In Memoriam – Rovasti Jarmo Hakkarainen (1955 – 2026)

Rippi-isämme ja opettajamme, isä Jarmo Hakkarainen, on poissa. Hänet löydettiin asunnostaan nukkuneena ikuiseen elämään sunnuntaina 8.3.2026.

On vaikea löytää sanoja isä Jarmosta kirjoittamiseen. Yhtäältä kaikki tunsivat hänet ja jokaisella oli käsitys hänestä ja niistä tietyistä teemoista, joista hän aina puhui. Toisaalta isä Jarmo oli niin moniulotteinen, että on vaikea tietää, mitä hänestä oikeastaan pitäisi kertoa. Joensuun Pullapuodin vakiokasvo ja siellä kokoontuneiden kansanmiesten kokouksen jäsen ja yliopiston lehtori, pappien opettaja. Tunnettu Kirkon kriitikko ja samalla syrjään laitettu hahmo. Jokaisen kanssa kadulla höpöttelevä vanha herra vai Bysantin kulttuurin ja pyhien isien syvän teologian tuntija ja jakaja? Mies, joka lainasi yhtä sujuvasti niin Juice Leskisen sanoituksia kuin Simeon Uusi Teologin hymnejä. Kaikkea tätä ja vielä enemmän. Isä Jarmo oli kiinnostunut kulttuurista, musiikista, taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta ja urheilusta – erityisesti pesäpallosta, jota hän lapsen kaltaisella innostuksella seurasi elämänsä loppuun asti. Siispä tämäkään kirjoitus ei millään tee oikeutta tai kata kaikkea sitä, mitä isä Jarmo teki, opetti ja mitä hän oli.

Isä Jarmo syntyi Sotkamossa 1955 ortodoksiseen perheeseen. Lapsesta asti isä Jarmo oli utelias ja häntä kiinnostivat ihmiselämän ilmiöt. Hän rakasti viettää aikaansa myös yksin lukien kotitalonsa yläkertaan vievillä portailla tai samoillen metsissä. Aina vanhuuden päiviinsä asti isä Jarmo viihtyi luonnossa, milloin suinkin hän sinne pääsi, ja oli hyvin kiitollinen mahdollisuuksista päästä pois kaupungista luonnon katveeseen.

Henkistä ja aineellista pääomaa hän sai ammentaa omalta isältään, isoveljeltään ja isoäidiltään, jotka laskivat perustukset tulevalle papin uralle. Isäänsä hän usein kiitti viisaana ja oikeudenmukaisena kansanmiehenä. Isä Jarmo kertoi itse olleensa kiinnostunut myös historian opiskelusta, mutta tie vei joka tapauksessa pappisseminaariin. Isä ja isoveljen (isä Pentti Hakkaraisen) tukemana isä Jarmon tie vei myös Amerikkaan, Bostoniin, Pyhän Ristin seminaariin. Tuo ajanjakso oli hänen elämässään hyvin merkittävä aika, sillä se avasi laajemman näkökulman ortodoksisen Kirkon perinteeseen. Lisäksi se saattoi isä Jarmon Bysantin terapeuttisen teologian maailmaan. Jos Kirkko ei ole sairaala, se ei ole Kirkko lainkaan. Tuosta näystä tuli eräs isä Jarmon ajattelun ja opetuksen luovuttamattomimpia kulmakiviä.

Isä Jarmo teki vuodesta 1988 pitkän ja merkittävän uran Itä-Suomen yliopistolla, josta hän eläköityi vuonna 2019. Näin hänestä tuli käytännössä suurimman osan Suomen ortodoksisen kirkon nykyisen nuoremman papiston opettajista. Isä Jarmon vaikutus Suomen ortodoksisen kirkon hengellisessä kentässä ja ajattelussa on kiistaton, pitipä asiasta tai ei. Jo pelkkä hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen sisältö on merkittävä ja suurelta osaltaan ajaton. Hänen kirjallinen tuotantonsa alkoi 1980-luvulla ja jatkui aina 2010-luvulle. Hänen teoksistaan vain pienenä otantana mainittakoon ”Ajaton Bysantti, osat I ja II” (1994, 1995), ”Haavoitettu parantaja”, joka käsittelee pappia Kristuksen kuvana (2008) ja ”Ortodoksista psykoterapiaa”, joka kiteyttää isä Jarmon teologista näkemystä Kirkosta sairaalana (2016).

