Herra, tässä minä olen! TT Ari Koposen ekoteologiaan liittyvä pohdinta paikassa olemisesta

TT Ari Koponen osallistui kutsuttuna puhujana Puolassa Supraslin luostarissa 1.–7.7.2024 järjestettyyn kansainväliseen ortodoksisten nuorten tapahtumaan Aika on Herran toimia. Tapahtumassa pohdittiin ortodoksisen kirkon opetuksen antia ekologisesti kestävän elämäntavan näkökulmasta.

Ari Koposen puheen englanninkielinen otsikko oli Lord, here I am. Reflections on being in a place. Suomennos on Ari Koposen.

Herra, tässä minä olen.

Haluaisin aluksi kiittää isä Josephia (Matusiak, toim. huom.) kutsusta. Olen erittäin nöyränä saadessani puhua monien oppineiden puhujien sekä viisaiden isien, sisarten ja veljien edessä. Erityisen nöyräksi minut vetää puhuminen teidän edessänne, nuoret ympäri maailman. Sopivaa on myös puhua jumalallisen liturgian jälkeen paikassa olemisesta, sillä liturgia tekee tästä aiheesta erityisen ajankohtaisen.

Haluaisin aloittaa parilla henkilökohtaisella tarinalla. Ensimmäinen voi vaikuttaa jopa hieman oudolta. Perheelläni oli tyypilliseen suomalaiseen tapaan kesämökki Etelä-Suomessa Itämeren rannalla. Aivan pienenä poikana tuo paikka oli minulle maaginen ja erittäin rakas. Tämä kiintymys meni jopa niin pitkälle, että saatoin vastata tuntemattoman minulle esittämään kysymykseen siitä kuka olen, tuon kesäpaikan nimellä. Vaikka olin tuskin 5-vuotias, saatan yhä muistaa, miten yhteys tuohon paikkaan vaikutti tärkeämmältä kuin minä itse.

Toinen kertomus liittyy nuoruuteeni ja siviilipalvelukseeni Suomessa. Lukuisten kummallisten sattumuksien kautta päädyin Uuden Valamon luostariin Itä-Suomessa. Olin hyvin ahdistunut nuori mies, epävarma ateisti täynnä kysymyksiä. Minulla oli vain vähän kärsivällisyyttä kuunnella minkäänlaisia vastauksia. Ortodoksiseen kirkkoon minulla ei ollut mitään aiempia yhteyksiä.

Valamossa viettämieni kahden vuoden aikana keskustelin paljon pappien ja munkkien kanssa ja ryhdyin myös epäluuloisesti käymään jumalanpalveluksissa. Yhtenä iltana eräs vieraileva pappi oli paikalla ja vuodatin hänelle kysymystulvaani ja epävarmuuksiani. Kerroin hänelle kaiken ainutlaatuisista kysymyksistäni ja sankarillisesta kamppailustani niiden kanssa. Pappi istui hiljaa ja kuunteli. Lopuksi hän sanoi vain: ”Sinä et kamppaile Jumalan kanssa. Sinä kamppailet oman uskonkuvasi kanssa. Mitä jos vain hengität rauhassa ja pysyt paikoillasi?”

Hieman tämän jälkeen asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kuulin kirkossa puhuttavan ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi ja yhtäkkiä kristinuskossa näytti olevan ensimmäistä kertaa jotain mieltä. Olin äkisti äärettömän helpottunut ja rentoutunut, sillä tajusin, että en olekaan kimppu sisäistä ahdistusta nimeltään Ari, vaan jonkin toisen kuvan, toisen persoonan kuva. Olen myöhemmin yrittänyt kuvata tätä tunnetta siten, että huomasin, että en ole lainkaan tärkeä, vaan ainoastaan äärettömän arvokas. Minulle kristinusko näyttäytyi juurtuneena tiettyyn paikkaan ja vasta myöhemmin olen oppinut arvostamaan paikkojen pyhyyttä yhä syvemmin.

