Ekohäpeästä ekotoivoon, osa 1

TT Ari Koposen kaksiosaisessa ekoteologisessa artikkelissa etsitään ortodoksisuuden vihreitä voimavaroja ja väyliä lamaannuksesta toimintaan. Toinen osa ilmestyy torstaina 16.11.2023.

Useamman vuosikymmenen ajalta on tutkimusnäyttöä siitä, miten uskonto ja ympäristöasiat ovat yhteydessä toisiinsa. Nämä yhteydet eivät rajoitu ainoastaan ihmislähtöiseen ajatteluun, eli siihen mitä ihmiset uskonnollisesti luonnosta ajattelevat tai millaiseen luontoon he uskovat, vaan ne tarkoittavat myös uskonnon yhteiskunnallista vaikutusta luonnolliseen ympäristöön. Lisäksi on syntynyt tarve synnyttää uskontoperinteiden omien lähtökohtien pohjalta uutta tulkintaa hengellisestä suhteesta luontoon. Luontoa ei siis tarkastella enää yksin uskonnonkaan objektina tai uskomusten kohteena, vaan siihen yhteen kietoutuneena ilmiökenttänä ja toimijana. Uskonnon harjoittaminen muokkaa maapalloa konkreettisesti – ja kenties myös maapallon toiminta muokkaa, tai sen tulisi muokata, uskonnollisuutta.

Ekologisen kriisin luonteesta

Tutkimussuuntia ekoajattelussa voitaisiin luonnehtia kirjavaksi joukoksi, joka moninaisuudessaan vastaa itse luonnon monimuotoisuutta ja ilmastonmuutoksen kaltaisen ongelman moniulotteisuutta. Eräs nykyinen tutkimussuunta on keskittynyt paikallisen ja eletyn uskonnollisuuden vaikutukseen ja merkitykseen ympäristökeskustelussa. Toinen painopiste on ollut planetaarisessa, koko maapalloa koskevassa ympäristötoiminnassa ja -ajattelussa. Voisikin sanoa, että ilmastokysymyksen tapainen ongelma tekee erottelun paikallisen ja universaalin, yksityisen ja yhteisen välillä melko merkityksettömäksi ja usein jopa haitalliseksi. 

Uskonnollisen toimijuuden vaikutuksia ympäristöön on luonnollisesti hankala mitata vertailukelpoisesti tai mitattavasti. On ehkä hyödyllisempää ajatella ekologista ulottuvuutta uutena ongelman asettajana ja kehikkona: kaikki ihmisen ja luonnon ilmiöt liittyvät tavalla tai toisella ekologiaan. Ekologista näkökulmaa voidaan sivuuttaa yhtä vähän nykykeskusteluissa kuin matematiikka on irrotettavissa luonnontieteistä. 

On ilmeistä, että ilmastonmuutoksen kaltainen asia on luonteeltaan postmoderni: se ylittää modernit ja myös varhaisemmat kaksinapaiset tulkinnat todellisuudesta. Se on ongelmana hämmentävän globaali ja samalla kivuliaan paikallinen. Tieteensosiologi Bruno Latouer onkin esittänyt, että ilmastonmuutos ei ole yksinkertaisesti edes ongelmana kohdattavissa nykyajattelulla. Hänen mukaansa tarvitaan kokonaan toisenlainen maailma, eli kokonaan toisenlaista ajattelua, että edes ongelma ilmastonmuutoksesta olisi koherentisti esitettävissä. Eikä tarpeen ole luoda pelkästään uusia ideoita, vaan myös uutta mielikuvitusta, uusia mielen kuvia ja uudenlaista toimintaa. Latouer puhuukin ilmastonmuutoksesta superliminaalisena ongelmana, eli samaan aikaan nykyisen ihmisen käsitys- ja kuvittelukyvyn sekä ylittävänä että alittavana ilmiönä. 

Luonto tarvitsee uuden kuvaston

Ilmastonmuutoksen kaltainen ongelma on jo suuruudeltaan vaikeasti hahmotettava. Mutta sen varsinainen vaikeus käsityskyvyllemme on sen monimutkaisuus ja se, että itse ongelmaan ei ole ratkaisua, joka ei samalla muuttaisi itse tuon ongelman luonnetta. Samalla ilmastonmuutos ”alittaa” meidän kykymme hallita sitä, sillä se tapahtuu ikään kuin taustalla ja niissä puitteissa, jotka oletamme elämämme ja kulttuurimme vakioiksi. Näin palataan keskeisten mielikuvien tärkeyteen, sillä kulttuurimme keskeiset metaforat ovat niin ihmisiä kuin luontoakin kuluttavia ja tuhoavia. 

