Olisiko ihmiskunnan aika tehdä kollektiivinen mielenmuutos? Piispa Sergein opetuspuhe Tampereella 16.2.

Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

Elämme kirkkovuodessa jo suuren paaston valmistusviikkoja. Tänään  on Tuhlaajapojan sunnuntai.

Pyhässä evankeliumissa Luukkaan mukaan kuulimme Jeesuksen vertauksen tuhlaajapojasta.

Nuori mies vaatii isältään perintöosuuttaan isänsä omaisuudesta vielä tämän eläessä. Tilanne oli kovin erikoinen. Pojalla oli röyhkeyttä esittää isälleen tuo pyyntö.  Hänellä ei ollut kunnioitusta isäänsä kohtaan. Hyväsydäminen isä jakoi omaisuutensa poikiensa kesken, minkä jälkeen nuorempi poika lähti isän kodista vieraille maille ja tuhlasi perintörahansa maailman huvituksiin ja synnilliseen elämään. Lopulta kaiken omaisuutensa tuhlattuaan, hän sikopaimenena ollessaan näki oman kurjan tilansa, katui ja päätti palata isänsä kotiin.

Päätös ei ollut pojalle varmastikaan helppo. Olihan noloa ja häpeällistä, että hän omasta syystään kaiken menettäneenä  palasi tyhjin käsin isän kotiin. Eikä poika voinut olla varma, millaisen vastaanoton hän tulisi saamaan. Kotiin paluu vaati pojalta  nöyryyttä ja nöyrtymistä.

Isä kuitenkin juoksi jo kaukaa tuhlaajapoikaansa vastaan ja otti hänet rakastaen ja anteeksi antaen  takaisin kotiinsa. Järjestipä isä pojalleen vielä juhlatkin kotiinpaluun kunniaksi.

Tämän Jeesuksen vertauksen kautta Kirkko muistuttaa meitä katumuksen tarpeellisuudesta. Siinä on meille kuvaus siitä, kuinka myös meidän taivaallinen Isämme ottaa meidät katuvat syntiset vastaan. Meiltä odotetaan vain nöyryyttä tunnustaa syntimme, katua ja halua tehdä mielen- sekä elämäntavan muutos.

Tuhlaajapoikavertauksesta herää kysymys olemmeko mekin tuhlaajapoikia ja tuhlaajatyttöjä?

Viime aikoina meitä on herätelty ajattelemaan muun muassa maapallon ilmastonmuutoksen myötä koko ihmiskunnan käyttäytymistä ja elämäntapaa. Olemmeko tuhlanneet Jumalan meille antaman perinnön – Jumalan luomakunnan, joka vaikeroi eläimineen ja kasveineen ihmisen häikäilemättömän, uusiutumattomien luonnovarojen hyväksikäytön keskellä?

Jumala loi ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata (1.Moos. 2:15), mutta nyt ihmiskunta tuhoaa itse Jumalan luomakuntaa. Ihmisen itsekkyyden ja ahneuden tähden kärsimme eri puolilla maailmaa luonnon, vesien ja ilman  saastumisesta. Luonnon tasapaino on järkkynyt. Saamme kuulla jatkuvasti luonnonkatastrofeista – hirmumyrskyistä, tulvista ja rankkasateista, mutta myös äärimmäisestä kuivuudesta.

Meillä täällä Suomessakin on havaittu tosiasia, että talvet ovat leudontuneet ja kesäisin rankkasateet ovat lisääntyneet.

Suuret kansainväliset kaivosyhtiöt valtaavat alueita puhtaan suomalaisen luonnon keskeltä, tyhjentävät maamme luonnonvaroista ja jättävät jälkeensä saastuneen luonnon, kuten olemme monesti jo nähneet tapahtuvan.

Olisiko ihmiskunnan aika tehdä kollektiivinen mielenmuutos, katua holtitonta elämäntapaa ja palata luonnollisempaan elämäntapaan Jumalan yhteydessä? Jos me rakastamme Jumalaa, me rakastamme myös hänen luomakuntaansa ja alamme varjella ja suojella sitä tuhoamisen ja saastuttamisen sijaan. On viimeiset hetket ryhtyä konkreettisiin tekoihin, että maapallomme säilyisi myös tuleville sukupolville.

Pyhä Kirkkomme tarjoaa meille avuksi askeettisen elämäntavan. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkkamme Bartolomeos on sanonut, että ”Askeettinen eetos on aikomusta ja kurinalaista pyrkimystä  suojella luomakunnan lahjaa ja säilyttää luonto koskemattomana. Se on kamppailua maltin ja itsehillinnän saavuttamiseksi, jotta me emme enää vain kuluttaisi jokaista hedelmää vaan osoittaisimme tietyissä asioissa säästäväisyyttä ja pidättyväisyyttä.”

Luodessaan ihmisen, Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon valita hyvän ja pahan välillä. Valitettavan usein ihminen on valinnut tuhlaajapojan tien, olla kaukana Isä Jumalan yhteydestä, ”vierailla mailla”, tuhlaten samalla itsekkäisiin tarkoituksiin Jumalan meille antamaa perintölahjaa, elinympäristöämme.

On surullista tietää, että vain pieni osa ihmiskunnasta, noin  10 % käyttää suurinta osaa (90% ) maapallon luonnonvaroista. Eikö tämä ole epäoikeudenmukaista ja kristillisestä näkökulmasta synti? Siinä ei toteudu diakonia eikä veljesrakkaus vaan riisto ja vääryys köyhiä lähimmäisiämme kohtaan.

Ortodoksinen Kirkko on eukaristinen, Jumalaa kiittävä ja ylistävä kirkko. Jokaisessa liturgiassa, niin tässäkin liturgiassa me kannamme Jumalalle kiitoksen kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on meille lahjoittanut.

Pyhissä kasteen ja mirhallavoitelun sakramenteissa meille on annettu myös erityinen isän kunniaperintö – Pyhän Hengen lahja. Silloin kun tuhlaajapojan tavoin etäännymme Isän kodista eli Jumalan ja Kirkon yhteydestä, menetämme ja kadotamme myös Pyhän Hengen voiman ja vaikutuksen elämäämme. Usein rikomme Jumalaa vastaan siinä, että käännämme rakkautemme pois Hänestä johonkin muuhun asiaan tai harrastukseen, joka vie meidät kauemmas Jumalasta.

Kun sitten huomaamme lopulta itse jättäneemme Isän kodin, voimme katuen kääntyä takaisin ja palata, ja Taivaallinen Isämme ottaa meidät avosylin vastaan.

Tuhlaajapoikavertauksen lopussa on vielä kuvaus vanhemman veljen suhtautumisesta kotiinpalanneeseen veljeensä. Emmekö mekin monesti suhtaudu samoin eksyksissä oleviin veljiimme ja sisariimme, yhtä armottomasti ja kovasydämisesti? Eikö meidän tulisi ennemminkin iloita jokaisesta, joka palaa Kirkon yhteyteen. ”Taivaassakin yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä  hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk: 15:7).

Tulkoon tuleva suuren paaston aika meillekin hengellisen uudistumisen, mielen muutoksen ja parannuksen teon ajaksi. Luopukaamme tuhlaajapojan tiestä ja kasvakaamme Jumalan kuvina ja Jumalan kaltaisuudessa täyttyen rakkaudella Jumalaa, lähimmäisiämme ja koko luomakuntaa kohtaan. Aamen.