Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos varoitti patriarkaatin piispainkokouksessa kirkkoa sekä maallistumisen että sisäänpäinkääntyneisyyden vaaroista

Ekumeenisen patriarkaatin piispat kokoontuivat uuden kirkkovuoden alkaessa patriarkaatin keskuksessa Konstantinopolissa kolmen vuoden välein pidettävän patriarkaatin piispainkokoukseen. Kokoukseen osallistuvat Suomen ortodoksisesta kirkosta metropoliitta Arseni, metropoliitta Elia ja piispa Sergei.

Elokuun viimeisenä päivänä piispat kokoontuivat kirkkovuoden aaton juhlallisuuksiin Stavrodromioun Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen katedraaliin. Ehtoopalvelusta seurasi katedraalin sisäpihalla kunnostetun asuinrakennuksen käyttöön vihkiminen.

”Keljaksi” kutsuttua rakennusta alettiin rakentaa tutkimusten mukaan jo vuonna 1560. Valmistuttuaan sitä muokattiin ensin kirkon rakentamisen yhteydessä vuonna 1804 ja myöhemmin 1800-luvun puolivälissä, jolloin lisättiin toinen kerros. Rakennuksessa majoittui pääasiassa papisto. Vuonna 1978 syttynyt tulipalo aiheutti valtavia tuhoja ja rakennus oli vuosikymmeniä käyttökelvoton. Vuonna 2022 käynnistetyt uudistustyöt saatiin päätökseen elokuussa 2024 Kristuksen suuren kirkon arhontin George Marcuksen lahjoituksen ansiosta.

Lyhyessä tervehdyksessään Hänen Kaikkipyhyytensä, Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos totesi, että tämä teko on jälleen yksi todiste roomalaisyhteisön, romiosynien sitkeydestä ja kestävyydestä nykyisessä Turkissa:

– Todistamme päättäväisyydestämme pysyä täällä, varjella kansakuntamme pyhiä ja hartaita kohteita, niitä, jotka olemme perineet edesmenneiltä esi-isiltämme… Me kestämme, ponnistelemme ja katsomme tulevaisuuteen optimismilla, koska uskomme Jumalan kaitselmukseen, joka on säilyttänyt roomalaisyhteisön ja ennen kaikkea ja ylipäätään meidän Ekumeenisen patriarkaattimme tässä maailman kolkassa, Bosporin ja Kultaisen sarven rannalla näin monien vuosisatojen ajan. Tämä todistaa Jumalan tahdosta meidän pysyvän täällä ja palvella täältä käsin koko maailmaa, kirkkoa, ortodoksisuutta ja universaalia ihmiskuntaa.

Kirkkovuoden alkamisen eli indiktion päivänä 1. syyskuuta toimitettiin aamupalvelus ja liturgia Pyhän Georgioksen kirkossa. Jumalanpalvelusten jälkeen patriarkka johti perinteisen rukouspalveluksen uuden kirkkovuoden kunniaksi. Synaksiksen piispat allekirjoittivat indiktion julistuksen ja kokoontuivat ryhmävalokuvaan kirkon edustalla.

Patriarkan johtaman Pyhän synodin kokoonpano vaihtuu vakiintuneen käytännön mukaisesti kirkkovuoden alkaessa. Kaudella 1.9.2024–28.2.2025 Pyhän sydonin uudet metropoliittajäsenet ovat Ankyran Jeremias, Kanadan Sotirios, Anean Makarios, Gortyksen ja Arkadian Makarios, Belgian Athenagoras, Kydonian ja Apokoronasin Damaskinos, Kosin ja Nisyrosin Nathanael, Kydonian Athenagoras, Chicagon Nathanael, Irlannin Iakovos ja Seleukian Theodoros.

