Kaikkien pyhien sunnuntai 26.5.

Kaikkien pyhien sunnuntaina kirkko muistelee kirjaimellisesti kaikkia pyhiä aivan kirkon historian alusta asti.

Ensimmäinen kirkon marttyyri eli todistaja oli Kristus itse, jota Ilmestyskirjassa kutsutaan ”luotettavaksi todistajaksi” (Ilm. 1:5).

Kirkkonsa kautta Kristus jatkaa pyhittävää toimintaansa aina tämän ajan loppuun asti. Joka kerta, kun me osallistumme kirkon jumalanpalveluksiin ja pyhiin salaisuuksiin – ennen kaikkea pyhään Ehtoolliseen – me tulemme osallisiksi jumalallisesta elämästä ja kasvamme eteenpäin pyhityksen tiellä.

Kirkkonsa kautta Jumala antaa itsensä, oman elämänsä ja rakkautensa meille lahjaksi toivoen, että me olisimme valmiit jakamaan ne lähimmäistemme kanssa. Siinä määrin kuin me olemme valmiit jakamaan nämä lahjat toistemme kanssa, me myös kasvamme pyhityksen ja rakkauden tiellä.

Jotkut kirkon jäsenet ovat Jumalan avulla päässeet varsin pitkälle tällä pyhyyden ja rakkauden tiellä. Heissä ja heidän elämässään ovat toteutuneet apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen sanat: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”. (Gal. 2:19-20)

Apostolien teoissa (7:54-60) kerrotaan esimerkiksi kirkon ensimmäisestä diakonista, Stefanoksesta, joka tunnetaan myös ensimmäisenä marttyyrina. Kuoliaaksi kivitetyn diakoni Stefanoksen juhlaa alettiin viettää sekä idässä että lännessä viimeistään 300-luvulla. Hänen kunnioituksensa voimistui erityisesti vuoden 415 jälkeen, jolloin pappi Lukianos näkemänsä ilmestyksen jälkeen löysi hänen hautansa ja reliikkinsä Kafr Gamalasta. Oletetaan, että rabbi Gamaliel (k. 50), joka uskoi salaa Kristukseen, oli vienyt Stefanoksen ruumiin ja haudannut sen omalle maalleen Kafr Gamalaan. Löydetyt reliikit siirrettiin ensin Jerusalemiin, jonne valmistui kirkko pyhän Stefanoksen kunniaksi vuonna 423. Myöhemmin reliikkejä siirrettiin Konstantinopoliin (2.8.) ja lopulta suuri osa niistä päätyi Roomaan.

Toinen varhainen todistaja oli Pergamonissa surmattu marttyyri Antipas. Hänen jälkeensä kirkko sai tuhansia ja taas tuhansia marttyyreja, jotka kuolivat vainojen uhreina. Heidän joukossaan muistamme tietysti myös pyhää marttyyriä ja tunnustajaa, Johannes Sonkajanrantalaista. Marttyyrit ovat keskeisellä sijalla myös juhlan kirkkoveisuissa: ”Luonnon esikoisina luomakunnan Istuttajalle maailma tuo sinulle, oi Herra, uhriksi jumalankantajat marttyyrit. Heidän ja Jumalansynnyttäjän esirukouksien tähden varjele syvässä rauhassa kirkkoasi, oi ylen armollinen.” (Kontakki, 8. sävelmä)

Vainojen päätyttyä kirkossa ryhdyttiin marttyyrien rinnalla kunnioittamaan askeetteja ja erämaiden asukkaita. Heistä tunnetuimpia ovat kaksi suureksi kutsuttua: egyptiläinen Antonios ja Kappadokiassa elänyt Basileios. Naisaskeettien joukossa kirkko kunnioittaa esimerkiksi Karthagossa eläneitä Perpetuaa ja Feliciteä, Agnesta Roomassa ja piispa Gregorioksen sisarta Makrinaa.

Marttyyrien, kirkon suurten opettajien ja askeettien lisäksi pyhien joukossa on huomattava määrä luostarikilvoittelijoita. Suomessa heistä muistetaan erityisellä rakkaudella Karjalan valistajia, joiden joukosta tunnetuimpia ovat pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolaiset, Johannes Valamolainen, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen ja Trifon Petsamolainen. 

Kunnioittaessamme tänään näitä Jumalan itsensä kirkastamia kristillisen uskon ja rakkauden ”sankareita”, me itse asiassa kunnioitamme heissä tapahtunutta Pyhän Hengen pyhittävää ja uudistavaa työtä, sillä kukaan ei voi olla pyhä muuten kuin Kristuksen yhteydessä ja Kristuksen kautta. Pyhien ihmisten pyhyys onkin siis ensisijaisesti Kristuksen pyhyyttä, josta meitä kaikkia kutsutaan tulemaan osallisiksi.

Marttyyrien, askeettien, kirkon suurten opettajien sekä pyhittäjäisien ja -äitien ohella ortodoksinen kirkko muistelee sunnuntaina kaikkia niitä pyhiä ihmisiä, joilla ei ole omaa muistopäivää kirkkovuoden kuluessa. Samoin muistellaan niitä lukemattomia pyhiä, joiden nimet ovat vain Jumalan tiedossa.

Teksti: Rovasti Markku Aroma ja Maria Hattunen