Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen puhe Templeton-palkinnon luovutustilaisuudessa New Yorkissa 24.9.

Herra varapuheenjohtaja, teidän korkea-arvoisuutenne, kunnianarvoisat uskontojen edustajat, Templeton-palkinnon toimikunnan edellinen puheenjohtaja neiti Dill, arvoisat vieraat, rakkaat ystävät,

seisoessani nyt ottamassa vastaan tämän vuoden Templeton-palkintoa, tunnustuksen painoarvo saa minut tuntemaan, että palkinto ei taatusti kuulu vain yhdelle yksilölle, vaan kokonaisnäylle, joka on ruokkinut ekumeenisen patriarkaatin toimintaa yli kolmen vuosikymmenen ajan: että Jumala, joka hengitti niin tähdet kuin ihmisetkin olemiseen on sama Jumala, joka suree yhdenkin varpusen kuolemaa, jokaisen koralliriutan käymistä valkoiseksi ja sitä kun yksikin lapsi haukkoo henkeään saadakseen keuhkoihinsa puhdasta ilmaa.

Johdanto

Otan tämän kunnian vastaan pyhän edeltäjäni, ekumeenisen patriarkka Demetrioksen puolesta. Hänen profeetallinen äänensä kutsui ensimmäisenä kirkkoamme omaksumaan oma roolinsa luomakunnan varjelijana vuonna 1989. Sittemmin kaikki ortodoksiset kirkot, roomalaiskatolinen kirkko ja anglikaaninen uskonyhteisö sekä lukemattomat kristilliset tunnustuskunnat ja ekumeeniset elimet ovat kuulleet ekumeenisen patriarkaatin kutsun rukoilla vuosittain luonnonympäristön varjelun puolesta aina syyskuun ensimmäisenä päivänä.

Olen kiitollinen myös säätiöille (John Templeton, Templeton World Charity, sekä Templeton Religion Trust) tämän merkittävän palkinnon järjestelyistä ja jakamisesta sekä siitä uskosta, jota ne ovat rohjenneet osoittaa sen puolesta, että juuri avioliitto tieteellisen kurinalaisuuden ja hengellisen valppauden välillä saattaa vielä pelastaa meidät meiltä itseltämme. Säätiöiden arvot, ”tieteellisen ja hengellisen ymmärryksen rajojen rikkomisessa” (säätiön kotisivuilta), haastavat meitä ymmärtämään näiden välistä yhteyttä syvemmin.

Kosminen liturgi

Olemme vuosisatojen aikana saaneet todistaa traagista vieraantumisen prosessia, jossa uskonto on vetäytynyt pyhäkköihinsä ja tiede laboratorioihinsa – molemmat epäluuloisina toisen totuusväittämistä. Aivan liian kauan tiede ja usko ovat kiertäneet toisiaan varovaisesti, joskus lähestyen toisiaan yhteensovittamisen hengessä, mutta kuitenkin useammin vain vahvistaen molemminpuolista toisen ymmärtämättömyyttä.

Kuitenkaan tämä ero ei ole koskaan ollut tarpeen. 300-luvun kirkkoisä ja mystikko Gregorios Nyssalainen ymmärsi sen, minkä me olemme unohtaneet: että jumalallinen armo ”läpäisee koko luomakunnan ja alempi luonto sekoittuu yliluonnolliseen.” Ei ole olemassa pyhää ja sekulaaria, ei hengellistä ja aineellista – on vain yksi totuus, yksi todellisuus, joka säihkyy yhteyttä ja väreilee jumalallista läsnäoloa.

Kun seuraan Jäämerellä jäävuorten sulamisnopeutta mittaavaa fyysikkoa ja luomakunnan valitusta (Room. 8:22-23) mietiskelevää teologia, näen kaksi ihmistä lukemassa samaa kirjaa, luonnon kirjaa ja Raamattua eri kielillä. Kun kuulen ilmastotieteilijän tuskasta kuolevien metsien äärellä ja profeetan valitusta siitä, miten ”maa murskaksi musertuu, maa halkeilee ja horjuu” (Jes. 24:19), tunnistan saman särkyneen sydämen sykkivän molempien rinnassa. Uskon ja tieteen välisen dissosiaation on loputtava. Ne ovat molemmat samalla sivulla.

