Ekohäpeästä ekotoivoon, osa 2

Kuuntele

TT Ari Koposen kaksiosaisen ekoteologisen artikkelin jälkimmäisessä osassa puhutaan mm. ekotunteista, askeesista ja toivosta.

Meri

Edellisessä osassa tarkasteltiin ekoteologian näkymiä, ekokriisin ongelmanasettelua ja ortodoksisesta perinteestä nousevia lähtökohtia paikallisuuden ja eukaristisen elämännäyn näkökulmista. Toisessa osassa käsitellään erilaisia ekotuntemuksia sekä patriarkka Bartolomeoksen opetusta askeesista.

Häpeän kirkastaminen

Ekologiseen ahdistukseen usein sisältyvänä piirteenä nostaisin esiin käsitteen ekohäpeä. Se limittyy osittain ekoahdistuksen kanssa, mutta tunneskaala vaikuttaisi olevan hieman laajempi kuin ahdistuksella. Itä-Suomen yliopistossa häpeää tutkinut Paavo Kettunen on todennut, että häpeän ja syyllisyyden ero on siinä, että syyllisyys koetaan usein ulkoisista tekijöistä johtuvaksi paineeksi, kun häpeä taas nousee enemmän ihmisen sisältä, ja se voi olla muodotonta ja sanatonta. Häpeä liittyy ihmisen omanarvontuntoon aivan eri tavalla kuin pelkkä syyllisyyden kokemus. Häpeä ja ahdistus toki tosielämässä usein kietoutuvat yhteen ja niiden tarkkarajainen erottelu ei ehkä ole edes hyödyksi.

Ekohäpeässä on kyse vieraantuneisuuden kokemuksesta, joka ei tule vain ulkoa vaan myös ihmisen sisältä. Teologisella kielellä tätä voisi kutsua synninalaisuuden kokemukseksi sekä rakenteellisen synnin kokemukseksi.

Olen saanut olla mukana muutamissa ilmastopaneeleissa nuorten kanssa ja siellä ekoahdistus vaikuttaisi lähenevän joskus ekohäpeää. Usein suoraan tai epäsuorasti ilmaistu tunnetila on, että ihminen kokee itsensä vastuulliseksi asioista, joita ei ole itse tehnyt, jolloin syyllisyyden paikantaminen on vaikeaa tai mahdotonta ja tällöin jää ikään kuin ihmisen sielua värittäväksi ja varjostavaksi, miltei perisyntiseksi piirteeksi.

Nuoret ovat tuoneet esiin riittämättömyyden kokemuksia suhteessa vaikutusmahdollisuuksiinsa oman länsimaisen elämänsä ekokuormitukseen sekä tunteneet nimetöntä häpeää ihmisenä olosta ylipäänsä. Vaikka nämä ovat rajuja esimerkkejä ja kenties näin niitä sanoittavat vain harvat, ovat nämä kuvaavia tapauksia sikäli, että osittain häpeä näyttäisi jäävän vailla suuntaa olevaksi ongelmakimpuksi. On suorastaan hirvittävää tuntea häpeää asioista, joiden syntymiseen ei ole itse voinut vaikuttaa.

Kirkolla on keinot lähestyä ihmisen häpeää esimerkiksi synninkatumuksen kautta. Mutta synninkatumuksen täytyy ulottua myös rakenteelliseen kirkolliseen toimintaan, ei vain yksilöiden tehtäväksi.

Ekohäpeän tapauksessa on kyse usein ylisukupolvellisesta kokemuksesta, joka teologisesti jäsentyisi siten enemmän Raamatussa mainittujen esi-isien syntien kautta. Näkisinkin, että ekologisiin vaikeisiin tuntemuksiin pureutumiseksi kirkon elämässä on tärkeää pyrkiä irrottautumaan osittain etäämmälle pelkästä yksilöllisen synnin käsitteestä. Kollektiivinen synti on kyllä esillä, mutta se usein jää vain yleiseksi toteamukseksi ihmisen taipumukselle tai kyvylle tehdä syntiä. Kuitenkin esimerkiksi patriarkka Bartolomeos on tuonut synnin käsitteen yhteiskunnalliselle tasolle, mikä tarkoittaa myös sitä, että niin sanottu rakenteellinen synti on myös meidän syntiämme.

Ortodokseina meillä on se vahvuus, että meidän ei ole tarvitse tulkita syntiä syyllisyyden kautta, rikkomuksena, vaan enemmänkin aidoksi ja perustelluksi kokemukseksi yhteyden rikkomisesta ja jonakin, joka sovituksen lisäksi suuntautuu kohti kirkastumista: toiminnaksi, vastuuksi ja myönteiseksi elämäksi.

Ekohäpeän kannalta onkin mielestäni tärkeää korostaa kirkastumista sen sijaan, että häpeä vain samaistettaisiin joihinkin synteihin ja sen jälkeen unohdettaisiin. Häpeässä on valtava potentiaali hyvään. Häpeävä ihminen kokee itsensä kokonaan tai osittain kelvottomaksi, ajatus, jonka vastustaminen kuuluu pastoraaliseen teologian ytimeen. En ole pastoraaliteologian tuntija, joten sielunhoidollisia neuvoja tässä suhteessa en osaa antaa. Mutta en olisi yllättynyt, mikäli ekologiset aiheet tulisivat osaksi tavallista sielunhoidollista keskustelua hyvinkin nopeasti.