Patriarkka Bartolomeos varoitti kirkkoa puheessaan sekä maallistumisen että sisäänpäinkääntymisen vaaroista

Juhlapäivän iltana kokouksen osallistujat kokoontuivat virallisiin avajaisiin. Hänen Kaikkipyhyytensä nosti avauspuheessaan esille nykymaailmassa kohtaamme erilaisuuden ja monimuotoisuuden, joka haastaa meidät luovaan kohtaamiseen ja oman kulttuurimme arvostamiseen uudella tavalla:

– On sanomattakin selvää, että laajempaa ympäristöä muokkaavat kirkosta riippumattomat tapahtumat, jotka kuitenkin vaikuttavat meihin eikä niitä voi jättää huomiotta. Jumalan kansan elämä kehittyy aina tietyssä historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Kirkon on tiedostettava, analysoitava ja arvioitava aikansa sosiaalisia ja kulttuurisia tosiasioita ja hyödynnettävä niitä hengellisessä ja pastoraalisessa tehtävässään ja todistuksessaan. Kohtaaminen ja vuoropuhelu maailman kanssa on kirkolle loputon tehtävä.

Erilaisuuden ja erilaisten näkemysten rinnakkaiselon luo haastetta, kun suuremman painoarvon saa yksilön identiteetin korostaminen:

– Erilaisia kulttuureja on aina ollut olemassa, mutta nykyään korostetaan entistä enemmän kunkin kulttuurin ainutlaatuisuutta. Tämä tosiasia asettaa meidät erilaisuuden luovan kohtaamisen, mutta myös oman kulttuurimme johdonmukaisemman tuntemisen ja vaalimisen tehtävän eteen. Suuri ongelma tässä yhteydessä on ihmiskäsitykseen ja moraaliin liittyvä sekaannus elämän perusasioista, jopa kristittyjen keskuudessa. On itsestään selvää, että meitä huolestuttaa kristikunnan hajaannus ja se, kuinka se voidaan ylittää. Meillä on velvollisuus taistella ekumeenisen vuoropuhelun kehässä.

Nuorten tehtävänä on jatkaa puolestaan edeltäjiensä työtä ja täyttää heidän visionsa ja odotuksensa. He kohtaavat kuitenkin myös ennennäkemättömiä eettisiä haasteita erityisesti tieteen ja lääketieteen saralla.

– Tiede ja teknologia eivät ole koskaan olleet niin kehittyneitä kuin nykyään. On käsittämätöntä sivuuttaa nämä aikamme suuret voimat, jotka muuttavat elämäämme, yhteiskuntia, viestintää, moraalista havaintokykyämme ja etenevät kohti ihmisluonnon täydellistä hallintaa. Yksikään kristittyjen sukupolvi ei ole kohdannut yhtä suuria tieteen ja teknologian asettamia haastetta kuin nykyinen. Emme saa myöskään unohtaa, että vaikka Francis Fukuyama julisti hätiköidysti ”historian loppua” heti niin sanotun ”rautaesiripun” kaatumisen jälkeen, politiikan alalla syntyy uusia polarisaatioita, samalla kun talouden ja sen periaatteiden ylivalta, lukujen ja voitontavoittelun ehdottomuus – ottamatta huomioon niiden vaikutuksia luonnonympäristöön, niiden kyseenalaistamisesta huolimatta – pysyvät horjumattomina. Emme ole taloustieteen asiantuntijoita, mutta tiedämme, että talouden on palveltava ihmistä ja yhteiskuntien elintärkeitä tarpeita sekä kunnioitettava ihmisen kotia, hyvää luomistyötä, Hänen Kaikkipyhyytensä jatkoi.

Uskontojen välinen rauha on ratkaisevaa yleisen rauhan kannalta. Uskontodialogissa on kuitenkin haasteita – omien ajatusten ja tapojen pitäminen ainoana totuutena voi estää aidon kohtaamisen. Toisaalta postmoderni nihilismi ja ”kaikki käy” -ajattelu voivat johtaa totuuden kieltämiseen:

– Vuoropuhelun kaksi vihollista nykyään ovat: a) fundamentalismi, eli oman totuuden ehdottomuus ja toisen demonisointi, joka ruokkii suvaitsemattomuutta ja väkivaltaa ”Jumalan nimessä”, ja b) kaiken hyväksyminen ja sen kieltäminen, ettei ”totuutta” ole olemassa. Nämä muodostavat yhä sen maailman, jossa kirkko elää ja jossa se on kutsuttu antamaan hyvää todistusta. Kirkon suhteessa maailmaan on vaarana kirkon maallistuminen, samaistuminen maailmaan ja maallisten toimintatapojen käyttäminen, jotta kirkon sanoma tulisi paremmin kuulluksi. Toisaalta vaarana on myös kirkon sulkeutuminen sisäänpäin ja sulkeutuminen itseensä – ”pahan maailman” hylkääminen ja välinpitämättömyys sen suunnasta ortodoksisuuden puhtauden säilyttämisen nimissä. Molemmat asenteet ovat ristiriidassa kirkon tehtävän kanssa, kuten Kreetan (2016) Pyhän ja Suuren Synodin ylevässä julistuksessa todetaan, muistutti patriarkka.

Perinne ei ole vain menneisyyttä vaan elävää. Se on tapa, jolla Jumala toimii ajassa. Ortodoksian velvollisuutena on kohdata väärinkäsitykset. Muistutuksena tästä patriarkka Bartolomeos mainitsi Kristuksen Suuren kirkon julistavan ”uskon, rakkauden ja toivon evankeliumia kulttuurien moninaisuuden ja muutosten keskellä, tietäen Herramme sanat: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa” (Matt. 24:35).

Ekumeenisen patriarkaatin todistus on yhdistelmä järkkymätöntä uskollisuutta kirkon perinteelle ja avoimuutta historiaa ja maailmaa kohtaan. Se samaistuu kirkon elämään, sen ykseyteen, pyhyyteen, katolisuuteen ja apostolisuuteen, se on tapa, jolla Jumala vaikuttaa pelastuksemme.

Ortodoksisen kirkon haasteena ja velvollisuutena on sen opetuksen ja hengellisyyden väärinkäsitysten kohtaaminen, olipa niitä levitetty taitavasti ortodoksisuuden sisällä tai tulevatpa ne ulkopuolelta. Tästä Hänen Kaikkipyhyytensä huomautti, kuinka Pyhää ja Suurta synodia on luonnehdittu ”omiemme fundamentalistien taholta ”ekumeeniseksi”, kun taas jotkut ulkopuolella ajattelevat, että synodi ei uskaltanut tehdä tarvittavia päätöksiä nykyisten suurten haasteiden edessä.

– Tämä kritiikki menee täysin ohi maalin, kun sen kohteena on Ekumeeninen patriarkaatti, joka ponnistelee voimakkaasti ortodoksisuuden vakauden ja sen ainutlaatuisen todistuksen puolesta maailmassa.

Kirkon oppi on eskatologisesti virittynyt, sillä emme kuulu vain kirkkoon mutta kuulumme itse Kristukselle.

– Ylistämme kirkkauden Herraa siitä, että hän on tehnyt meistä kaikista kansansa palvelijoita. Moniulotteinen papillinen ja pastoraalinen työ on kirkon eukaristisen toteutumisen ja sen elämän eskatologisen luonteen jatke ja ilmaus. Eukaristinen kokous on ”dogmaattista elämää”. Jokainen jumalallinen liturgia on kirkkomme oppien eksistentiaalinen kokemus, jossa avautuu luova yhdentyminen kirkosta ”maailmassa olevana” mutta ”ei maailmasta” luonnehdintojen välillä. Kirkko ei ole ”maailmaton” vaan Kristuksessa kaiken muuttava voima. Jumalallisessa liturgiassa kirkon opit asetetaan maailman elämän kontekstiin sen ajallisessa ulottuvuudessa ja eskatologisessa suuntautumisessa. Kirkon liturgisen kokemuksen pohjalta teologia on ja sen tulee olla oppien eksistentiaalista tulkintaa, niiden merkityksen kehittämistä kirkon todistuksena nykymaailmassa ihmisen ikuista kohtaloa ja koko luomakunnan lopullista uudistumista silmällä pitäen.