Miten ymmärtää asia oikein

Uskonto on täydellistänyt tiettyjä onnistumisen ja epäonnistumisen muotoja ja rehellisyyden nimissä minun on nyt puhuttava niistä niiden oikeilla nimillä. Esimerkiksi COVID-pandemiana aikana jotkut valitsivat salaliittoteoriat epidemiologisen tiedon sijaan, epäluulot tieteen sijaan ja ideologian yksinkertaisen tartuntojen ja kuolonuhrien matematiikan sijaan. Tällainen ei edusta uskollista todistusta, vaan hengellistä puoskarointia.

Kun nousevat merenpinnat nielaisevat saaria ja me puhumme vain jumalallisesta arvovallasta kiinnittämättä huomiota hiilidioksidipäästöihin, tulee meistä osallisia kärsimyksen lisäämisessä. Kun muinaisia metsiä kaadetaan meidän kulutustarpeidemme tyydyttämiseksi ja tarjoamme vain lämpimiä ajatuksia ja rukouksia koko järjestelmän muuttamisen sijaan, harjoitamme uskoa, joka on niin irtautunut todellisuudesta, että se on lakannut olemasta uskoa lainkaan. Jos kieltäydymme ymmärtämästä emmekä yksinkertaisesti yhdistä pisteitä ja näe yhteyksiä kertakäyttökulttuurimme ja ylipursuavien kaatopaikkojen välillä, pikamuodin ja hiilijalanjäljen välillä, oman mukavuudenhalumme ja jokia hitaasti tukahduttavien muovijätteen välillä, niin suhtaudumme ympäristötuhoon jonkun toisen ongelmana sen sijaan, että pitäisimme sitä oman aikamme hengellisenä kriisinä.

Tästä huolimatta uskonnolla on ainutlaatuinen lahja, jonka avulla voimme olla myös loistavalla tavalla oikeassa. Me loistamme silloin kun tarjoamme maailmalle mitä se kipeästi kaipaa: laajempia näköaloja, syvempää tarinaa, suurempaa kuvaa. Ymmärrämme oikein silloin kun muistamme, että luomakunnan varjelussa ei ole kyse vain ilmastonmuutoksesta, vaan itsemme muuttamisesta – itse asiassa kaiken muuttamisesta.

Ymmärrämme oikein, kun ympäristöstä huolehtiminen ei tarkoita vain puiden halaamista – vaikka mystikot muistuttavat, että myös puut kaipaavat syleilyämme – vaan myös sen Jumalan palvelemista, joka valitsi tulla lihaksi ja joka pyhitti aineen asumalla siinä. Ymmärrämme oikein, kun istutamme puutarhoja betonierämaahan, kun valitsemme kauneuden hyödyn sijaan, hiljaisuuden melun sijaan, yhteyden kulutuksen sijaan. Tämä näky hälventää myös keinotekoisen rajan mietiskelyn ja osallistumisen väliltä. Kun todella näemme, ymmärrämme, että meidän on myös toimittava.

Rukouksesta, valppaudesta ja kurista

Olemme nähtävästi menettäneet tajun luonnollisen ajan rytmiikasta. Uskonnollisella kielellä kyse on rukouksen voimasta. Esi-isämme ymmärsivät jotain minkä olemme unohtaneet: että merkityksellinen kasvu vaatii kärsivällisyyttä ja että syvällisyys vaatii kestoa. Puilla ei ole hoppu; tähdet eivät kiirehdi palaessaan; vuoret eivät ahdistu kohotessaan. Valitettavasti olemme luoneet sivilisaation, joka on tullut riippuvaiseksi kiihdytyksestä, jossa laajentumisen nopeus merkitsee enemmän kuin kunnioittamisen viisaus – kulttuurin, jossa välitön tyydytys jyrää alleen kestävän kukoistuksen. Olemme unohtaneet ilon seurata miten siemenistä tulee vesoja ja vesoista ajallaan puita, jotka tulevat lohduttamaan ja suojelemaan sukupolvia, joita emme itse tule koskaan tapaamaan.