Syyllisyydestä eroon osallisuudella

Jos ekohäpeä on enemmänkin ihmisen kokemusta oman elämänsä ristiriitaisuudesta, niin ekoahdistuksen voidaan katsoa suuntautuvan enemmän ympärillä havaittuihin epäkohtiin. Kuten totesin, nämä seikat limittyvät toisiinsa, mutta ahdistus tuntuisi pureutuvan enemmän tarkoituksen kyselyn sijaan siihen, että sille luontaiset kysymykset ovat ”mitä pitäisi tehdä” tai ”miten tulisi elää”.

Ekoahdistuksen kohtaamisessa kyseeseen tulevat sellaiset teologiset käsitteet kuin laupeus, oikeamielisyys ja sävyisyys. Jos häpeä on potentiaalia mielenmuutokselle, niin syyllisyydessä on taas salaisia voimavaroja luovalle toiminnalle ja muutokselle. Kaikkien uskonnollisten yhteisöjen haaste tässä ajassa on muuntaa opetus toiminnaksi. Tässä ortodoksinen kirkko ei ole poikkeus.

Mitä sitten olisi tehtävä? Ensinnäkin juuri syyllisyyden myönteiset voimavarat olisi hyödynnettävä. Syyllistäminen ei auta ketään, mutta syyllisyyden merkki on viime kädessä merkki vastuusta ja kutsumuksesta.

Jälleen otan nuoret esiin. Heidän ekoahdistuksensa jäsentyi osittain turhautumiseksi nykyiselle maailmanjärjestykselle ja osittain neuvottomuudeksi siitä mitä pitäisi tehdä. Erityisesti nuorten tapauksessa näyttää siltä, että faktojen ja informaation välittäminen ei ole ensisijaista; he ovat usein hyvin tietoisia siitä mitä ekologinen ongelmanasettelu on. Erään nuoren vastaus on jäänyt mieleen. Häneltä kysyttiin tunteeko hän ekoahdistusta ja hän vastasi:

– Totta kai. Mutta ahdistusta lisää se, että te ette tunne.

Ekoahdistus on sukupolvikysymys. Nuorten ja miksei myös varttuneemman väen ahdistuksen kysymykset vaikuttaisivat usein seurailevan samoja linjoja amerikkalaisen psykiatrian asiantuntijan Terrance O’Connorin kanssa:

Jos tämä ei ole minun planeettani, niin kenen se on? Jos tämä ei ole minun perheeni, kenen se on? Jos tämä ei ole vastuullani, niin kenen vastuulla se on? Minä olen sekä uhri että pahantekijä. Minä olen syy ja minä olen lääke. Kun alan toimia tämän havainnon pohjalta, en tee niin syyllisyyttäni vaan itserakkaudesta, rakkaudesta, johon kuuluu perheeni lisäksi koko planeetta.

Tämä on syy miksi myös kirkkojen olisi otettava huomioon nuorten osattomuus yhteiskunnallisesti. Jos edes syyllisyyttä ei pääse syntymään, on juurtuminen paikkaan, yhteisöön ja viime kädessä planeettaan jäänyt vajaaksi tai kieroutumaan. Kirkon ei myöskään tarvitse keksiä pyörää tässä suhteessa uudestaan, vaan kirkko voisi pitää myös esillä niitä lukuisia myönteisiä ekologisia liikkeitä, jotka maailmassa vaikuttavat.

Mielenmuutos mahdollisuutena

Ekologinen toivo ja sen vaaliminen perustuvat konkreettisuudelle ja osallisuudelle. On myös tervettä tunnustaa ja tunnistaa rakenteellinen ekologinen synti, sillä nuoret kyllä tunnistavat aitouden ja rehellisen puheen korulauseista. Kuten patriarkka Bartolomeos puhui luontokeskus Haltiassa vain muutama viikko sitten:

Ajatelkaa ekologista kriisiä. Kohoavat lämpötilat, sulavat napajäät, katoavat lajit. Nämä eivät ole vain sensaatiohakuisia otsikoita. Ne ovat kiireellisiä kutsuhuutoja toimintaan. Ja vaikka oma sukupolveni on vastuussa aiheuttamastamme vahingosta planeetalle ja sen rikkauksille, näemme jo nyt nuorten vastaavaan tähän kutsuun. Sillä kyseessä on teidän tulevaisuutenne ja te haluatte suojella sitä. Vaikka haasteiden mittasuhteet voivat joskus vaikuttaa lannistavilta, tulee teidän muistaa, että muutos ei aina ala valtavista kumouksista, vaan se alkaa yksittäisistä teoista. Se alkaa teistä! Jokaisella teistä on voima innoittaa ja toimia opetuksena omissa piireissänne.

Kuten ekohäpeäkin, ekosyyllisyys on kirkastettavissa askeesin kautta. Askeesia on myös toiminta, ei vain toiminnasta pidättäytyminen. Bartolomeoksen toiveissa olisi maailma, jossa luonnosta huolehtiminen ei olisi harrastus tai taipumus, vaan jumalallinen vastuukysymys. Lisäisin tähän, että kirkkona voimme paikallisesti toki olla arvojohtajia ja meidän pitäisikin olla, mutta ehdottaisin, että voisimme olla myös kuvajohtajia. Meidän kuvamme eivät tietysti voi olla mitään muuta kuin Kristus. Askeesin tehtävänä ei ole oman itsemme ehostaminen vaan Kristuksen tekeminen ilmiselväksi kaikkialla. Tätä kautta Kristusta voidaan pitää eräänlaisena kuvien kuvana, joka määrittää muita kuvia, pyrkimyksiä ja arvoja. Mieleen nousee apostolisen isän, Kleemensin, kirje korinttolaisille, jossa hän toteaa Kristuksesta todellisuutemme tulkinnan avaimena seuraavasti:

