Arkkipiispa Elian opetuspuhe Tallinnassa 14.1. / Peapiiskop Eelija jutlus Tallinnas 14.1.

Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!

”Onnellisia ovat ne, joiden silmät näkevät sen, mitä te näette” (Luuk. 10:23). Kristuksen sanat kantavat sisällään uskon syvintä mysteeriä: autuaaksi julistetaan näkeminen. Mutta mikä on se näky, joka tekee ihmisen onnelliseksi? Evankelista Luukkaan kertomana nämä sanat kaikuvat erityisellä voimalla tänään, kun kunnioitamme Viron marttyyreja Platonia, Mihailia ja Nikolaita, sillä heidän elämänsä ja kuolemansa avaavat meille näkemisen syvimmän merkityksen.

Mitä he näkivät viimeisinä hetkinään? Neuvostovallan synkimpinä aikoina, kun pimeys näytti nielevän Eestinmaan, nämä kolme jumalanpalvelijaa seisoivat valintojensa äärellä. He olisivat voineet sulkea silmänsä totuudelta, kieltää uskonsa, säilyttää maallisen elämänsä. Sen sijaan he näkivät jotain sellaista, mitä monet profeetat ja kuninkaat olisivat tahtoneet nähdä – he näkivät kristallinkirkkaasti sen, mikä todella merkitsee. Kuin Johanneksen evankeliumin sokea mies, he oppivat näkemään ei vain omilla silmillään, vaan uskon katseella. Tämä näkemisen lahja ei syntynyt hetkessä. Kuten sokea mies kulki asteittaisen valaistumisen tien – ensin tunnustaen sokeutensa, sitten uskaltautuen tuntemattomalle matkalle Siloan altaalle, ja lopulta kohdaten Kristuksen kasvoista kasvoihin – niin myös marttyyrimme kulkivat oman näkemisen tiensä.

Heidän matkansa alkoi ehkä huomaamatta, mutta kun pimeys syventyi heidän ympärillään, kun vankilasellin hämärä nielaisi päivänvalon ja kuoleman varjo lähestyi, tämä arkinen näkemisen lahja jalostui kirkkaammaksi, terävöityi kuin miekka. He alkoivat nähdä syvemmin, kirkkaammin: vartijan ankarissa kasvoissa välähdyksen Jumalan kuvasta, sellitoverinsa kärsimyksessä heijastuksen Kristuksen rististä, omassa pelossaan ja vapinassaan kosketuksen Getsemaneen. He kohtasivat maailman, joka ei tahtonut nähdä, joka sulki silmänsä totuudelta. Mutta juuri tässä kohtaamisessa heidän näkönsä kirkastui entisestään. He ymmärsivät, ettei todellinen sokeus ole silmien vaan sydämen tila, ja että näkemisen lahja on samalla sekä armon että rohkeuden hedelmä.

Tämä näkemisen lahja, josta Jeesus puhuu, ei ole itsestäänselvyys eikä pelkkä optinen tapahtuma. Se on armon antama silmien avautuminen – prosessi, jossa ihminen oppii näkemään Jumalan valtakunnan murtautumisen keskelle arkista todellisuutta. Viron marttyyreilla oli tämä hengellinen näkökyky. Uskomme, että viimeisinä hetkinään he näkivät vainoojiensa kasvojen läpi Kristuksen kasvot, he näkivät jumalallisen kirkkauden näennäisen tappionkin hetkellä.

He ymmärsivät jotain olennaista, minkä me niin usein unohdamme: meidän ei tarvitse sovittaa itseämme Jumalan kanssa, sillä Jumala ei ole koskaan kääntänyt katsettaan meistä. Jopa tuona pimeänä hetkenä Jumala oli läsnä, odottaen, juosten heitä vastaan rakkauden käsivarret levitettynä kuin Kristus ristillä. Tämä ymmärrys muuttaa käsityksemme sekä heidän marttyyriudestaan että omista päivittäisistä kamppailuistamme.

Ja nyt, kun muistelemme Viron marttyyreja, emme voi olla ajattelematta uusia marttyyreja, joita syntyy keskellämme Neuvostoliiton perillisen Venäjän käydessä oikeudetonta sotaansa Ukrainassa. Tuhannet marttyyrit – ne joiden nimet tunnemme ja ne lukemattomat, joiden nimiä emme koskaan saa tietää; ne jotka on haudattu rauhassa ja ne, jotka ovat kadonneet joukkohaudoissa Ukrainan mustaan multaan – todistavat meille samasta totuudesta. He todistavat, että pimeyden voimat eivät ole muuttuneet, mutta myös siitä, että Jumalan läsnäolo kantaa yhä kansaansa läpi syvimmänkin yön.

