukaan kirkon kanonisen perinteen valossa on selvää, että kirkon jäsenyys on osallisuutta: liturgiaan kokoontumista ja osallistumista pyhään ehtoolliseen. Tämä yhteisöllisyys ei voi olla vain omaehtoista, vaan kaiken täytyy tapahtua kirkon säädösten mukaisesti piispan siunauksella.

Iltapäivällä Pasi Hyytiäinen esitteli Virtuaalinen Valamo -hanketta otsikolla: Kilvoittelua, kuuliaisuutta ja kirkkoslaavinkielisiä käsikirjoituksia: Virtuaalinen Valamo -hankkeen monet mahdollisuudet. Valamon arkiston käsikirjoituksista ollaan valmistelemassa transkriptiot tekoälyä hyödyntämällä. Projektin valmistuttua Valamon aineistoista pystyisi tekemään esimerkiksi sanahakuja haluamistaan kokoelmista. Valamon kokoelmasta löytyy noin 700 käsikirjoitusta, jotka sisältävät muun muassa muistelukirjoja, jumalanpalveluskäsikirjoja, pyhien elämänkertoja, Filokalian käännöksiä sekä päiväkirjoja.

Symposiumin viimeisen esitelmän piti pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen aiheesta Naisdiakonit 2020-luvulla: liturgisen teologian, kanonisen perinteen ja patristiikan kriittisiä näkökulmia. Damaskinoksen esitelmässä keskityttiin Suomessakin keskustelua herättäneeseen Carrie Frederick Frostin teokseen Lastenlastemme kirkko ja sen esittämään kuvaan naisdiakonaatista ja diakonissoista. Damaskinoksen mukaan Frost yksinkertaistaa diakonissojen historiaa: kyse oli koko kirkkoa koskevasta ilmiöstä, joka ilmeni paikallisesti hyvinkin eri tavoin. Nykyisten diakonien tehtävien delegoiminen naisille täysmääräisesti olisi jotain uutta kirkon historiassa, mitä ei ole ennen tehty, toisin kuin Frost väittää. Esitelmän aihe oli kunnianhimoinen, mutta esitelmien keston ollessa vain 20 minuuttia aiheeseen ei ehditty perehtyä patrististen lähteiden valossa, mitä aiheen syvempi ymmärtäminen ehdottomasti vaatisi.

Symposiumiin osallistui vain muutamia seurakuntien työntekijöitä

Marraskuun symposiumissa oli tarjolla erittäin laadukkaan tutkimuksen esittelyä, hyviä luennoitsijoita ja mukava tunnelma. Koska kyseessä oli symposium, jonka aiheena oli Ortodoksisuuden tutkijana, aiheet olivat kirjavia eikä yhtenäistä teemaa ortodoksisuuden lisäksi muodostunut. Valitettavasti seurakuntapappina konkreettisia työkaluja seurakuntatyöhön ei juurikaan tarttunut symposiumista mukaan. Ehkä tästä syystä seurakuntien työntekijöistä vain muutamia osallistui symposiumiin. Kiireisen seurakuntatyön lomassa voi olla vaikea löytää aikaa symposiumiin matkustamiseen ja osallistumiseen, jos symposiumin ei koeta antavan valmiuksia seurakuntatyössä kehittymiseen.

Toisaalta etäosallistumisen mahdollisuuksia seurakunnan työntekijät olisivat voineet hyödyntää enemmänkin. Monet symposiumissa olleet teemat kuten kaste, kirkon jäsenyys, kirkkoon liittyminen, kuorotoiminta ja diakonissat liittyivät arkisen seurakuntatyön todellisuuteen. Laadukkaan etäyhteyden avulla olisi ollut mahdollisuus kuunnella omaa työtä koskettava luento sekä osallistua keskusteluun luennoitsijan ja paikan päällä olevien kuuntelijoiden kanssa. Näin kiinnostuksen kohteestaan pääsee keskustelemaan alan asiantuntijan kanssa ja uskon, että monilla seurakunnan työntekijöillä on myös akateemisia kiinnostuksen kohteita, joista olisi mukava päästä vaihtamaan ajatuksia. Seurakunnan työntekijöillä voisi olla myös paljon annettavaa esimerkiksi jatkotutkimuksen kysymyksen asettelun suhteen: mitkä asiat korostuvat seurakuntatyössä ja millaiselle tutkimukselle olisi nyt kysyntää?

Mitä symposiumista siis oikeastaan jäi käteen? Konkretian sijaan asiaa on ehkä hedelmällisintä tarkastella ennemmin oman ajattelun kehittämisen kannalta. Symposiumiin osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden avartaa omaa maailmankuvaa ja laajentaa omaa tietopohjaa erilaisista aiheista ja ilmiöistä. Avarasta maailmankuvasta käsin on helpompi kohdata erilaisista taustoista tulevia ihmisiä ja laajemman tietopohjan avulla erilaisiin seurakunnan piirissä oleviin ilmiöihin voi reagoida monipuolisemmin. Symposiumeihin osallistumisen anti ei ehkä olekaan niinkään konkreettisten työkalujen hankkiminen vaan oman luovuuden kehittäminen.

Teksti: Pastori Harri Linna