Tämä on se tie, rakkaani, jolla olemme löytäneet pelastuksemme, Jeesuksen Kristuksen, meidän lahjojemme ylipapin, tukemme ja auttajamme meidän heikkoudessamme. Hänen kauttaan me luomme katseemme taivaan korkeuksiin, hänen kauttaan me katselemme kuin kuvastimesta Jumalan puhtaita ja ylhäisiä kasvoja, hänen kauttaan ovat sydämemme silmät avatut, hänen kauttaan meidän ymmärrystämme vailla olevat ja pimentyneet ajatuksemme versovat ylös kohti hänen valoaan… [36]

Kuvien uudelleenjärjestäminen merkitsee myös väistämättä arvojen uudelleenarviointia. Siten kirkon metanoia, kirkas mielenmuutos, merkitsee uuden maailman-, ihmis- ja jumalkuvan arviointia.

Tietoisuus on kehitettävä taito

Eräs huomioitava asia nykyhengellisyydessä on korostunut henkisyys ja läsnäolon kokemus tai sellaisen tavoitteleminen. Neurotieteissä on todettu, että tietoinen keskittyminen esimerkiksi luonnossa johtaa aivojen mallintumiseen uudelleen.

Tämä oman ajattelumme ja olemisemme plastisuus, muovautuvuus, on johtanut myös ymmärrykseen, että itse havaintokykymme on harjoitettava ominaisuus, vaikka suhtaudumme siihen usein valmiina ja annettuna. Vaatii työtä, jotta ihminen osaa nähdä kunnolla. Keskittyminen muokkaa myös ihmisen omaa välitöntä kokemusmaailmaa. Miten näen, siten olen.

Ekoahdistusta helpottavaiksi tekijöiksi on havaittu yhdessä tekeminen, säännöllinen luonnossa vierailu sekä tarkoituksellinen keskittyminen käsillä olevaan asiaan tai ilmiöön. Tämä ikään kuin yleishengellinen ilmiö tarkentuu kristillisessä askeesissa juuri Kristuksen käsillä tekemiseksi ja Kristuksen silmillä näkemiseksi – siis käytännössä liturgiseen elämään ja liturgiaan liturgian jälkeen, eli diakoniaan maailmassa.

Tarkoituksellinen keskittyminen asioihin on kiistatta hengellinen harjoitus. Kuten todettua, länsimaisten ihmisten hengellisyysbarometreissä eivät korostu niinkään usko johonkin yliluonnolliseen, vaan enemmänkin yleinen henkisyys, jolla toki voi olla myös yliluonnollisia suuntauksia. Nämä hengelliset tarpeet tai toiveet on hyvä tunnistaa, vaikka niiden suuntautumiset voisivat olla hyvin erilaisia kuin perinteisten uskonyhteisöiden piirissä.

Askeesin harjoittamista voidaan katsoa siten kristillisenä ekohengellisyytenä, joka löytää luonteisia kumppaneita myös filosofiasta. Esimerkiksi patriarkaattimme viesti luonnon itseisarvosta ohjaa näkemyksiä kohti hyve-etiikkaa, jossa luonto nähdään arvokkaana sinänsä, ei välinearvon tai hyödyn kautta. Samalla kyse on ortodoksisesta elämänfilosofiasta, jossa kirkko voi kääntää yleisinhimillisiä tuntemuksia kristilliselle kielelle ihmisen ja maailman kirkastamiseksi.

Ortodoksisen kirkon todellisen panoksen maailman muuttamisessa patriarkka katsookin olevan sekä liturgisessa elämässä että askeesissa. Uskon itsekin, että arjen kristillisyydellä on paljon annettavaa paitsi ekoahdistuksen ja ekohäpeän lievittämiselle, niin myös ekologiselle toiminnalle ylipäätään. Jumalan palveleminen Jumalan maailman asukkaana on toivorikas lähtökohta.

Toivo on kristillisen viestin keskeinen sisältö. Ekoteologiassa toivonkin horisontti voidaan jakaa kahteen eri suuntaukseen. On suuntaus, jossa korostetaan Jumalan hyvyyttä ja Jumalan valtakunnan lopullista oikeutta. Tällöin pelastus nähdään usein pelastuksena pois maailmasta, ei maailmassa. Toisessa suuntauksessa toivo nähdään enemmän toivon mahdollistamisen kautta. Sillä mitä hyväntekeminen, laupeus tai lähimmäisen palveleminen lopulta ovat muuta kuin toivon ylläpitämistä, sen puhaltamista epätoivon keskelle, uuden näyn konkreettista rakentamista?

Toivon tekoa

Ekologisessa kontekstissa tämä aktiivisesti tehtävän toivon asema korostuu. Se on paitsi toivon aktiivista sanoittamista, niin myös osallistumista maailman toivon rakentamiseen niin hengellisesti kuin aineellisestikin. Jälleen otan katkelman patriarkan puheesta nuorille, joka on retorisesti vetoava, sillä se esittää vaikeatkin asiat kannustamisen ja toivon näkökulmasta:

On toki totta, että nykypäivänä kohtaamamme ympäristöhaasteet ovat ennennäkemättömiä, mutta niin ovat myös mahdollisuudet. Ja teidän sukupolvenne seisoo eturintamassa tarttumaan näihin mahdollisuuksiin. Miksi? Sillä teillä on hallussanne ennennäkemätön ja sammumaton intohimo, kestävyys ja kyky unelmoida maailmasta, jota hallitsevat toisenlaiset prioriteetit ja päämäärät. Juuri nuoret sukupolvet ovat historiassa usein johtaneet muutosta. Olipa kyse kansalaisoikeustaisteluista tai tasa-arvosta ja inklusiivisuudesta, on taustalla vaikuttanut aina nuoruuden henki, joka on puhaltanut perustavanlaatuiset ja vallankumoukselliset muutokset liekkiin.