Isä Jarmon kirjallinen tuotanto ei rajoittunut vain kirjoihin tai teologiseen tuotantoon, vaan lisäksihän kirjoitti runoja julkaisi aktiivisesti artikkeleita opetuspuheita eri aiheista. Hänen kirjoituksiaan eri kirkkovuodenkierron tapahtumista on julkaistu kirkkokuntamme sivuilla. Hän kirjoitti kantaaottavia kirjoituksia moniin eri maallisiin lehtiin.

Isä Jarmo oli elämässään toisaalta yksinäinen, toisaalta ei. Hän oli äärimmäisen sosiaalinen ja liikkuessaan missä tahansa hän aina etsiytyi keskustelemaan ihmisten kanssa. Tässä mielessä isä Jarmo oli hyvin tunnettu, pidetty ja rakastettu. Isä Jarmolla oli laaja sosiaalinen verkosto. Isä Jarmoa voisi todella luonnehtia ihmisen kohtaamisen teologiksi ja mestariksi. Isä Jarmolle tärkeintä lähimmäisessä oli juuri toisen persoona, ei jokin asia hänessä. Hänen ihmistuntemuksensa ja -silmänsä oli loppuun asti kirkas ja terävä. Erityisesti isä Jarmolla oli kyky huomata yksin jätetyt ja unohdetut. Hän pystyi ymmärtämään tavallista ihmistä ja elämään ihmisenä ihmisten joukossa. Vaikka hän oli äärimmäisen oppinut ja lukenut, hän ei sulkeutunut akateemisen tai intellektuellin eliitin piiriin, vaan pikemminkin pyrki tekemään lähetystyötään tavallisten ihmisten keskuudessa. Hän ei koskaan korottanut itseään.

Isä Jarmo oli ehdoton ortodoksi, joka ei tunnustanut kuin Yhden, Pyhän, Katolisen ja Apostolisen Ortodoksisen Kirkon. Tämä järkähtämätön uskollisuus ortodoksialle ei kuitenkaan koskaan johtanut isä Jarmoa sulkeutumaan, vaan antoi kalliopohjan, jonka perustalta hän pystyi suuntautumaan voimallisesti maailmaa kohti ja ennakkoluulottomasti kohtaamaan kenet tahansa kadulla.

Isä Jarmo liikkui useimmiten kaupungilla ilman viittaa, huomaamattomissa vaatteissa, baskeri vinossa tai lippalakki päässään. Tätä hän ei tehnyt siksi, että olisi tahtonut piiloutua toisilta ihmisiltä. Pikemminkin isä Jarmon mitäänsanomaton ulkomuoto oli kuin valeasu, jota hän käytti lähestyäkseen ihmisiä vielä paremmin. Tätä arjen lähetystyötä isä Jarmo toteutti elämänsä loppuun asti. ”Jokainen ortodoksikristitty on lähetystyöntekijä”, hänellä oli tapana sanoa ja tämä lähimmäistä kohti suuntautuminen oli yksi isä Jarmon eetoksen perustavia kulmakiviä. ”Kyky oppia rakastamaan lähimmäistä riippuu kyvystämme vapautua narsistisuudesta ja kehittää itsessämme luova asennoituminen maailmaan Kristuksessa”, hän opettaa.

Todellisia läheisiä isä Jarmolla ei kuitenkaan ollut kovin paljon, vaan samaan aikaan hän eli hyvin yksinäistä elämää. Isä Jarmo tapasi ravita meitä köyhiä opiskelijapoikia niin ruumiin kuin sielun ravinnolla soppalounaan ääressä. Hän tuki rippilapsiaan niin hengellisesti, henkisesti kuin aineellisestikin. Isä Jarmo ei avannut omaa elämäänsä ja sisintään monille ja meillekin, joille hän niin teki, jäivät monet asiat arvoituksiksi. Emme tiedä hänen yksittäisistä hengellisistä kokemuksistaan juurikaan mitään, vaan antaessaan ohjeita isä Jarmo useimmiten viittasi itsensä ulkopuolelle, Kirkon opetukseen ja pyhien isien henkeen. Toisinaan, nähdessään rippilapsen kaipaavan rohkaisua, hän saattoi avata omia samankaltaisia kokemuksiaan elämän kovista kolhuista, joita isä Jarmon elämässä oli paljon.

