Markus Parkkonen (1951–2026) in memoriam – puuseppämestari jätti kauniin kädenjäljen Etelä-Savoon
Puun, pellavaöljyn ja haudutetun teen tuoksu. Taustalla soi hiljaa Ylen ykkönen. Kurissa olevat terävät työkalut. Seinällä vaistojousi ja nuoliviini. Korkea puinen työtuoli, joka on saanut koristeensa verstaalla maalatuista kymmenistä eri väreistä.
Kun kävin isän luona, verstaalle oli aina päästävä. Tuoksuttamaan ilmaa ja katselemaan ympärille. Koska siihen kiteytyi isän elämä, ajattelu, läsnäolo ja lapsuuteni. Ensimmäisen puukkoni sain 3-vuotiaana. Muistan kun kotiin tuli kasa puuleluja, joilla minun piti leikkiä. Olin koekaniini hänen suunnittelemilleen leluille, jotka päätyivät valmistukseen Moision sairaalaan osana työterapiaa. Myöhemmin muistan erään kerran, kun isä oli selkeästi jännittynyt ja stressaantunut. Lähti viikoksi pois ja palasi mukanaan puuseppämestarin mestarinkirja kullatuin kehyksin. Vuosi oli 1985, minä 8 vuotta.
Etelä-Savo oli isän aluetta. Hän syntyi Sulkavalla ja päätyi opiskelemaan Helsingin Teknilliseen kouluun ja Taideteolliseen korkeakouluun. Työ ja elämä veivät isää pitkin Etelä-Savoa, pääkaupunkiseutua ja osin maailmaakin. Suurimman osan elämästään hän asui Mikkelissä ja Savonlinnassa.
Isän työ kiertyi puun ympärille. Hän teki kaikkea missä tarvittiin käsityötaitoja ja raaka-aine oli puu. Ravintoloiden kalusteita ja sisustuksia siihen asti kunnes lastulevy ja keinomateriaalit korvasivat aidot. Mallipuusepän töitä muotoilijoille, kalusteita koteihin ja julkisiin tiloihin, entisöintiä.
Evankelis-luterilaiseksi alun perin kastettu isä tunsi pitkään vetoa ortodoksisuuteen. Mitä pidempään hän eli, sitä suuremmaksi veto kasvoi. Kun hän sanoi tahdon rakkaalle Tuulalleen, seremoniassa oli pappi kummastakin kirkosta. Myöhemmin he kävivät samassa kirkossa yhdessä ja kotiin tuli ikoninurkkaus. Joitakin vuosia sitten arkkipiispa Leo vihki isän lukijaksi, mikä näin maallikolle tarkoittaa ensimmäistä vaihetta kohti pappeutta.
Vuosien varrella isä karsi elämästään asioita yksi toisensa jälkeen. Lopulta hän teki vain sellaista, mikä linkittyi ortodoksisuuteen. Ikonostaaseja kirkkoihin ja kappeleihin – Pieksämäelle, Savonlinnaan ja Haukiniemeen. Sadoin käsinveistetyin puupaanuin päällystettyjä liekkikupoleita tsasouniin Suomessa ja Ruotsissa. Puusepäntöitä ja hautaristikursseja Valamossa. Ikonipohjia maalareille. Ja välillä piti käydä korjaamassa Konevitsan munkkien sauna tai vierailla Athoksen niemimaalla Kreikassa.
Isän viime vuosien näkyvin projekti oli Savonlinnan Pikkukirkon hankkiminen takaisin ortodoksiselle seurakunnalle. Kuten elämässään aina, hän sai idean, teki taustatyön, suunnitelman ja alkoi tavata ihmisiä, että siitä tulee totta. Päämäärätietoisuus ja luova ongelmanratkaisukyky olivat hänen leimaavia piirteitään. Jos ratkaisua ei ollut valmiina, hän kehitti sellaisen. Jos tietoa ei ollut, hän hankki sitä.
Isä eli nykyajassa, mutta ei samalla tavoin kuin valtaosa. Tieto omaksuttiin paperilta ja asiat suunniteltiin paperilla. Tapa olla yhteydessä ihmisiin oli puhelinsoitto, kirje tai tapaaminen. Hän ei koskaan omistanut älypuhelinta, tietokonetta tai sähköpostia. Ilman laitteiden tuottamaa hälyä aikaa jäi tärkeämmille asioille. Aika ei ollut isälle jotain mitä pitää kuluttaa tai juosta kiinni.
Isäni oli viisas, ajatteleva ja slaavilaisen melankolinen. Siitä kuinka hän koki sijansa maailmassa, kertoo paljon hänen lempikappaleensa, Kuljen yksin autiolla tiellä. Hän teki aina omat ratkaisunsa vaikka ne olisivatkin olleet valtavirrasta poikkeavia. Seurassa hän osasi olla hurmaava, rakastava ja välittävä.
Isän kaunis kädenjälki jää elämään kodeissa, kirkoissa, tsasounissa, kappeleissa, luostareissa, yrityksissä ja julkisissa rakennuksissa. Minulle se kaunein isän jättämä jälki on näkökulma elämään. Perinteiden kunnioittaminen, aitojen materiaalien ja luovuuden arvostus, ja ihmisten kohtaaminen sellaisina kuin he ovat. Sitä samaa perintöä Paapa siirsi myös lapsilleni Emmalle ja Eemilille.
Teksti: Santtu Parkkonen