Jokainen kadonnut sielu, jokainen nimettömäksi jäänyt uhri on kirjoitettu Jumalan kirjaan, jokainen kyynel on talletettu, kuten psalmin kirjoittaja todistaa syvässä ahdistuksessaan: ”Sinä, joka merkitset muistiin kaikki elämäni päivät, kerää kyyneleeni talteen. Olethan merkinnyt nekin kirjaasi.” (Ps. 56:9) Tämä muinainen rukous kaikuu yhä keskellämme, muistuttaen ettei yksikään kärsimys jää Jumalalta huomaamatta.

Marttyyriemme todistus kutsuu meitä syvempään näkemisen tapaan. He kutsuvat meitä näkemään Jumalan kätkettynä kaikkeen – ei vain voiton hetkissä, vaan kärsimyksessä; ei vain kirkon pyhäkössä, vaan arjen askareissa. Tämä ei ole pelkkää optimismia tai yritystä sivuuttaa elämän pimeyttä. Se on syvällistä ymmärrystä siitä, että jopa pimeys välkehtii jumalallista läsnäoloa, kun sitä katsotaan uskon silmin.

Tänään, kun pimeät pilvet varjostavat jälleen Eurooppaa, kun vaarat ja uhat heittävät varjonsa maittemme ylle, meidän on erityisen tärkeää muistaa, että marttyyrien todistus ei ole vain menneisyyttä. Se on elävää todellisuutta tämän päivän Ukrainan raunioituneissa kirkoissa, pommisuojien rukoushetkissä, sairaaloiden käytävillä, hautausmailla. Se elää niiden pappien todistuksessa, jotka toimittavat liturgiaa ilmahälytysten aikana; niiden vapaaehtoisten hiljaisessa palvelutyössä, jotka jakavat leipää pimeissä kellareissa; niiden opettajien sitkeydessä, jotka pitävät etäkoulua pommisuojista käsin, jotta lapset eivät menettäisi toivon kipinää. Se säteilee niiden vanhusten kasvoilta, jotka kieltäytyvät jättämästä kotejaan ja kokoontuvat yhä rukoukseen raunioituneiden kirkkojen pihoilla. Erityisen kirkkaana se loistaa niiden hoitajien ja omaisten palvelutyössä, jotka päivästä toiseen huolehtivat sodassa vammautuneista, kantaen heidän kärsimystään ja toivoaan, nähden Kristuksen kasvot särkyneissä ruumiissa ja murtuneissa mielissä, todistaen elämällään, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, loukkaamaton ja mittaamattoman arvokas juuri haavoittuvuudessaan. Heidän uskonsa todistaa meille yhä uudelleen ikuista totuutta: Jumalan valo loistaa sitä kirkkaammin, mitä syvempi on pimeys.

Kuten muuan evankeliumin sokea mies, kuten marttyyriveljemme, rohjetkaamme mekin avata silmämme meitä ympäröivälle jumalalliselle läsnäololle. Sillä kun todella näemme niin kuin he näkivät, huomaamme, ettemme ole koskaan olleet yksin. Meidän tarvitsee vain avata silmämme tunnistaaksemme Hänet, joka on aina ollut läsnä, aina odottanut, aina rakastanut. Aamen.

Armsad ülemkarjased, isad, õed ja vennad!

„Õndsad on silmad, mis näevad seda, mida teie näete“ (Lk 10:23). Need Kristuse sõnad kannavad endas usu kõige sügavamat salasust: nägemine kuulutatakse õndsaks. Kuid mis on see nägemine, mis teeb inimese õndsaks? Need evangelist Luuka edasijutustatud sõnad kõlavad erilise jõuga täna, kui me austame Eesti märtreid Platonit, Mihhaili ja Nikolaid, sest nende elu ja surm avavad meile nägemise sügavama tähenduse.

Mida nägid nemad oma elu viimastel silmapilkudel? Enamliku võimu kõige süngematel aegadel, kui tundus, et pimedus neelab Eestimaa, seisid need kolm jumalasulast valikute ees. Nad oleksid võinud oma silmad tõe ees sulgeda, loobuda oma usust ja hoida oma maist elu. Selle asemel nägid nad midagi sellist, mida paljud prohvetid ja kuningad oleksid näha tahtnud – nad nägid kristallselgelt seda, mis on tõeliselt oluline. Otsekui pime mees Johannese evangeeliumis, õppisid nad nägema mitte üksnes oma silmadega, vaid ka usupilguga. Sellise nägemise anne ei sündinud ühekorraga. Nagu pime käis samm-sammult valgustumise teed – kõigepealt oma pimedust tunnistades, siis söandades astuda tundmatule teekonnale Siiloa tiigi juurde, ja lõpuks seistes näost näkku Kristusega – nõnda käisid ka meie märtrid oma nägemise teed.