Meiltä kysytään usein, keitä me olemme. Mutta vain harvoin meiltä vakavasti kysytään kysymystä: missä sinä olet? Kysymys voi vaikuttaa yksinkertaiselta ja voimme vastata siihen katsomalla karttaa tai puhelimen GPS-paikannusta. Esimerkiksi juuri nyt voisimme vastata olevamme Supraslin luostarissa. Mutta eikö täällä olemisemme ole myös osa sitä mitä me olemme? Supraslissa olemisella on meille laajempi merkitys kuin pelkkä nimi kartalla, lokaatio. Me emme ole täällä vahingossa (toivottavasti), vaan tarkoituksella. Niinpä paikka ei ole vain lokaatio, vaan laajempi symboli, orientaatio kohti elämää ja muita olentoja. Täällä olemisella on myös metaforinen merkitys: täällä olemisemme kuvaa konkreettisesti jotain mihin meidät on kutsuttu ja josta meitä myös kutsutaan lähtemään viikon päästä.

Raamatussa ensimmäinen Jumalan ihmiselle asettama kysymys oli: ”Missä sinä olet?” Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Adamin oli lankeemuksensa jälkeen pakko piiloutua Jumalalta. Adam meni piiloon, koska jotain hänen suhteissaan ympäristöönsä oli dramaattisesti murtunut ja muuttunut ja yhteys paratiisiin katkennut. Luonteva ja intiimi suhde paratiisiin oli nyt tehnyt tilaa häpeälle, vieraantumiselle ja näistä asioista tuli nyt Adamin tilallinen identiteetti. Adam ei enää saattanut kulkea avoimesti Jumalan puutarhassa.

Toinen paikallisuuden esimerkki Raamatussa on meille tuttu ja tulee rukouksesta, jonka Herra itse meille opetti. Rukous alkaa paikallistamisella: ”Isä meidän, joka olet taivaissa”. Sanomalla missä Jumala on, tekee meistä samalla maan asukkaita. Me astumme maanpäälliseen suhteeseen taivaiden Isän kanssa. Ja vaikka kyse on metaforasta, eikä Jumalan konkreettisesta paikantamisesta, on se hyvin tärkeä, sillä me emme rukoile abstraktia Jumalaa, vaan taivaallista Isää, joka on läsnä konkreettisissa ja aineellisissa paikoissa. Kaikkivaltiaan ja kaikkialla olevan olennon on mahdollista ilmestyä meille vain rajatuissa ja tietyissä paikoissa.

Tarvitsemme metaforista kieltä asioille silloin kun tavallinen kieli ei riitä kuvaamaan todellisuutta. Mutta tarvitsemme metaforia myös siihen, että voisimme puhua jostain mikä ei ole fakta, mutta silti totta. Jumalan taivaassa oleminen ei ole kirjaimellinen tai tieteellinen lausahdus, vaan todellisuuden kuvaus, joka ei pelkisty faktoiksi. Ja niinpä meidänkin paikoillamme on monta eritasoista latausta kuin vain yksinkertaisesti se piste, jossa satumme kulloinkin olemaan.

Raamatussa paikassa oleminen, sen ilmoittaminen, on varsin yleinen tapa vastata Jumalalle: ”Tässä olen”. Nämä sanat liittyvät usein siihen, kun jotain uutta on alkamassa ja Jumala on johdattamassa ihmisiä uuteen historian ja liittonsa vaiheeseen. Tutuimmat esimerkit lienevät profeetta Jesajan (6:8): ”Minä kuulin Herran äänen sanovan: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi? Niin minä vastasin: Tässä olen, lähetä minut!” ja Mooseksen vastaavat sanat hänen kuullessaan Jumalan kutsuvan palavasta pensaasta: ”Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta: »Mooses, Mooses!» Mooses vastasi: »Tässä olen.»” (2. Moos. 3:4)

Niinpä täällä ja nyt, Supraslin luostarissa, me olemisellamme sanomme Jumalalle: ”Tässä me olemme”.

Näin tarkoitustamme kerääntyä tänne ympäri maailmaa voi pitää kirkollisena tapahtumana. Tarkoittaahan kirkko jo sanana yhteen kerääntymistä. Kirkossa paikassa itsestään tulee suhde. Me olemme paikassa suhteena ja erityisesti liturgiassa tulemme enemmän kuin vain ryhmäksi ihmisiä. Näin me emme vain ole paikassa, vaan todistamme paikasta. Ja näin tulisi olla kristityn elämässä koko luomakunnan suhteen.