Onkin ehkä oireellista, että ilmastonmuutoksen todellisuudesta tai ihmisperäisyydestä kiistellään yhä, vaikka monista muista fysiikan ilmiöistä ei kiistellä lainkaan. Tästä oireesta voi päätellä, että tietyllä tavalla kaikki on pelissä. Vaatii myös melkoisia hengellisiä ja henkisiä silmänkääntötemppuja uskoa, etteikö ilmastonmuutos olisi jo nyt totta. Vielä haitallisempaa uskonnollisesti on ajatella, että ilmastonmuutoksella ei olisi merkitystä.

Ilmastonmuutoksen vääjäämättömyys tai kohtalokkuus on omiaan herättämään vastareaktioita. Ihminen on saavuttanut nykyisen asemansa olemalla kykeneväinen sopeutumaan ällistyttävällä tavalla. Valitettavasti sopeutuminen evoluutiossa on luonteeltaan reaktiivista ja tulevien sukupolvien osalta päätösten tekeminen on enemmän hengellinen ja henkinen ongelma kuin tosiasiallinen tai poliittinen. Samalla ilmastonmuutoksen vaikutus kaikkeen ihmiselämään tuo esiin yhä kärkevämmin jo olemassa olevat yhteiskunnalliset epäkohdat. Onkin sanottu, että uusi ekologinen todellisuus on jo luonut uuden luokkatodellisuuden, joka on jakautunut pieneen osaan ihmisiä, jotka pyrkivät säilyttämään oman status quonsa ja loppuihin, jotka pyrkivät vain selviytymään uudessa tilanteessa. 

Rakenteellisia profetioita

Patriarkka Bartolomeos on ottanut jo vuonna 1996 kantaa ilmastonmuutoksen kieltämiseen ja samaistaa sen ”ekologiseen terrorismiin”. Ilmeisen todellisuuden kieltäminen oikeuttaa luonnonvarojen riiston ihmisen lyhytnäköiseen käyttöön. Hän rinnastaa tiedevastaisen fundamentalismin tai äärikapitalistisen ja rajoitteettoman uusliberalistisen talouspolitiikan ”pimeyden voimiin”, joiden tärkeänä tehtävänä on nimenomaan tehdä ilmastonmuutoksesta vain yksi, neuvoteltavissa oleva ongelma, jonka voi haudata seuraavien hallitusten talousarvioihin tai neljännesvuositaseeseen. Bartolomeos ei arastele puhua pahuudesta ja synnistä nimenomaan rakenteellisessa mielessä. Rakenteellisella synnillä hän tarkoittaa oman ja kulttuurimme elämämme reunaehtoja, jotka mahdollistavat välinpitämättömyyden ja arkipäiväisen, huomaamattoman pahuuden. Mieleen nousee Hannah Arendtin analyysi pahan banaalisudesta, jossa paha tai vääryys eivät koskaan nouse edes tietoisiksi ilmiöiksi, vaan ne ovat osa normaalia ”maailman menoa”.

Nämä haasteet eivät ole jääneet myöskään teologiassa huomiotta, joskin niihin tarttumisen into on usein vaihdellut valitettavasti torjunnasta laimeaan innostukseen. Tässä suhteessa teologia ei toki ole poikkeus; on arvioitu, että erilaiset ympäristötietoisuuden kohottamiseen ja vastuulliseen elämään tähtäävät kampanjat ovat laajemminkin onnistuneet kehnosti tai eivät ollenkaan. 

Kuitenkin ekoteologiasta voidaan 1900-luvulta lähtien erottaa kahta päälinjaa. Ensimmäinen on luonteeltaan enemmän opetuksellista ja eettistä. Tämänkaltainen teologia pyrkii tekemään itse teologiasta, kirkon elämästä ja ajattelusta, vihreämpää – suorittamaan eräänlaisen jumalinhimillisen vihersiirtymän. Toinen linjaus on enemmän tutkimuksellinen, ja se on pyrkinyt osoittamaan kristillisestä perinteestä ekologisesti kestäviä periaatteita. 