Puheen katkelmassa ei ainoastaan osallisteta puheen kohteita eli nuoria, vaan nostetaan heidät suorastaan avainasemaan. Tässä on kirkollemme opeteltavaa: miten annamme profeetallisen äänen kuulua niin, että se resonoi juuri kuulijan toimijuuden näkökulmasta?

Kun puhuin alussa paikallisuuden merkityksestä, niin se tarkoittaa myös paikallisia ihmisiä. Kirkon työntekijöillä ja jäsenillä on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Ihmisistä ei toki pidä puhua resursseina, mutta paikallisuuden elvyttämiseksi on välttämätöntä valjastaa juuri paikan näköinen ortodoksisuus myönteiseksi voimavaraksi. Paikallisuutta on syytä korostaa siksikin, että nykytilanteessa olemme Suomessakin kohdanneet ajattelua, että aidompi ortodoksisuus tai yhteys toteutuisi jossain muualla kuin paikalliskirkossamme. Uskon, että juuri suomalaisen ortodoksisuuden vahvuuksia voisi tuoda esille enemmänkin. Suomalainen ortodoksisuus, olkoonkin lukumäärällisesti vähäistä, on korkeasti koulutetun henkilöstön ja sivistyneiden maallikoiden kansoittama, lopulta edistyksellinen ortodoksinen paikalliskirkko. Oma identiteettimme on juurtunut juuri Suomen oloihin, ja vasta paikallisen kautta sillä on universaaliakin merkitystä. Tätä ei nähdäkseni voi liiaksi korostaa, ja patriarkka otti tämän vierailullaan myös esiin pitämällä meitä esimerkillisenä kirkkoyhteisönä, joka on pystynyt olemaan läsnä kokoaan suurempana suomalaisessa todellisuudessa. Tästä voimme aidosti iloita, ja myös pitää tätä perintöä kestävänä saavutuksena, josta voi ammentaa laajemminkin ortodoksisessa maailmassa.

Ekosuru ja sen mahdollisuudet

Ekologisen toivon herättelyssä ja vaalimisessa on kyse viime kädessä Kristuksen kanssa kärsimisestä, siis osallistuvasta kärsimisestä. Englannin kielen myötätuntoa kuvaava sana compassion merkitsee kirjaimellisesti kanssakärsimistä. Kristillisen toivon perustana on luonnollisesti hyvä Jumala, jolla on maailman kärsimyksessä viimeinen sana. Mutta ennen tätä sanaa tarvitaan paljon sanoja ja tekoja.

Kuten hengellinen perinteemme osoittaa, sanat ja hiljaisuus ovat molemmat tarpeen. Ehkä teologian vahvuus onkin siinä, että se voi aina muistuttaa ihmistä, että kun maailma on sanonut sanottavansa ja tehnyt tehtävänsä, se voi Jumalan nimissä silti sanoa ”siitä huolimatta”. Toivo ei tarkoita pakoa maailmasta, vaan uuden tilan tekemistä toivolle toivottomuuden maailmaan, itse maailman pakoaukkoa, jossa kärsimyksen loputtomuus joutuu aina tekemään tilaa armolle ja toivolle.

Monen isän opetuksessa epätoivo rinnastuu uskottomuuteen Jumalalle. Epätoivoista ihmistä ei tietenkään voi tästä torua, mutta itse epätoivon väliaikaisuus ja varjomainen olemus on pystyttävä osoittamaan kerta toisensa jälkeen. Ekopsykologit ovat ehdottaneet seuraavia toimia ekologisen epätoivon torjuntaan:

Surun ja kärsimyksen tunteet maan kohtalosta ovat luonnollisia ja terveitä

Suru kääntyy yhä omassakin kulttuurissamme usein pelkäksi henkilökohtaiseksi tai persoonalliseksi patologiaksi. Mutta ekologinen suru on kollektiivista, ja kertoo ainoastaan kertojansa terveydestä. Oikeastaan suruttomuus tässä asiassa muistuttaa enemmän kulttuurista sairautta, jotta ekofilosofi David Abram on kutsunut kulttuuriseksi myopiaksi, eli likinäköisyydeksi, josta ihmiskunta on kärsinyt viime vuosisadat. Filosofi Tere Vadén puolestaan on huomauttanut, että omaa historiallista rooliamme fossiilisten polttoaineiden aikakautena luultavasti tullaan tulevaisuudessa luonnehtimaan täysin poikkeuksellisen ryöstötalouden aikakaudeksi, jossa ei ole ainoastaan ryöstetty toisilta oman aikamme ihmisiltä, mutta myös tulevilta sukupolvilta. On suorastaan häkellyttävää, jos tilanne ei herättäisi surua. Jo nykyisten ihmisten psyykkisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää pitää esillä myös sitä perintöä, jonka jätämme seuraaville sukupolville.

Suru on ahdistavaa vain, jos se kielletään

Tukahdutettu suru kääntyy häpeäksi ja ahdistukseksi. Erityisesti ekologisen surun kohdalla on huomattavaa, että tässä kirkkoisien kuva ihmisestä ja himoista on yllättävän moderni: suruun jääminen ja sen rakentaminen identiteetiksi on himo, josta on mahdollista päästää irti ja päästää se läpi toiminnaksi ja iloksi. Mutta surussa itsessään on jotain häpeää tai naiivia, sellaista paljautta, joka helposti tukahdutetaan vain sisäiseksi pohdinnaksi. Kirkon panoksena tässä suhteessa on jälleen Kristus: ihminen ei koskaan kärsi yksin ja hänen surussaan asuu monenlaisia mahdollisuuksia.