Tämä ajallinen kurimus vahingoittaa erityisesti nuoria ihmisiä, jotka nyt perivät maailman, jossa tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta ja turvattomalta. Hiljattaiset tutkimukset paljastavat miten nuorten ihmisten mielenterveysongelmat ovat suoraan kytköksissä ympäristöahdistukseen. Kun lapsemme menettävät uskonsa tulevaisuuteen, meidän tulisi tunnistaa tämä sekä eettisenä epäonnistumisena että hengellisenä hätätilana. Nuoret näkevät sen miltä me olemme päättäneet ummistaa silmämme. Heidän pelkonsa ei ole irrationaalista, vaan symbolista, profeetallista. Lamaannuttavan välinpitämättömyyden ja epätoivon edessä ortodoksinen perinne tarjoaa lääkkeeksi kurinalaista nepsistä, eli tarkkaavaista valppautta, tapaa pysyä hereillä ja tarkkaavaisena sille mitä ympärillämme todella tapahtuu. Koskaan aiemmin ei tätä muinaista taitoa ole tarvittu yhtä kipeästi.

Ajatellaan vaikkapa laivaa, joka vuonna 2021 syttyi tuleen ja upposi Sri Lankan edustalla ja sai aikaan jotain mitä maan korkein oikeus kutsui ”maailman suurimmaksi havainnoiduksi muovivuodoksi mereen”. Lukemattomia merieläimiä kuoli, kun tonneittain muovia levisi vesistöön, joka muodostaa myös miljoonien ihmisten elannon perustan. Laivan omistajille langetettu miljardiluokan sakko ei voi palauttaa menetettyä merellistä elämää tai tuoda pilattuja ekosysteemejä takaisin. Tapaus edustaa kuitenkin äärimmäisen tärkeää heräämistä sen suhteen, että ympäristötuholla on todellisia kustannuksia, joiden tulisi langeta aiheuttajien maksettaviksi eikä ainoastaan muuttuneiksi tilanteiksi, joista joidenkin on vain kärsittävä. Nepsis vaatii meiltä, että emme näe tällaisia tuhoja vain yksittäisinä tapauksina, vaan systemaattisina oireina mielenmaisemasta, joka asettaa voitontavoittelun suojelun edelle ja nykyelämän sujuvuuden todellisten seurausten edelle.

Ortodoksinen kirkko puhuu myös askeesista, mutta ei synkän itsekieltämisen muodossa, jossa se usein esitetään, vaan iloitsevana itsehallintana, joka todella auttaa selvittämään paljonko on ihmiselle tarpeen. Kuluttamisesta juopuneessa maailmassa tämä muinainen viisaus tarjoaa syvällistä parannuksen lääkettä. Askeesi rikkoo järjettömän ja rajattoman ahneuden noidankehän, sen loputtoman syklin, jossa enempi kulutus synnyttää tarpeen tuottaa enemmän, joka vaatii puolestaan yhä enemmän resursseja, jotka taas synnyttävät lisää jätettä, mikä taas vaatii lisää kulutusta itse kulutuksen aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi.

Tämä ei merkitse suinkaan paluuta esimoderniin köyhyyteen tai alkukantaiseen viattomuuteen, vaan kyse on sen uudelleen löytämisestä mistä kreikkalaiset käyttivät nimeä metron – oikeaa mittasuhdetta, ihanaa sopusuhdan tajua, joka mahdollistaa sekä ihmiskunnan kukoistuksen että ekologisen tasapainotilan. Kyse on laadun valitsemisesta määrän sijaan, kestävyyden valinnasta hävitettävyyden sijaan, riittävyyden valitsemisesta ylenmäärän ja hukkaan menevän sijasta. Askeesin kurinalainen harjoitus ei merkitse viime kädessä taakkaa, vaan vapautusta, vapautta jatkuvan haluamisen oravanpyörästä, sekä tilan luomista ihmiselle löytää sellaisia syvempiä tyydyttymisen muotoja, joita mikään määrä maallista kulutusta ei pysty täyttämään.