Nähdäkseni molempia tarvitaan ja ne yhdistyvät parhaassa tapauksessa juuri kirkon työssä. Arvovaikuttaminen voi olla terminä desinfioitu ja kalsean byrokraattinen, mutta kirkon ääni voisi olla nykytilanteessa parhaimmillaan samanaikaisesti kriittinen ja rakentava. Bartolomeos onkin esittänyt ekoteologian olevan aidoimmillaan eräänlaista tieteen ulkopuolelta tulevaa, mutta samalla tieteensisäistä kritiikkiä:

”Nykyiset ekologiset liikkeet vaativat sääntöjä sille, miten ihmiskunta käyttää luontoa hyväkseen – mutta tämä pohjautuu utilitaristiseen logiikkaan. Ekologia pyrkii esittäytymään käytännöllisenä etiikkana, joka ohjaa ihmistoimintaa suhteessa luontoon. Mutta ekologian kohdalla, kuten kaiken etiikan kohdalla, meidän on kysyttävä: ’Kuka määrittää ihmisen käytöstä ja mikä auktoriteetti sitä määrittää? Minkälainen logiikka tekee näistä säännöistä välttämättömiä? Mistä lähteestä ne ammentavat oikeutuksensa?’” [Kreikassa vuonna 1994 saadun kunniatohtoriuden juhlallisuuksissa pidetty puhe]

Bartolomeos lisää, että kaikkien jakamia ekologisia arvoja on mahdotonta saavuttaa pelkästään rationaalisesti. Sen sijaan on löydettävä uusia tapoja arvioida ihmisten arvoja ja arvojärjestystä. Tarvitaan uusien merkitysten maailmaa. 

Kun koronapandemian aikana järjestettiin Halkilla seminaari tieteen ja teologian yhteyksistä, toivat useat asiantuntijat esiin sitä, että erityisesti uskonnollisilla toimijoilla on vastuu tulkita tieteen tuloksia nimenomaan profeetallisesti, muutosta ja toisenlaisia näkymiä herättäväksi. Tiede itsessään selittää asioita; teologia ja hengellinen työ voi tehdä niistä uutta elämää. Tieteen ja uskonnon välinen liitto esimerkiksi patriarkkamme ajattelussa ei muodosta jonkinlaista vaihtoehtoa, jonka voimme sinänsä valita, vaan niiden katsotaan kumpuavan kristillisen elämän ytimestä, Jumalan luomasta maailmasta ja ihmisen jumalallisesta monipuolisesta kyvystä lähestyä maailmaa luovasti niin rationaalisesti, tunteellisesti, kuvallisesti kuin hengellisestikim.

Ortodoksisuuden vihreitä voimavaroja

Ortodoksisella teologialla on omassa perinteessään hyvinkin mielekkäitä resursseja näiden kysymysten kannalta. Ensinnäkin, onhan ortodoksinen kirkko jo olemuksellisesti sekä planetaarinen eli katolinen että hyvin paikallinen, eukaristiaa toimittava paikallinen kirkko. 

Elävän paikallisuuden kautta todentuu koko kirkon täyteys. Kokonaisuuden täyteys voi siis olla läsnä paikallisessa toiminnassa. Eukaristinen yhteys, ymmärrettynä yhteytenä maantieteellisesti kuin ajallisesti muihin kristittyihin, kuolleisiin, eläviin ja tuleviin ihmisiin sekä elolliseen ympäristöön, antaa meille luovan pohjan lähestyä ilmastonmuutoksen kaltaista ylisukupolvista ja maantieteelliset rajat ylittävää ongelmaa. Nämä tämän maailman rajat, faktojen maailman rajoitteet ylittävän yhteyden teemat korostuvat ortodoksisessa puheessa olivatpa ne runollisia kuvia Kristuksen ruumiiseen kuulumisesta, jumaloitumisen teemoja jumalallisen ja inhimillisen yhteistyön tuloksena tai valoisana elämän yhteytenä kaikkeen olevaan.  