Patriarkka viittasi myös edesmenneeseen teologiin, Pergamonin metropoliitta Johniin, joka on todennut, ettei kirkossamme ole oppia, joka ei voisi vastata ihmiskunnan nykyisiin ongelmiin.

Jatkona Hänen Kaikkipyhyytensä muotoili ajatuksen edesmenneeltä teologilta, isä Georgios Florovskilta, jonka mukaan ortodoksisen perinteen kaikki mahdollisuudet voivat toteutua vain, kun olemme tiiviissä yhteydessä koko kristilliseen maailmaan. Tämä näkemys korostaa yhteistyön ja vuoropuhelun merkitystä eri kristillisten suuntausten välillä. Kristittyjen väliset vuoropuhelut ovat tärkeitä ja niitä tulee jatkaa. Tavoitteena on kristillisen ykseyden palauttaminen. Tämä tulisi kuitenkin tehdä ilman teologista minimalismia, eli teologiasta tinkimättä.

Maailma muuttuu epäilemättä huimaa vauhtia.

– Nykymaailmaa muovaavat merkittävät mullistukset juontavat juurensa teknologian ennennäkemättömään kehitysvauhtiin joka on ihmiskunnan historian suurin maailmanlaajuinen kulttuurivallankumous. Teknologia ei ole nykyään pelkästään tieteellisen tiedon käyttöä käytännön tarkoituksiin, vaan siitä on tullut inhimillisen olemassaolon ”syy” ja ”tarkoitus”. Ja kuten on sanottu, se on avain kaikkiin nykypäivän elämänalueisiin: tieteeseen, politiikkaan, talouteen, lääketieteeseen jne. Kukaan ei voi sivuuttaa sitä joutumatta kärsimään tuhosta. Se olisi sama kuin kieltäisimme hengittämisen, toteaa eräs nykyajan ajattelija. Teknologia on todellakin aikamme ”suurvalta”, jonka etuja ei voi kieltää. Tämä pätee varmasti myös sen kielteisiin puoliin, totesi patriarkka.

Patriarkka varoitti teknologian ylivallasta, joka uhkaa orjuuttaa ihmisen keinotekoisiin tarpeisiin, vieraannuttaa ihmissuhteita ja vaatia sokeaa tottelevaisuutta. Edistystä ei tule samaistaa teknologiseen kehitykseen, sillä syvimmät ongelmamme eivät ole teknisiä eikä niitä ratkaista tietotekniikalla. Teknologia ei myöskään vastaa ihmisen perimmäisiin kysymyksiin:

– Elämme koneiden ja mekaanisen ajattelutavan ylivaltaa elämässämme, orjuuttamista keinotekoisiin tarpeisiin, ihmissuhteiden vieraantumista ja muita vieraantumisia. Teknologia on itsenäistynyt ihmisestä, se ei ole hänen palvelijattarensa, vaan ”kaikkivaltias jumalatar”, joka vaatii häneltä ehdotonta kuuliaisuutta käskyilleen. ”Informaatio”, joka saa metafyysistä loistoa, jumalallistetaan …. Samaistamme helposti edistyksen teknologiseen edistykseen. Unohdamme, että suurimmat ongelmamme eivät ole luonteeltaan teknisiä eivätkä johdu tiedon puutteesta. Rikollisuus, nälkä ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, fanaattisuus ja kulttuurien väliset konfliktit eivät johdu teknisistä syistä eikä niitä ratkaista tietotekniikalla. Samoin on selvää, että tieteellinen edistys ja teknologian kehitys eivät vastaa ihmisen syviin eksistentiaalisiin kysymyksiin eivätkä ne varmasti poista näitä kysymyksiä. Tekoäly näyttää olevan teknokratian keihäänkärki, summasi patriarkka.