Jos pohdimme identiteettiämme yksin fyysisenä ja ekologisena asiana, niin on selvää, että identiteettimme väistämättä rakentuu yhteydestä siihen paikkaan missä elämme ja toimimme. Eräs typistetty ekologisen identiteetin määritelmä kuuluu seuraavasti: ”Se [ekologinen identiteetti] viittaa kaikkiin niihin tapoihin, joilla ihmiset ovat suhteissa maapalloon. Se ilmenee henkilön persoonallisuudessa, arvoissa ja itseymmärryksessä.” Tässä suhteessa kristillinen identiteetti on juuriaan myöten linjassa ekologisen identiteetin kanssa, sillä molempien alkuoletuksena on olemisen tapa, joka ylittää vain inhimilliset sosiaaliset verkostot tai kulttuuriset kiinnikkeet.

Ja identiteetti ei suinkaan ole kiinteä tai muuttumaton asia. Sekin on tapahtuma. Jo hyvin varhaiset kristityt tunnistivat ihmisen maapallon luoduiksi olennoiksi, samanaikaisesti muukalaisiksi maan päällä ja kuitenkin kutsuttuina ihmeelliseen ja intiimiin suhteeseen maailman kanssa. Kristillinen elämä nousee tästä jännitteestä, ei suinkaan yksilöllisestä uskostamme, sillä Kristuksessa kansalliset, kulttuuriset ja henkilökohtaiset rajat ovat ylitetty niitä kuitenkaan poistamatta.

Kun siis pyrimme asemoimaan itseämme ekologisesti uudelleen maailmassa, on välttämätöntä myös uudelleenarvioida paikassa olemistamme. Koostuuko se piiloutumisesta, ”turvallinen tila” – ajattelusta tai onko ympäristömme vain näyttämönä omalle toiminnallemme? Vai olisiko paikassa intiimin toivon, elvyttävän todistuksen ja hyvyyden lähde? Ennen lankeemusta Adamille annettiin tehtäväksi nimetä muut luodut eläimet. Nimen antaminen on toki vallan merkki, mutta se on myös intiimin suhteen luomisteko. Mehän nimeämme talomme kodeiksi ja tietyt ihmiset perheenjäseniksi, veljiksi ja sisariksi. Kirkossa tämä nimenanto, veljeys, koskee kaikkia ja kaikkea. Kun me nimeämme paikan uudelleen, astuu se pelkästä lokaatiosta ulos kohti pyhää historiaa ja liittoa. Ja myös ihmiset nimetään uudelleen: Abram nimettiin Aabrahamiksi, sillä hänestä tulisi monien sukukuntien kantaisä. Ja Jeesus nimesi Simonin Pietariksi, kallioksi. Nimi ei ehkä ollut kuvaava sitä annettaessa, vaan pikemminkin latasi Pietarin elämän tehtävällä ja tarkoituksella.

Ekologisen kriisin aikana vaikuttaa äärimmäisen tarpeelliselta nimetä asioita uudelleen – ja sitä kautta astua myös uuteen historian vaiheeseen. On nimettävä maailma taas luomakunnaksi. Meidät itsemme on nimettävä luoduiksi yksilöiden sijaan, yhteyden olennoiksi eristyksen sijaan.

Jos Jumala asettuu paikkoihin – konkreettisiin, metaforisiin ja näiden yhdistelmiin – niin näin on tietysti myös meidän osaltamme. Kristittyinä meillä on usko siihen, että yksittäisillä asioilla tai paikoilla voi olla universaalia merkitystä. Abstraktilla tasolla esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaiset ongelmat ovat aivan liian suuria ja paikattomia, koskevathan ne kaikkea. Kaikkeus ei sovi konkreettiselle ihmiselle. Mutta kuten sanottua, kristittyinä meillä on se etu, että meille on normaalia puhua yksittäisistä asioista niin, että ne voivat koskea koko kosmosta.

Adam kurotti yhtä omenaa kohti ja langetti koko ihmiskunnan. Ja Kristus oli myös tietty jumalihminen, hän syntyi tiettynä historiallisena aikana kaukaiseen pikkukylään, ja silti hänen elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan oli käänteentekevä merkitys koko todellisuudelle. Raamattu ei tunne abstraktioita ja voitaisiin lisätä, että Raamatussa ei ole paikattomia tapahtumia. Samaan tapaan paikan yksittäisyys avartuu kosmokseksi kirkossa, sillä kun osallistumme eukaristiaan yhdessä paikalliskirkossa, on koko kirkon täyteys läsnä. Ja näinhän on tietyssä mielessä myös luonnossa: yksi puu metsässä on samanaikaisesti sekä metsää että oma puunsa.