Pelkkä tieto ei riitä

Kuten todettua, informaatiota vaikkapa ilmastonmuutoksesta on kylliksi. Tiedon on saatava ihmisissä muutosta hänen perustavien kuviensa tasolla, muutoin tieto jää pelkiksi faktoiksi, joiden lisääminen lisää sananlaskun mukaan tuskaa. Mikä esimerkiksi estäisi järjestämästä paikallisella tasolla nimenomaan yhteisön, seurakunnan tai muun porukan ympärille tapahtumia, jossa kestävä kehitys, pienet ekologiset teot ja ajatustenvaihto olisivat keskiössä? Ihminen ei toimi pelkästään kognitiivisesti, vaan myös tunteellisesti ja metaforisesti. Ja konkreettiset metaforat, todet metaforat, ovat kirkonkin elämän keskiössä. On ehkä hyödyksi myös tehdä yhdessä ”hölmöjäkin” asioita, sillä toivon tekeminen voi tarkoittaa myös ei-realististen hankkeiden käynnistämistä.

Surun askeesi

Suru kollektiivisista asioista on musertavaa ja toivotonta, mikäli se jää yksilön kannettavaksi. Kuten puheessa ihmisen ekologisesta identiteetistä, on teologisestikin ihmisen identiteetti jotain mikä ei ole viime kädessä hänen omaansa. Teologian valossa ihmisestä tulee vasta oma itsensä, kun hän alkaa heijastaa jotain toista, hänessä olevaa Jumalan kuvaa. Uusi elämä Kristuksessa tarkoittaa myös uutta elämää maapallolla. Siten surun kirkastamista, perinteisessä kielessä jumaloitumista, täytyy pitää esillä aivan konkreettisena elämänmuotona, ei vain abstraktina tai älyllisenä ideaalina. Filosofi Peter Sloterdijk on puhunut käytännön elämänä sellaisesta viisaasta elämästä, joka säilyttää kontemplaation menettämättä kuitenkaan toimintakykyään. Tällainen viisauselämä on läsnä lähes jokaisessa uskonnossa.

Ekoviisaus

Seuraavaksi pohdin mitä ekoviisaus, ekotoivon herättelijänä ja vastakohtana ekohäpeälle ja -ahdistukselle, voisi ortodoksisessa kontekstissa olla. Viisauden määritelmään liitän tässä seuraavat asiat: viisaus on toiminnan ja ajattelun yhdistelmästä, jostain mikä muuttaa tai kirkastaa ihmistä ja paikkoja tai tiloja. Yhteyden luominen paikkaan, sen ihmisiin tai luontoon synnyttää intiimiä toivoa. Ekoviisauden kohdalla on kyse nimenomaan yhteyksien vaalimisesta ihmisten ja ympäristön välillä. Ekoviisauden hengellinen puoli näyttäytyy yleiselläkin tasolla usein pysyvän yhteyden kokemuksen luomisena riippumatta tuon hengellisyyden tunnustuksellisesta taustasta.

Kun ihmisellä on yhteys itseensä, Jumalaan, paikkaan ja tilaan, hänen olemisestaan tulee intiimiä. Tämä on hyvin esillä alkuperäiskansojen viisausperinteissä. Eräs esimerkki tulee inuiiteilta, joiden käyttämä kieli heijastaa jo itsessään tilan tuntua ja siinä elämistä. Jos me kuvailemme suden kävelevän tasangolla, voi inuiitti kuvailla sitä tähän tapaan: ”susi kävelee tasangolla, jolla hirvi poiki kolme viikkoa sitten, hieman etäämmällä karhun talvipesästä ja auringonlaskun suuntaan haukan metsästysreitistä”. Tällainen paikkaan sidottu elämä ja kieli viestivät elämästä, jonka kartat ovat jo itsessään sisäänrakennettuja yhteyksiä.

Vastaavaa paikallisuuteen sijoittuvaa ja sen herättämää ajattelua edusti viime vuosisadan puolivälissä kirjoittanut Aldo Leopold. Hän esitti ekologisena mielenharjoituksena kehotuksen ryhtyä ”ajattelemaan vuoren tavoin”. Tämä tarkoitti, että meidän olisi samaistuttava vuoreen, joka ei liiku, vaan ainoastaan on paikallaan. Vuoren ajattelun kuvittelu herättää lukuisia kysymyksiä: kuka on itse asiassa ajattelija ja mitä ajatellaan? Onko vuori passiivinen vai omalla tavallaan aktiivinen? Onko vuoren ajattelu irrotettavissa lainkaan sitä ympäröivästä maisemasta tai ekologisesta lokerosta? Analogiana ajatusleikissä on samaa kuin maalari Paul Cézannen kuvauksessa omasta työskentelystään: ”maisema ajattelee itseään minussa ja minä olen sen tietoisuus”. Vuoren lailla ajattelun eräs päämäärä on purkaa jakolinja tiedostavan ihmisyyden ja muun luonnon väliltä.