Toiseksi, ortodoksisella elämällä on tarjottavanaan nimenomaan toisenlainen maailma, tämä sama maailma, mutta Jumalan valtakunnan läpi katsottuna. Jumalan maailma ei ole tarkoitettu ihmisille, vaan ihmisten jumalyhteyttä varten. 

On aika selvää, että teologia ei ekologisissa asioissa voi kilpailla toisten tieteiden kanssa faktoilla. Sitä vastoin teologia voi tarjota kokonaan toisenlaisen kuvan ihmisestä ja todellisuudesta eli kiitokseen, askeesiin ja jakamiseen perustuvan metaforakuvaston, joka erkautuu luonnollisesti vaikkapa kulutusyhteiskunnan vastaavista metaforista. Esimerkiksi luomisteologian kautta välittyvä näky maailmasta ei ole neutraali, objektien tai ihmishalujen kenttä, vaan jo valmiiksi jumalyhteyteen viritetty maailma. 

Näin ollen, halusipa kirkko sitä tai ei, on ekoteologialla aina myös poliittinen sävy laajasti ymmärrettynä: evankeliumin radikaaliin näkyyn uudenlaisesta elämästä kuuluu vähintään sanaton kritiikki sellaista elämää kohtaan, josta tämä näky puuttuu. Tässä toteutuu juuri mainitsemani profeetallinen aspekti. Samalla kirkon viestin on tuotava lohdutusta tämän toisen maailman muodossa. 

On ilmeistä, että ortodoksisessa eetoksessa on kiusausta sulkeutua tulevan maailman odotukseen tai laimentua pelkästään välittömän lohdutuksen tarjoamiseen. Mutta jos otamme patriarkkamme opetuksen todesta, on kirkon löydettävä profeetallista suoruutta omien kuviensa välittämiseen sekä samalla tarpeellista väljyyttä omasta kuvastostaan ekologisen rakenteellisen synnin alla kärsivien ihmisten pastoraaliseen ja rakkaudelliseen kohtaamiseen.

Eukaristia ja ekologinen identiteetti

Ajattelen, että jokainen meistä on paikallisuuden asiantuntija. Ihminen yleensä tietää miten parhaiten toimia juuri siellä missä hän on. Profeetallinen näky tapahtuu paikallisuuden uudelleentulkinnassa. 

Tämä ei kuitenkaan ole pelkkä itsestäänselvyys, sillä ekoteologinen osallisuus ja yhteys toteutuu toiminnassa. Kirkon liturginen elämä kuitenkin ohjaa jo miltei tiedostamatta tällaiseen toimintaan. Kirkon liturgia on kristillisen ajattelun merkittävin juurtumisen riitti. Liturgiassa konkreettinen kansa kokoontuu tiettyyn konkreettiseen paikkaan, ja samalla he ylittävät tuon pelkän paikallisuuden osallistumalla Kristuksen ruumiiseen. Juurtuminen, paikallistuminen, paikan merkityksen uudelleenlöytäminen ovat avaintekijöitä laajemminkin ekologisen mielenmuutoksen prosessissa. 

Lisäksi liturgisen elämän keskus, pyhä eukaristia, on toisenlaisen elämän konkreettinen osoitus syömällä ja juomalla. Me emme vain ”syö” ehtoollista, siis vain ”kuluta” sitä, vaan ”nautimme” sitä. Eukaristia osoittaa todellisen luonnollisuuden ehdot: se on kiittäen nautittua, ja kiitoksella Jumalalle takaisin kohotettua. Ehtoollinen ei pidä sisällään minän ja muun maailman transaktiota, tuotteen kuluttamista, vaan ainoastaan suurempaa yhteyttä samalla sekä paikalliseen että yliajalliseen.

Onkin ehdotettu, että oman paikallisuutensa uudelleen löytäminen on erinomaisen tärkeää ihmisen ekologisen identiteetin muodostumiselle. Arkiajattelussa on itsestään selvää, että kukaan ei käsittele ekologisia ongelmia yksin abstraktisti, vaan pikemminkin omalla pihallaan, kirkon talkootyössä tai metsässä kävellessään. Koko elämä on ekologista jollakin tapaa, huomasimmepa me sitä tai emme. 

