Arkkipiispa Leon puhe kirkolliskokousseminaarin alkaessa: Olemmeko hyviä samarialaisia vai välinpitämättömiä sivustakatsojia?

Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet, isät, sisaret ja veljet, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet!

Olemme kokoontuneet marraskuussa pidettävän kirkolliskokouksen valmisteluseminaariin. Voisin puhua tänään monistakin aiheista, mutta mielestäni sopivinta tänään on käsitellä sitä, mitä tarkoittaa olla ja elää Yhdessä kirkossa, Filantropian Ukraina-hankeen nimeä lainatakseni.

Tähän liittyen löydämme pyhästä kirjastamme tarinan, jonka äärelle meidän on hyvä pysähtyä yhä uudelleen. Vertaus laupiaasta samarialaisesta on selkeä ja suoraviivainen, mutta samalla se sysää meidät keskelle sisäistä kamppailuamme, jonka koemme, kun opimme tuntemaan itsemme suhteissamme toisiin ihmisiin. Ennemmin tai myöhemmin me kaikki kohtaamme kärsivän ihmisen. Nykyään heitä on yhä enemmän yhteiskunnassamme. Päätöstä siitä, otetaanko tievarresssa haavoittuneena makaavat mukaan vai jätetäänkö heidät huomiotta, voidaan käyttää kriteerinä arvioitaessa kaikkia taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia ja uskonnollisia hankkeita. Meidän on joka päivä päätettävä, olemmeko hyviä samarialaisia vai välinpitämättömiä sivustakatsojia. Ja jos laajennamme katseemme omaan elämäämme sekä koko maailman historiaan, olemme tai olemme olleet kuin jokainen vertauksen hahmoista. Meissä kaikissa on jotakin haavoittuneesta miehestä, jotakin ryöväristä, jotakin ohikulkijasta ja jotakin laupiaasta samarialaisesta.

On hämmästyttävää, miten tarinan eri hahmot muuttuvat, kun he kohtaavat tienvarressa tuskallisen näyn miesparasta. Erot papin ja maallikon välillä häviävät merkityksettömiksi. Nyt on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka huolehtivat, ja niitä, jotka kulkevat ohi. Niitä, jotka kumartuvat auttamaan, ja niitä, jotka katsovat muualle ja kiirehtivät pois. Voin sanoa, että täällä keskuudessamme jokainen, joka ei ole ryöväri eikä ohikulkija, on joko itse loukkaantunut tai kantaa harteillaan loukkaantunutta henkilöä.

Ja tämä tarina toistuu jatkuvasti – uudelleen ja uudelleen. Voimme nähdä selvästi, kuinka sosiaalinen ja poliittinen toimettomuus muuttaa monet maailmamme osat autioituneiksi ja asuinkelvottomiksi alueiksi. Kuinka kansalliset ja kansainväliset kiistat jättävät suuren määrän marginaalissa olevia tienvarteen. Vertauksessa erottuu myös yksi hämmentävä yksityiskohta ohikulkijoista: he olivat uskonnollisia. Tätä yksityiskohtaa ei pidä jättää huomiotta. Paradoksaalista kyllä ne, jotka usein väittävät olevansa uskonnottomia, voivat joskus toteuttaa Jumalan tahdon käytännössä paremmin kuin itse uskovaiset.

Vertauksessaan Kristus ei tarjoa vaihtoehtoja: hän ei kysy, mitä olisi voinut tapahtua, jos loukkaantunut mies tai häntä auttanut olisi antanut periksi vihalle tai kostonhimolle. Herramme luottaa ihmismielen parhaaseen puoleen. Tällä vertauksella hän rohkaisee meitä pysymään rakkaudessa, palauttamaan kärsivien ihmisarvon ja rakentamaan nimensä veroista yhteisöä.

Tästä pääsemme sopivasti seuraavaan aiheeseen, eli siihen, kuinka me suomalaiset ortodoksit asemoimme itsemme tämän päivän maailmanlaajuiseen, monia eri kulttuureja ja perinteitä käsittävään kirkkoperheeseen. Tämä kirkkoperhe, kuten tiedämme, on kriisissä ja jakautunut. Aikamme on synnyttänyt uudenlaisen totalitaarisen myytin ja ideologian, joka on naamioitu ortodoksiseksi, mutta ei todellisuudessa edusta kristillisyyttä. Tunnistin nimittäin vielä muutama vuosi sitten Moskovan patriarkaatissa ortodoksisuuden häiveitä, mutta sen tilalle on tullut venäläinen messianismi, ortodoksinen fasismi ja etnofyletismi, Jälkimmäinen harha tuomittiin Konstantinopolin paikallissynodissa jo 152 vuotta sitten. Venäjä katsoo nyt olevansa ainoa hyvän voima maailmassa, joka vastustaa lännen ”langennutta” pahuutta. Tämä puolestaan on manikealaista harhaoppia, jossa maailma on jaettu vastakkainasetteluihin – valoon ja pimeyteen, hyvään ja pahaan ja niin edelleen.

Olen luonnollisesti myös huolestunut, ettei paikalliskirkkomme kanoninen alue ole säästynyt venäläiseltä ekspansiopyrkimykseltä. Aikamme ”ryöväri”, samarialaisvertausta lainatakseni, löytää yleensä liittolaisia niistä, jotka kulkevat ohi ja katsovat muualle. Valitettavasti kyse ei ole aina ohitse kulkemisesta, vaan kuten tiedämme, Ukrainassa käytävä hyökkäyssota on saanut siunauksen ja jopa ”pyhän” epiteetin. En tiedä, mikä suurta kirkkoperhettämme tulevaisuudessa odottaa ja elämmekö todellakin sellaista kirkkohistoriallista aikaa, jolloin merkittävä osa kirkon jäseniä sulkee itsensä pois muiden yhteydestä? Vaikeuksien, jotka saattavat nyt tuntua meille ortodokseille ylivoimaisilta, kun jatkamme elämäämme Suomessa ja maailmankansalaisina, tulisi lopulta olla tilaisuuksia kasvuun. Tähän haluan edelleen uskoa, vaikka kaikkein vaikeimpina aikoina tuskan katseleminen myönteiseltä kannalta saattaakin olla mahdotonta. Jäsenyys kirkossa kuitenkin merkitsee, että tahtoo kuulua siihen ihmisyhteisöön, jonka pää on Kristus ja joka tahtoo perustaa rakkauden valtakunnan.

Hyvät kirkolliskokouksen jäsenet! Aloitin puheeni kertomuksella siitä, mitä Jerusalemista Jerikoon vievällä tiellä kerran tapahtui. Tuon tien varrelta samarialainen löysi lopulta majatalonpitäjän, joka huolehti heitteille jätetystä. Jokainen meistä on yhä uudelleen kutsuttu pohtimaan sitä päämäärää ja toteuttamaan niitä tekoja, joita Kristus vertauksessaan on meille välittänyt. Normit, joita evankeliumissa asetetaan meidän toiminnallemme, ovat rehellisyyden nimissä korkeita, emmekä pysty täyttämään niitä omin voimin. Näistä normeista on kyllä lupa puhua, ja niistä täytyy puhua. Kristinuskon ilosanoman ydin on kuitenkin se, ettemme voi omin voimin toimia todella kristillisellä tavalla – se on mahdollista vain siten, että yhdistymme Kristuksessa yhdeksi perheeksi yhdessä kirkossa, joka on aina vahvempi kuin eristäytyneiden, itseensä kietoutuneiden yksittäisten jäsenten summa.

Puhe Helsingin ortodoksisen seurakunnan seurakuntasalilla 7.6.2024.