Totuus lienee, että isä Jarmo oli usein myös syrjitty ja halveksittu niin Kirkossa kuin yliopistolla, sivuun laitettu ja väärin ymmärretty. Tämä johtui siitä, että isä Jarmo ei mielistellyt ihmisiä ja puhui suoraan omia näkemyksiään, jotka eivät aina olleet mieluista kuultavaa. Erityisen kärkevästi hän arvosteli ulkokohtaista hengellisyyttä, muodollista ortodoksisuutta, otti kantaa ekumeniaan sekä Kirkon valtarakenteisiin. Isä Jarmon sanat saattoivat olla joskus kärkeviä, mutta me Kirkossa ja yhteiskunnassa tarvitsemme sellaisia ääniä, joihin peilata itseämme, jotta emme kuuroutuisi ja sokeutuisi Kirkon todelliselle äänelle.

Isä Jarmoa saatettiin moittia usein venäläisvastaiseksi tai kreikkalaisten rakastajaksi, mutta sellainen luonnehdinta ei ole oikea. Isä Jarmo kunnioitti syvästi monia slaavilaisen maailman pyhiä, kuten pyhää Nil Sorskia (Venäjä) ja Justin Popovichia (Serbia), sekä Venäjän uusmarttyyreita. Toisaalta hän suhtautui kriittisesti myös Kreikan (tai minkä tahansa paikalliskirkon) kirkon edesottamuksiin. Isä Jarmon ajattelu ja teologia olikin todella katolista sanan ortodoksisessa merkityksessä. Se ei jäänyt vain ”suomalaisen ortodoksian” ahtaisiin rajoihin, mutta ei liioin rajoittunut kreikkalaiseen, venäläiseen tai serbialaiseen kulttuuriin. Isä Jarmolle tärkeintä oli Kirkon pyhien isien aito teologia ja eetos. Isä Jarmolle bysanttilainen teologia ei tarkoittanut kreikkalaista tai slaavilaista teologiaa, vaan jakamatonta, katolista ja apostolista ortodoksista teologiaa, joka ylittää nationalistiset ja poliittiset rajat ja jakolinjat. Isä Jarmo rakasti Kristuksen Kirkkoa ja pyhien isien jakamatonta perintöä.

”Ihmisellä tulee olla sisimmässään kuva hyvästä”, isä Jarmo sanoi. Pelkkiä kylmiä faktoja tärkeämpää on elämän suuri kuva ja yleinen asenne, jolla ihminen elämäänsä elää. Tätä elämän näkemystä ja asennetta isä Jarmo pyrki aina opettamaan ja myös eli itse sen kuvan mukaisesti, joka hänellä oli. ”Älä suorita ortodoksisuutta”, oli myös isä Jarmon ohjeiden joukossa tärkeä. Hänelle kyse ei koskaan ollut vain ulkoisten tai uskonnollisten rituaalien toimittamisessa, vaan ennen kaikkea ihmisen ja Jumalan luovasta rakkauden suhteesta kahden persoonan, luodun ja Luomattoman, välillä.

Luonteensa puolesta isä Jarmoa kuvastavat hersyvä, älykäs huumori ja sanallinen leikittely. Lisäksi hän viljeli keskusteluissaan paljon ”lämpimän kyynistä” itseironiaa omaa kajaanilaista taustaansa, omaa itseään, ikäänsä tai naimattomuuttaan kohtaan. Lisäksi isä Jarmolla oli vahva sosiaalieettinen näky, joka myös nousi ja ammensi elämää hänen ortodoksisesta ymmärryksestään.

Jos isä Jarmolta kysyttäisiin, mitä hän itse toivoisi itsestään muistettavan, uskoisimme sen olevan hänen ortodoksinen uskonsa ja teologiansa, sekä kirkollinen ja sosiaalinen eetoksensa, sillä se määritti hänen elämäänsä. Uskomme, että hän haluaisi tulla muistetuksi Kristuksen ja Kirkon uskollisena palvelijana, sillä Isä Jarmo eli Kristusta ja Kirkkoa varten ja omisti tälle asialle koko elämänsä. Hän oli lahjomaton Kristuksen pappi.