Tällaisella ajattelulla on luontevia yhteyksiä mystiikkaan ja luonnosta inspiraationsa saavaan hurskauselämään. Vuorena ajattelu on paikallaan pysyvää, ja omat rajansa tunnustavaa. Vuori ei pysty liikkumaan, vaan sen on yksin elettävä tai oltava. On mahdollista, että ihmiskunnan ongelmat johtuvat siitä, että ihminen ei vain osaa olla paikallaan, vaan hänen on lunastettava olemassaolonsa jatkuvasti projekteilla, päämäärillä ja tehtävillä, jotka kuitenkin osoittautuvat maailmansisäisiksi ja väliaikaisiksi. Tässä on Saarnaajan kaltaista viisautta. Tai kuten patriarkka Bartolomeos asian ilmaisi: ”kun ihmisen oleminen vähenee, hänen tarpeensa kasvavat”. Luostarimme, ainakin ideaalitilanteessa, näyttävät mallia ihmisenä olossa, jossa käänteisesti tarpeiden vähetessä, oleminen lisääntyy.

Tämän ajan askeesi

Meillä ei kuitenkaan ole paluuta alkuperäiskansoiksi sanan nykymielessä. Menneisyyden nostalgisointi ei auta enempää ekologisessa toiminnassa kuin kirkon tradition elvyttämisessäkään. Niinpä teologisen ekoviisauden tehtävänä on palauttaa meidät ihmisyyden, eli jumalyhteyden alkuperäisasukkaiksi. Meidän viisautemme muodot ovat väistämättä osittain teollisen yhteiskunnan viisautta ja urbaanien ympäristöjen viisautta. Oleellista on, että viisaus säilyttää olosuhteista riippumatta sekä mietiskelevän että toiminallisen ulottuvuutensa. Tässä mielessä viisaus on ortodokseille jo tuttua: askeesia.

Samalla on ilmeistä, kuten patriarkka Bartolomeoksen opetuksessa, että kirkon ekoviisaus lähenee usein jälkiteollisen maailman kulttuurikritiikkiä. Kulutusyhteiskunta, jatkuvan kasvun ideaali, menestymisen kulttuuri ovat läsnä askeettisina haasteina mitä konkreettisimmin, sillä olemmehan me kaikki niiden keskellä emmekä osaltamme niistä kokonaan erossa koskaan.

Astelema toisintaa askeesin peruskuviota: kamppailu kestävän luonnon puolesta tapahtuu niin sisällämme kuin itsemme ulkopuolella. Itse asiassa sisä- ja ulkopuolen erottelu meissä lienee meissä juuri sitä, mikä aiheuttaa aiemmin mainittua kulttuurista likinäköisyyttä suhteessa maailmaan ja kenties myös Jumalaan. Bartolomeoksen varoituksena on ollut, että vaikka vastaamme moderneihin ongelmiin moderneina ihmisinä, ei ilmastokriisin kaltaisia ongelmia voida ratkaista vain esimerkiksi teknologialla, vaan tarvitaan nimenomaan viisautta.

Mitä Bartolomeos sitten tarkoittaa tarkemmin viisaalla asketismilla? Hänen kirjoituksistaan voitaneen erottaa ainakin kolme pääkohtaa.

1. Asketismi tähtää ihmisen aidon arvon löytämiseen maapallolla sen pappina. Bartolomeos tulkitsee raamatullisesti nykyistä tilannetta, joka on kuin nurinkurista asketismia: omassa ajassamme maapallosta on tehty resurssien lähde, se on taivutettu ihmisen tahtoon, ja niinpä luonto on nyt noussut kapinaan. Luonto vastaa ihmisen aliluonnollisuuteen muuttumalla itsekin aliluonnolliseksi. Tätä suuntaa asketismi pyrkii kääntämään. Asketismi tähtää siis sekä ihmisen ja luonnon arvokkuuteen. Tämä on merkittävä avaus sikäli, että usein kulttuurikriittiset ekoviisaudet keskittyvät yksipuolisesti ihmisen pahuuteen, kun taas Bartolomeos haluaa korostaa nimenomaan ihmisen arvokkuutta ja vastuuta. Tämä on syvästi kristillistä viisautta, jossa syylliselle ja häpeävälle ihmiselle puhutaan hänen luovuttamattomasta arvostaan hänen virheidensä sijaan. Armo ja kritiikki ovat askeesin kaksi puolta. Samalla Bartolomeos korostaa, että luontoa itsessään ei voi edes mietiskellä ilman yhteyttä ihmisyyteen ylipäänsä. Niinpä näiden sisäinen arvokkuus on yhteen sidottua.

Askeettisuus tarkoittaa aivan konkreettisesti kuluttamisen vähentämistä. Jos puhumme askeesin ihanteesta, jäävät sen metaforat tyhjiksi kuviksi, mikäli ne eivät tule lihaksi toiminnassa. Aitoon yhteyteen perustuvan elämän takana on aina uskottavia kuvia ja uskottavaa opetusta tästä yhteydestä. Bartolomeoksen mukaan askeesi on tyytymisen ja maltillisuuden elämää, joka nojaa antiikin kreikkalaiseen näkemykseen hyvästä ja terveestä elämästä nimenomaan hillittynä, sävyisänä ja juuri ihmisen omasta arvokkuudesta nousevana. Askeesi on metodien metodi, sillä se paljastaa myös muiden toimiemme laadun. Vuonna 1997 patriarkka Bartolomeos tiivisti asian näin: ”Asketismi paljastaa ne käytännön toimet, jota luonnon varjeluun tarvitaan”. Harjoittamalla itsehillintää harjoitamme paitsi luonnonsuojelua niin myös hyväntekeväisyyttä, jäähän tällöin resursseja enemmän toisille ihmisille ja luonnolle. Henkilökohtaiset tarpeet on mahdollista kirkastaa yksinkertaiseksi elämäksi.