Nende teekond algas võib-olla märkamatult, aga kui pimedus nende ümber süvenes, kui vangikongi hämarus neelas päevavalguse ja surma vari lähenes, siis arenes see argine nä-gemisvõime millekski peenemaks, teravamaks kui mõõk. Nad hakkasid nägema sügavamalt, selgemalt: valvuri karmis näos nägid nad välgatust Jumala kujust, kongikaaslaste kannatustes peegeldust Kristuse ristist, oma hirmus ja värinas Ketsemane puudutust. Nad seisid silmitsi maailmaga, mis ei tahtnud näha, mis pani oma silmad tõe ees kinni. Aga just selles silmitsi seismisega selgenes nende nägemismeel üha enam. Nad mõistsid, et tõeline pimedus pole mitte silmades, vaid südames, ja et nägemise and on samas nii armu kui ka julguse vili.

See nägemise and, millest Jeesus räägib, pole enesestmõistetav ega pelgalt optiline nähtus. See on silmade avanemine Jumala armust – protsess, mille käigus inimene õpib nägema jumalariigi sissetungimist argitegelikkusse. Eest märtritel oli see vaimulik nägemisvõime. Me usume, et oma viimastel minutitel nägid nad oma tagakiusajate nägude taga Kristuse palet, nägid jumalikku hiilgust isegi näilise kaotuse hetkel.

Nad mõistsid midagi olulist, mida me nii tihti unustame: et me ei pea iseend Jumalaga lepitama, sest Jumal pole kunagi pööranud oma pilku meilt ära. Isegi tol pimedal hetkel oli Jumal ligi, oodates, joostes neile vastu armastuse käsivarred avali ngu Kristus ristil. Selle mõistmine muudab meie arusaama nii nende märtrisurmast kui ka omaenese igapäevasest võitlusest.

Ja praegu, kui me mälestame Eesti märtreid, ei või me olla mõtlemata uutele märtritele, kes kannatavad Nõukogude Liidu pärijariigi, Venemaa ülekohtuses sõjas Ukrainas. Tuhanded märtrid – need, kelle nimesid me tunneme ja need, kelle nimesid me kunagi teada ei saa; need, kes on maetud rahus ja need, kes on kadunud ühishaudadesse Ukraina mustmullas – annavad meile tunnistust sellestsamast tegelikkusest. Nad annavad tunnistust sellest, et pimeduse jõud ei ole muutunud, aga ka sellest, et Jumala ligiolek aitab Tema rahvast nüüdki läbi kõige sügavama öö.

Iga kadunud inimene, iga nimetu ohver on kirjas Jumala raamatus. Iga pisar on tallele pandud, nagu psalmikirjutaja oma sügavas ahastuses ütleb: „Minu pagulaspäevad olid sa ära lugenud; pane sina mu pisarad oma lähkrisse; eks need ole su raamatus?“ (Ps 56:9). See muistne palve kõlab ikka meie keskel, tuletades meelde, et ükski kannatus ei jää Jumalal tähele panemata.

Meie märtrite tunnistus kustub meid sügavamalt nägema. Nad kutsuvad meid nägema Jumalat, kes on varjatult kohal kõiges – mitte ainult võiduhetkedel, vaid ka kannatustes; mitte ainult pühakojas, vaid ka argipäeva tegemistes. See pole lihtsalt optimism või katse sulgeda silmi elu pimeduse eest. See on sügavam arusaam sellest, et isegi pimeduses särab Jumala ligiolek, kui seda vaid ususilmi vaadata.

Tänasel päeval, mil Euroopat katavad jälle tumedad pilved, kui ähvardavad hädaohud heidavad meie maade üle varje, on meil iseäranis oluline meeles pidada, et meie märtrite tunnistus pole ainult minevik. See on elav tegelikkus tänapäeva Ukraina varemestes kirikutes, varjendites peetavates palvustes, haiglakoridorides, surnuaedades. See elab nende preestrite tunnistuses, kes peavad liturgiaid õhuhäirete ajal; nende vabatahtlike vaikses halastustöös, kes jagavad leiba pimedates keldrites; nende kooliõpetajate visaduses, kes peavad koolitunde varjendites, et lapsed ei kaotaks lootusesädet. See hiilgab nende vanakeste palgeil, kes keelduvad oma kodusid maha jätmast ja kogunevad ikka palvele varemetes kirikute hoovides. Aga eriti säravana vaatab see vastu nende õdede ja omaste töös, kes päevast päeva hoolitsevad sõjas vigastatute eest, aitavad neil kanda nende vaevu ja lootust, nähes haavatud ihudes ja murdunud hingedes Kristuse palet, tõestades oma eluga, et iga inimene on Jumala kuju, rikkumatu ja mõõtmatult väärtuslik just oma haavatavuses. Nende usk annab meile ikka uuesti tunnistust igavesest tõest, et Jumala valgus paistab seda heledamalt, mida tihedam on pimedus.

Nagu üks pime evangeeliumis, nagu meie vennad märtrid, julgegem meiegi avada oma silmad meid ümbritsevale Jumala ligiolekule. Sest kui me tõesti näeme nii, nagu nägid nemad, siis me märkame, et me pole kunagi üksi. Me peame vaid oma silmad lahti tegema, et ära tunda Teda, kes on alati olnud meie juures, alati oodanud, alati meid armastanud. Aamen.