Isä Jarmon uskoa ja teologista ajattelua määrittäviä teemoja ovat kirkastuminen, askeesi, hengellinen terapia ja paraneminen, diakonia ja sosiaalinen työ, eukaristia ja yhteisöllisyys, ihmisen ja Jumalan synergia sekä pyhien isien empiirinen teologia. Näiden lisäksi viimeisinä aikoina isä Jarmo puhui paljon paluusta pyhien isien luovaan uskollisuuteen. Nämä asiat eivät olleet erillisiä, vaan isä Jarmon ajattelussa muodostivat yhden ortodoksisen kokonaisuuden. Opetuksensa isä Jarmo perusti Kirkon niin menneiden kuin nykyistenkin pyhien isien (mm. Basileios Suuri, Johannes Krysostomos, Gregorios Nyssalainen, Simeon Uusi Teologi, Justin Popovich) opetukselle. Ihminen on luotu mahdollisuus, oli ajatus, jota isä Jarmo pyhältä Gregorios Nyssalaiselta lainasi. ”Vaan mihin me käytämme tuon mahdollisuuden?”, hän kysyi.

Kirkon suurten teologien ohella isä Jarmolla oli syvä rakkaus Kirkon pyhiin houkkiin. Houkkaperinne viehätti isä Jarmoa ja ei liene väärin luonnehtia häntä itseäänkin tietyssä mielessä houkkaperinteen eläväksi jatkajaksi. Houkkien tavoin isä Jarmoa on mahdotonta laittaa muottiin. Heidän laillaan hänkin pyrki samaistumaan vähäosaisten ihmisten elämään. Usein hän esiintyi vitsailevana höpöttäjänä, mutta rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana isä Jarmo oli äärimmäisen syvällinen ja vakavahenkinen. Monilla meistä on asiaa liioittelematta kokemuksia siitä, että isä Jarmon sanat osoittautuivat usein profetaalisiksi.

Isä Jarmon kuolemassa on nähtävissä jopa hänen rakastamansa pyhän houkka Simeon Emesalaisen heijastuma. Samoin kuin pyhä Simeon, hänkin kuoli yksin majaansa ja kului kaksi päivää ennen kuin hänen ystävänsä löysivät hänet. Kuollessaankin isä Jarmo oli kutsumukselleen uskollinen. Siksi on sopivaa, että isä Jarmo nukkui pois juuri Ristin kumartamisen juhlan aikaan (suomalaista kalenteria). Ristin juhlat olivat isä Jarmolle hyvin tärkeitä Kirkkovuoden taitekohtia, joiden sanomaa hän painotti usein keskusteluissa. Suurta perjantaita hän kutsui vanhan Kirkon perinteen mukaan Ristin Pääsiäiseksi. Yhtä sopivaa lienee se, että isä Jarmo nukkui pois juuri ennen pyhän Gregorios Palamaksen sunnuntaita (muun ortodoksisen kalenterin mukaan).

”Pyhä Gregorios Palamas opetti Kirkon Tradition elävää Teologiaa. Pyhä Traditio merkitse uskovassa ihmisessä askeesin, rukouksen ja armeliaisuuden liikettä”, isä Jarmo kirjoitti.

Pyhä Esipaimen oli isä Jarmolle rakas ja merkittävä isä, johon hän kirjoissaan, kirjoituksissaan, opetuksissaan ja puheissaan jatkuvasti viittasi. Näin isä Jarmon kuoleman aikaan yhdistyvät syvällisellä ja kirkkaalla tavalla Risti, joka on askeesin, pelastuksen, rakkauden ja kuoleman voittamisen ja elämän todellinen merkki, sekä Gregorios Palamaksen persoonassa empiirisen teologian ja pyhän hiljaisuuden, hesykasmin, teemat. Näin isä Jarmon kuoleman ajankohta julistaa sitä, mitä hän elämälläänkin tahtoi aina julistaa ja opettaa: ortodoksinen teologia ei ole intellektuellia, akateemista tai elämälle vierasta, vaan se on empiiristä, hesykastista, askeettista ja lähimmäisen puolesta itsensä uhraavaa Jumalan ja lähimmäisen kohtaamista ja rakastamista.

Ikuinen muisto pyhien isien uskolliselle oppilaalle, opettajien opettajalle ja pappien kasvattajalle. Ikuinen muisto houkkien rakastajalle ja seuraajalle, vähäosaisten puolustajalle ja Kirkon omantunnon äänelle. Ikuinen muisto ainamuistettavalle isällemme!

Teksti: Juho Varpukoski ja Sami Fyrqvist
Muotokuva: Ville Löppönen