2. Askeesi ei ole tiettyjen oikeiden tekojen sarjaa, vaan Bartolomeokselle askeesi merkitsee orientaatiota asioihin ja näin se välttää dualismin, eli sen, että joitain asioita pidetään hyvinä ja toisia taas pahoina. Dualismi ei kuulu kristilliseen maailmannäkyyn, vaan asiat saavat eettisen luonteensa vasta kun niitä käytetään ja ne ovat suhteessa toisiinsa. Voisi jopa sanoa, että kristillisessä mielessä asiat todella vasta ovat olemassa, kun ne astuvat yhteyteen. On myös helppo langeta ilmastokysymyksissä moralismiin, joka osaltaan on myös dualismiin perustuvaa henkistä ja hengellistä ylemmyyttä. Jos ajattelemme nykymaailman polarisoitunutta todellisuutta ja sen monimutkaista ja monitulkintaista luonnetta, niin yhdistävänä tekijänä näille vastakkainasetteluille on usein askeettisen nöyryyden puute. Teologisesti askeesiin moderoima elämä voidaan sanoittaa elämänä, jossa ihminen osaa tehdä eron epäjumalankuvien ja Jumalan välillä. Kuten patriarkka ilmaisee asian eräässä kirkkovuoden aloituspuheessaan (1990): ”Hankkikaa askeettinen mieli muistaen, että kaikki mikä luomakunnassa on, olipa se suurta tai pientä, on merkityksellistä maailman elämälle ja mikään ei ole käyttökelvotonta tai halveksuttavaa”. Dualismin vastustaminen tarkoittaa myös Bartolomeokselle tiedevastaisuuden helpon itsepetoksen vastustamista, siis sellaisen mielenlaadun vastustamista, joka etsii ortodoksisen elämän ydintä viholliskuvista ja vastakkainasetteluista.

3. Askeesi on katumusta. Paavi Fransiskuksen ekoajattelun tapaan myös Bartolomeos katsoo, että tie toivoon voi tapahtua ainoastaan katumuksen kautta. Jos ajattelemme ylisukupolvista syntiä, on ajateltava myös ylisukupolvista katumusta. Teologeina meillä on mahdollisuus ja velvollisuuskin opettaa ihmisiä uudelleen niin sanottujen suurten sanojen ja asioiden ääreen. Kirkko puhuu jo valmiiksi tottuneesti pyhyydestä, kauneudesta, anteeksiannosta ja pelastuksesta. Aikamme spesialisoitunut kieli kuitenkin pureutuu usein vain todellisuuden yksittäiseen puoleen, jolloin tarvitaan kokonaisvaltaista kieltä. Enkä tarkoita vain tyhjiä suuria sanoja, vaan on aivan mahdollista puhua katumuksen tarpeesta suhteessa yhteiskuntamme polarisaatioon, ilmastoasioihin tai vaikkapa rakenteelliseen köyhyyteen. Jos suuret sanat jätetään vain ideologioiden käyttöön, ne menevät hukkaan tai muuttuvat vaarallisiksi epäjumalankuviksi. Bartolomeos viittaa tähän puhuessaan kristittyjen velvollisuudesta tehdä nimenomaan suuria asioita, ei pieniä viilauksia. Samaten juuri paavi Fransiskus on puhunut tarpeesta pitää esillä ihmisten universaalia kommuuniota ja kutsuu maapalloa ”sisar Maaksi”. Hänen mukaansa maa tarvitsee kääntymystä ja katumusta, joka tapahtuu meissä ihmisissä. Patriarkka Bartolomeos on sanonut vuonna 2004, että rukoukset luomakunnan puolesta tulisi aina aloittaa rukouksella ihmiskunnan katumuksen puolesta. Tarkempaa analyysiä tästä katumuksesta voi tehdä hänen puheestaan vuodelta 1994, jossa hän tarkentaa katumuksen ja ekologisen askeesin eri puolia ja toteaa, että katumukseen on sisällyttävä kolme eri puolta:

Ensinnäkin kirkon eukaristia ei ole vain sakramentti, vaan kaikkea toimintaa, myös katumusta ohjaava horisontti. Asioiden, aineen, ihmissuhteiden ja paikkojen, palauttaminen kiitäen Jumalalle on pohjimmiltaan ekologista toimintaa. Kiittäminen sisältää myös katumuksen elementin, sillä kiitollisuushan syntyy jonkin saamisesta, Jumalan tapauksessa kaiken.
Toiseksi edellä mainittu kiitollisuus syntyy lahjan tunnistamisesta. Lahjan teologia on ekoaskeesissa tärkeällä sijalla, sillä edes ihminen itse ei ole hänen itsensä luomus, vaan kaikkine vaikeine taipumuksineenkin Jumalan lahjaa. Näin askeesi jännittyy aina myös eskatologisesti: maanpäällinen väliaikainen elämä nousee ilon aiheeksi eksistentiaalisen ahdistuksen sijaan. Elämän ja ympäristön lahjaksi saamisen esiin tuominen pyrkii myös elvyttämään ihmisessä paratiisillisen velvollisuuden tunteen, jossa askeesi keskittyy nimenomaan oman halun hillitsemiseen. Maallisemmin hän ilmaisee asian näin: ”Jokaisen elävän ihmisen vastuu täällä maan päällä muodostuu siitä, hyväksyykö vai torjuuko hän maailman sellaisena kuin se nyt on. Tämän valinnan kautta hän osallistuu siihen mihin ihmiskunnan yhteinen tahto suuntautuu.” Näin Bartolomeoksen tapauksessa ekologiset vastuukysymykset eivät heijasta tunnelmaa, jota joskus tapaa, että yksittäisillä valinnoilla ei olisi merkitystä suuressa kuvassa. Jos omaksumme lahjan ja askeesin maailmankuvan, hyväksymme samalla kosmisen ihmiskuvan, jossa yksittäisen ihmisen tahto muuttaa osaltaan koko maailman tahtoa.
Kolmanneksi Bartolomeos puhuu katolisesta askeesista, eli yhteisestä palveluksesta oleellisena osana katumusta. Katumuksen konkretiana hän puhuu suoraan köyhistä ja heidän auttamisen velvollisuudesta. On helppo havaita patriarkan ajattelussa lähimmäisen palvelun nostamista ensisijaiseksi kristilliseksi hyveeksi. Samaa linjaa on edustanut esimerkiksi Maailman elämän edestä -dokumentti. Bartolomeos laajentaa lähimmäisen käsitettä koskemaan myös luomakuntaa avaamalla sen osaksi inkarnaation perustuvaa Kristuksen ja Hengen jatkuvaa läsnäoloa maailmassa. Kristuksen kasvojen erottaminen myös luonnosta niin kuin Raamatustakin on askeettisen ymmärryksen hermeneuttinen avain.