Yhteyksien ja keskinäisen riippuvuuden teologiaa

Lopuksi tarvitsemme kipeästi ”yhteenkuuluvuuden teologiaa”, jossa tunnistetaan, että planeettamme terveys ja sen asukkaiden hyvinvointi eivät ole eri asioita, vaan saman todellisuuden eri puolia. Oikeudenmukaisuus ympäristöä kohtaan ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus eivät ole erillisiä syy- ja seurauskokonaisuuksia, vaan eri nimiä samalle vakaumukselle ylläpitää kaiken elämän tasapainoa ja kukoistusta.

Tällainen teologia tunnistaa myös, että emme voi parantaa suhdettamme planeettaamme ilman, että samalla parantaisimme suhdetta toisiimme. Emme saavuta kestävää elämää ylläpitämällä yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Emme voi pelastaa maapalloa ilman oikeudenmukaisuuden harjoittamista. Juuri tältä pohjalta nousee ekumeeninen yhteisnäky planeetasta huolehtimisesta. Loppujen lopuksi on niin, että vaikka eräät voivat olla enemmän vastuussa ja tilivelvollisia planeettaamme kohtaavasta nykykriisistä kuin toiset, vain yhdessä voimme siihen vastata ja sen myös tulevaisuudessa ratkaista.

Me seisomme nyt tienhaarassa ja valintamme tulee kaikumaan kautta aikojen: tullaanko meidät muistamaan sukupolvena, joka kylläkin tiesi asiasta, mutta valitsi silti mielihyvän omatunnon sijaan? Vai tullaanko meitä juhlistamaan pioneereina, jotka valtavista haasteista huolimatta valitsi muuttumisen tuhon sijaan? John Templeton -säätiön periaatteen mukaisesti tieteen ja uskon yhteistyössä on voimaa, voidaan sanoa, että tieteellinen näyttö asiasta on selkeä: meillä on rajallisesti aikaa ja resursseja muuttaa kurssiamme. Hengelliset resurssit ovat runsaat: viisausperinteet ovat aina kyenneet kannattelemaan ihmisyhteisöjä aiempien mullistusten aikoina. Meiltä ei puutu tietoa tai kyvykkyyttä, vaan mielenlujuutta, yhteistä päättäväisyyttä valita haastavat totuudet sopivien valheiden sijaan sekä valita järjestelmällinen muutos henkilökohtaisen voitontavoittelun sijaan.

Lopuksi

Lopuksi en halua esittää vastauksia, vaan vetoomuksen: nähkäämme tieteen ja hengellisyyden kosketuspinta ei älyllisenä knoppina, vaan eksistentiaalisena välttämättömyytenä. Planeettamme tulevaisuus riippuu kyvystämme tuoda yhteen tieteellisen metodin tarkkuus ja hengellisen visiomme suoma kyky todella nähdä; tuokaamme yhteen profeetallisen todistuksen kiireellisyys kärsivällisen mietiskelyn kanssa.

Toivon, että olemme rohkeita ja puhumme totuudesta valtaapitäville ja että olemme viisaita ja puhumme rakkaudesta pelolle. Toivon, että huomaamme ympäristöstä huolehtimisen olevan lahja eikä taakka. Se on mahdollisuus osallistua Jumalan jatkuvaan luomisvoimaan, Jumalan, joka puhui maailmoja olemiseen ja totesi niiden olevan ”oikein hyvää” (1. Moos.1). Ja muistakaamme synkimpinäkin hetkinä, että jokainen kriisi on myös mahdollisuus ja että jokaisessa kuolemassa on ylösnousemuksen mahdollisuus. Luomakunta valittaa, mutta myös toivoo. Kysymys on nyt siitä, liitymmekö mekin tuohon valituskuoroon vai yhdymmekö luomakunnan kiittävään ylistykseen.

Kiitän kärsivällisyydestänne ja vielä kerran myös kunniasta saada tämä arvokas palkinto. Siunatkoon Jumala teitä kaikkia.

Puheen suomennos: Ari Koponen