Kirkon elämä tunnistaa tämän yhteyden. Vedenpyhitys paikallisen vesistön äärellä pyhittää paitsi vedet, niin myös voitelee ihmiset paikallisen veden äärellä asujiksi. Pyhittäminen on kantanut mukanaan jo Raamatussa nimeämisen, eli identifikaation elementtiä. Vanhassa Testamentissa paikan uudelleen nimeäminen on ollut merkkinä jumalsuhteen elpymisestä, uudistamisesta ja sitä kautta myös uudesta Jumalan kansan paikasta. Niinpä meillä on kirkkona jo raamatullinen esimerkki paikkojen, käytänteiden ja jopa ihmisten uudelleen nimeämisestä eli vihkimisestä kokonaan toisenlaiseen kuvastoon, vaikka asioiden ulkoiset piirteet pysyvätkin ennallaan. Kirkon askeettinen perinne on käytännössä kokonaan muutoksen, mielen- ja maailmanmuutoksen läpitunkema.

Kohti intiimiä paikallisuutta

Yhteyden luominen paikkaan on tutkitusti myös vähentänyt ekoahdistusta, jonka syntymisen osatekijänä on ollut juuri ilmastonmuutoksen hahmottomuus tai suuruus. Toisena merkittävänä ekoahdistusta lievittävänä tekijänä on luterilaisen ekoteologin, dosentti Panu Pihkalan mukaan yksinkertaisesti tekeminen. Mielekäs, paikallinen, arkinen yhdessä tekeminen on aina kirkkokahveista alkaen niin arkista toimintaa, että sen laajemmat merkitykset jäävät usein huomaamatta.

Ihminen on maailmankansalainen perimmäisessä mielessä vasta toissijaisesti. Tosiasiassa teologisesti ihminen on itsessään maailman alkuperäiskansaa, jonka elinympäristöä ei voi erottaa hänen ajattelustaan, mahdollisesta viisaudestaan tai vastuustaan. Jos ihminen pelastuu jossakin, niin hän tekee sen paikassa. 

Ehkä tässä ajassa olisikin syytä korostaa jo olemassa olevia voimavaroja, kokoontua arkipäiväisen ja yhteisen äärelle sen sijaan, että hengellisyys suuntautuu yksilöllisiin pyrkimyksiin, tavoitteisiin tai suorittamiseen. Esimerkiksi konkreettiset ilmastotavoitteet ovat ehdottoman välttämättömiä yhteisöjen tasolla, mutta ekotavoitteiden toinen puoli voi täydentyä paikallisen elinvoiman, paikan rajoitusten ja paikan tuntemuksen elvyttämisellä. Paikka voi olla metaforinen paikka, mutta ihminen kehollisena olentona tulkitsee metaforiaankin konkreettisen paikallisesti. 

Esimerkiksi kristittynä oleminen jäsentyy kirkon paikan ulkopuolella arvovalintoina tai vaikkapa hengellisinä rutiineina. Mutta tosiasiallisesti ihminen elää, nukkuu, syö ja haaveilee kristittynä, sillä hän on aina Jumalan maailman asukas. Identifoituminen maapallon asukkaaksi vaikuttaa kaukaiselta, mutta ihminen ei tarvitsekaan ekoidentiteettinsä koko maapalloa, vaan vain sen paikallisen osan. Maapallo on katolinen taho, johon kirkkona meillä voi olla suhde juuri oman ”paikalliskirkkomme”, eli oman elinympäristömme kautta.

Teologi Philip Sherrard on analysoinut paikan merkitystä hengellisyydelle siten, että nykyajan ihminen helposti paikallaan ollessaankin pysyy paikasta kuitenkin erillään. Jos kuvaamme ja koemme paikkoja vain tietyissä koordinaateissa olemiseksi, niin tällöin myös maailma itsessään järjestyy vain horisontaaliseksi tapahtumien toisiaan seuraavaksi ketjuksi. 

Mutta kristilliseen kokemiseen liittyy myös ylöspäin leikkautuva horisontti, joka tekee paikoista pyhiä ja mahdollisia pyhittämiselle. Sherrard toteaakin, että mitä enemmän tietoisuutemme on kristillistä, sitä enemmän se taipuu näkemään hetkissä ja paikoissa ilmestyksiä, juuri tässä hetkessä syntyneitä tiloja ja ajanhetkiä, sen sijaan että se tyytyisi katselemaan ilmiöitä vain etäältä ja tulkitsemaan niitä tavanmukaiseksi asioiden järjestykseksi. Ihmeet ja olemassaolon psalmien tapainen ihastelu ovat mitä luontevinta teologista maailmassa olon kokemusta. Teologiseen kokemusmaailmaan kuuluvat hetkittäiset ilmestykset, Jumalan läsnäolon täyteyden kokemukset, jotka eivät ole sellaisenaan toistettavissa ja voivat olla silti hyvin arkisia.