Ekotoivon avaimena on siis askeettinen mielenmuutos monella tasolla. Koko elämisen ”tunnelma” olisi muutettava.

Näyttää selvältä, että ympäristö ei voi astua kääntymyksen, katumuksen tai kirkastumisen piiriin, mikäli ihmiset eivät todella tunne asuvansa siinä, jakavansa sitä paikallisesti ja vastavuoroisesti tunne olevansa osa luonnonkirjoa.

Peritty identiteetti

Lopulta palaamme siihen identiteettikysymykseen, jonka otin esiin aiemmin. Puhe ekologisesta identiteetistä tulee hyvin lähelle sitä mitä ymmärrämme teologeina puheena Jumalan kansasta. Onhan kuuluminen maapallolle jotain, mikä ylittää kansalliset, historialliset tai kulttuuriset rajat – aivan kuten Kristuksen ruumiiseen kuuluminen. Tämän vuoksi puhuin ihmisestä maailman alkuperäiskansana. Ihmisen oma kristillinen ekologinen identiteetti nousee siis itse kristillisestä ihmiskuvasta.

Jos pohdimme hetken omia identiteettejämme, osoittautuvat ne ainakin osittain abstrakteiksi. Voin esimerkiksi puhua itsestäni suomalaisena, mutta tosiasiallinen, arkielämän identiteettini hyvin harvoin rakentuu tämän varaan, vaan enemmänkin konkreettisiin asioihin; hämeenlinnalaisuuteen, keski-ikäisyyteen, vanhemmuuteen ja niin edelleen. Aivan samoin kuin kristillinen identiteetti ei ole niinkään sidoksissa abstraktiin kristinuskoon, vaan enemmän paikassa toteutuvaan ja todentuvaan kristilliseen elämään, tietyssä osoitteessa sijaitsevaan seurakuntaan ja kirkkomatkaani ympäröivään luontoon tai ympäristöön.

Samalla ekotoivoa antaa näkemys identiteetistä, joka ei ole vain yksilöllinen. Ajatus ei-yksilöllisestä minuudesta on voimakas ja sisään leivottu omaan kristilliseen ihmiskuvaamme. Askeesia tarvitsemme myös identiteettikysymyksissä: kiusauksena on sekoittaa ei-yksilöllinen identiteetti johonkin kollektiiviseen ideologiaan, joka ei salli perustavia persoonallisia yhteyden kokemuksia.

Ekologisen identiteetin yhteydessä tutkimuksessa puhutaan myös ekologisesta kulttuuriperinnöstä, jolla tarkoitetaan tietyissä paikoissa ylisukupolvista suhdetta luontoon, sen kulutukseen tai sen kanssa elämiseen. Kirkollisessa kontekstissa tätä sanotaan usein yksinkertaiseksi traditioksi, joka on hengellinen ylisukupolvinen suhde. Joulun aikana muistelemme pyhiä esi-isiä, jotka hengellisesti todella ovat menneitä sukulaisiamme. Taloudellisessa ja kulttuurisessa mielessä jokainen tuleva sukupolvi on aina perijän osassa – ja aivan samoin on hengellisestikin. Perintö itsessään on se ympäristö, jossa muutoksia on mahdollista tehdä.

Näkisin, että ekotoivoa antaa tällainen väljempi näkemys ihmisestä osana maailmaa. Ylisukupolvinen identiteetti toki tuntuu samalla lisäävän vastuuta, mutta samalla se myös vapauttaa ihmisen pienuudesta ja sisäänpäin käpertyneisyydestä. Voi olla suuri helpotus ymmärtää olevansa maapallon asukki ja sellaisen kirkon jäsen, jonka olemus on katolisuudessa, kaiken kattavuudessa. On oikeastaan vaikea ymmärtää teologista väittämää ihmisestä luomakunnan pappina ilman tätä laajempaa ulottuvuutta.

Viimeisen sanan saakoon jälleen patriarkka Bartolomeos, tällä kertaa vuodelta 1992: ”Kirkkoisien kielellä ihminen seisoo hengellisen ja aineellisen maailman rajankävijänä. Ihmisyys tarkoittaa myös raja-aitaa tilan ja ajan välillä, joten kiusauksen hetkissä voimme myös maistaa samalla pelastuksen päivän.”

Artikkelisarjan ensimmäinen osa: https://ort.fi/uutishuone/2023-11-09/ekohapeasta-ekotoivoon-osa-1