Kristinuskon sanoman välittäminen tehokkaasti on kirkon näkemyksen mukaan mahdotonta sellaisille henkilöille, jotka ovat keskittyneet vain itseensä eivätkä osoita kiinnostusta tai huolenpitoa kanssaihmisiään tai ympäröivää maailmaa kohtaan. Kirkko ymmärtää, että kristillisen uskon ydinsanoma ei tavoita niitä, jotka ovat sulkeutuneet omaan maailmaansa ja suhtautuvat välinpitämättömästi muihin ihmisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Viitaten tähän Hänen Kaikkipyhyytensä painotti, että Kirkkomme kutsuu nuoria osallistumaan tietoisesti ja aktiivisesti kirkon elämään, olemaan ihmisiä, joilla on avoimet näköalat ja jotka todistavat elämällään, että Kristuksessa ”totuus on tullut ja varjo on kadonnut”.

On ilmeistä, ettei mikään ajanjakso kirkon historiassa ole ollut idyllinen ja pilvetön. Nykymaailmassa kohtaamme ennennäkemättömiä globaaleja muutoksia ja haasteita. Kirkolla ja teologialla on tässä tärkeä rooli. Niiden tehtävä ei rajoitu vain puhumaan Jumalasta, joka on aina kansansa puolella. Samalla ne käsittelevät ihmisyyttä kokonaisvaltaisesti – niin ajallista elämäämme täällä maan päällä kuin myös tulevassa.

Patriakka Bartolomeos päätti puheensa sanoen:

– Me kirkon piispat ammennamme pyhässä tehtävässämme elinvoimaa ja ohjausta eukaristisesta kokemuksesta, ennen kaikkea eukaristisen kokoontumisen johtajina ja meillä on ensisijainen vastuu kirkon eukaristisesta toteutumisesta. Tässä on myös ydin nykyajan ongelmien vastauksiin. Kyse ei ole tietenkään valmiista ratkaisuista reseptin tapaan, vaan Jumalan antamista periaatteista ja arvoista, jotka on muutettava sanomaksi ja todellisesta kirkollisesta vapaudesta Kristuksessa ja toivosta meissä Kristuksesta Kristukselle. Tämä vaatii myös teologista työtä, empiirisen ja karismaattisen teologian lisäksi, käytäntöä ”haastaa teoria”. Pastoraalinen työ perustuu näihin kahteen teologian osa-alueeseen, ja tässä mielessä se ei ole koskaan ”perusteeton””.

Synaksiksen ohjelma jatkuu tiistaihin saakka

Ekumeenisen patriarkaatin piispojen Synaksiksen ohjelma jatkuu syyskuun kolmanteen päivään asti. Kokous käsittelee ajankohtaisia ortodoksiseen kirkkoon ja sen toimintaan liittyviä kysymyksiä.

Maanantaina 2.9. keskustellaan ortodoksisen kirkon sisäisistä ja kristillisten kirkkojen välisistä suhteista, kuten Ukrainan kirkollisesta tilanteesta, Baltian maiden ortodoksisuudesta sekä ortodoksisten kirkkojen keskinäisistä suhteista diasporan alueilla Ukrainan sodan alettua. Lisäksi tarkastellaan ortodoksisen ja katolisen kirkon välistä teologista dialogia sekä Konstantinopolin kirkon roolia eurooppalaisissa ekumeenisissa järjestöissä.

Tiistaina käsitellään kanonisia ja liturgisia kysymyksiä, kuten Suuren kirkon typikonia, liturgista perinnettä ja niistä havaittuja poikkeamia sekä median välityksellä tapahtuvia kanonisia loukkauksia. Lisäksi pohditaan tekoälyn ja nuorison suhdetta kirkkoon. Geopoliittisista aiheista keskustellaan ”venäläisestä maailmasta” Venäjän strategian keskuksena ja välineenä.

Synaksiksen viimeisessä osiossa tarkastellaan ortodoksista lähetystyötä Antipodeilla eli Australian ja Uuden-Seelannin alueella sekä luostarilaitoksen tilannetta ja merkitystä 2000-luvun ortodoksisessa kirkossa.

Teksti ja käännös: Jelisei Heikkilä