Virvoittava paikallisuus

Ei ole vaikeaa nähdä nykyisten hiljaisuuden retriittien suosion taustalla tarvetta juuri virvoittavaan paikallisuuteen. Ekohengellisyyden piirteitä tässä ajassa ovatkin spiritualiteetin, mystiikan, läsnäolon ja hiljentymisen kaltaiset kokonaisuudet. Lisäksi valtavirtauskonnollisuuskin on vähemmässä määrin opillisuuden kautta määrittynyttä. 

Ortodokseille on melko vaivatonta lähestyä monia korkeateologisiakin aiheita konkreettisesti ja samalla jopa planetaarisesti: paikallinen kokemus herättää konkreettiset kokemukset armosta tai rakkaudesta tai hyväksynnästä. Kukapa ei olisi virkistynyt tavatessaan aidosti rauhallisen, tyynen, nöyrän ja iloisen ihmisen? Kukapa ei muistaisi tietyssä paikassa kohtaamaansa lempeyttä tai laupeutta? 

Samalla hiljaisuuden kaipuussa on nähtävissä ekologian kannalta pyrkimystä juurevuuteen, tietyssä paikassa hiljentymiseen. Myös liturgia on eräänlainen retriitti: siinä kokoonnutaan salaisesti kuvaamaan kerubeja, ja liturginen hiljentyminen kenties on yksi ortodoksien väkevimmistä riiteistä paikallistua yhdessä yliajallisesti. Liturgia on yhteistä kokemusta, jossa juuri oma kokemus omasta tietoisuudesta ja paikasta liukuu taka-alalle. On hienoa päästä kokemaan toisten, kirkon kokemuksia! Riittien tarve on ilmeistä myös ekohengellisyydelle: ekologien keskuudessa on jopa järjestetty hautajaisia luonnonympäristölle, jotta sitä päästäisiin suremaan yhdessä. 

Paikalleen juurtumisen toisena puolena on itse paikan juurtuminen ihmiseen. Ekologisten uhkien aikana puhumme yhä tottuneesti luonnosta sitä uhkaavan katastrofin varjossa, ikään kuin olisimme itse siitä kuitenkin hiukan erillisiä. 

Ekoajattelun ja ekomuutoksen eräs keskeisiä piirteitä onkin toimijuuden palauttaminen maapallolle, maapallon ottaminen osapuoleksi inhimillisessä toiminnassa ja miksei myös jumalinhimillisessä toiminnassa. Onkin ehdotettu, että maapallolle pitäisi varata oma kiintiöpaikkansa eri valitoiden parlamentaarisissa järjestelmissä. 

Ortodoksisen teologian pohjalta on mahdollista ajatella, että ihminen luomakunnan pappina kykenee välittämään ja vastaanottamaan persoonallisen olemisen piirteitä myös ympäristöönsä ja ympäristöstään. Tämä ei tarkoita, että ihminen levittäisi vain lisää ihmisenkaltaisuutta ympäristöönsä, vaan jumalankaltaisuutta, toisenlaista ihmisen kuvaa. Ihminen Jumalaa heijastavana pintana on ortodoksisuuden suuria aarteita myös ekoajattelulle. Kristus jumalihmisenä on uskomme voimakkain keskeiskuva, joka yhtäältä osoittaa ihmisen suuruuden ja vastuun, toisaalta hänen tehtävänsä nöyrtyä, palvella ja tarvittaessa myös uhrautua. 

Näillä tausta-ajatuksilla on omat vaikutuksensa ekologisten kysymysten herättämiin tunteisiin, joista artikkelin toisessa osassa lisää. Tunteiden määrittely pysyviin kategorioihin on mahdotonta, mutta tiettyjä tunnuspiirteitä voi olla avuksi huomioida etenkin, kun yritämme kääntää teologian kieltä muille nykyistä todellisuuttamme värittäville kielille.