Voimme laajentaa tätä näkyä myös rukoukseen ja sakramentteihin. Väitän, että rukous on hieno paikallistamisen ja paikallistumisen teko: tässä minä olen, sellaisena kuin olen. Rukouksen juurevuus on kirkon opetuksen mukaisesti siinä, että minä väistyy rukouksessa enemmän suhteiden heijastuksen tieltä. Vedenpyhityksessä pyhitämme juuri tietyn veden, ja sitä kautta kaikki vesistöt, emme H2O:ta. Vedenpyhityksessä meistä tulee pyhitettyjen vesien äärellä vaeltajia.

Moderni aikamme ei suuresti tue tällaisia visioita. Eteläkorealainen filosofi Byung-Chul Han on sanonut, että nykyisessä länsimaailmassa yhteydet ovat korvanneet yhteisöt. Meillä on vain linkkejä, ei aitoja yhteyksiä. Han kirjoittaa myös, että nykymaailmassa meillä on vain kommunikaatiota mutta ei yhteisöä, kun taas aiempina aikoina ihmiset olivat kokoontuneet suljetumpiin yhteisöihin, joissa kommunikaatiota ei niinkään tarvittu vaan yhteydet rakentuivat enemmän ”hitaammille” muodoille, vuodenaikojen vaihteluille, rituaaleille ja yhteiselämälle. Nämä elementit löytyvät siemeninä myös kirkon elämästä, jos vain rohkenemme ottaa ne käyttöön.

Nykyisessä hyperyhteyksien yhteiskunnassa on helppo sekoittaa yhteydet ja suhteet toisiinsa. Esimerkiksi minä itse asun pikkukaupungissa, jossa yleinen vitsi on, että paikan paras puoli on sen yhteydet muualle. Arvostamme kenties liikaa kommunikaation nopeutta, sillä sen hintana on juuri paikattomuus ja levottomuus. On ehdotettu, että nykyaikana todellista vastarintaa edustaa juuri elämän hidastaminen. Han puhuu ”negatiivisesta ajasta”. Tämä ei merkitse jotain kielteistä, vaan verkkainen aika tarkoittaa touhuamisen ja suorittamisen keskeyttämistä, kulutusmielenlaadun keskeyttämistä ja tätä kautta hetkellistä murtautumista paikassa ulos niin sanotusta suoritusyhteiskunnastamme. Tällaisia tekoja voivat olla esimerkiksi vaeltelu päämäärättömästi, paneutuminen merkityksettömiin pikkuasioihin, tylsistyminen tai tarinointi. Suoritusyhteiskunnan ihminen on alati toteuttamassa potentiaaliaan, minkä vastakohtana voidaan nähdä askeettinen tyytyväisyys ja ilo.

Kirkossa Kristus on tietyssä mielessä jo täyttänyt yksilöllisen potentiaalimme, joten kristittyinä meille tulisi vapautua valtava määrä energiaa hyvän tekemiseen ja negatiiviseen aikaan. Kirkon opetuksen mukaan päämäärämme ei ole omassa itsessämme, vaan jumaloitumisessa. Paikassa oleminen kääntyykin päälaelleen: se ei merkitsekään enää rajoittumista tai jämähtämistä, vaan sellaista vapautta, joka ei tavoittele loputtomia mahdollisuuksia, vaan syvyyssuunnassa elämän hienon häilyvyyden ja kaiken pienen ylenmäärää.

Tämä pätee myös sisäiseen tilaamme, sieluumme ja sydämeemme. Jos uskomme, että sisäinen minämme ei ole itsenäinen, vaan heijastus itse Jumalasta, voimme terveellä tavalla nimetä uusia merkityksiä itsellemme ilman vaaraa tulla itsetärkeäksi. Ekologisessa mielessä on tärkeää erityisesti nykyaikana, ettemme tule oman psyykemme ahmaisemaksi, vaan paikallistamme itsemme rakentavalla tavalla. Kristus vapahtaa meidät oman itsemme kuluttamisesta, ja tätä kautta pelkkä olemassaolomme on toivon täyttämää. Meillä on joku, jolle sanoa: ”Tässä minä olen”. Ja kasvaessamme tällä tiellä voimme tarkentaa vielä vastausta apostolien tapaan kirkastusvuoren juurella: ”Meidän on hyvä olla täällä”.