Arkkipiispa Elian avauspuhe kirkolliskokouksessa

Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, sisaret ja veljet!

Kun toivotan teidät tervetulleiksi kulttuurikeskus Sofiaan, jossa kirkolliskokouksemme tänä vuonna pidetään, teen sen tietoisena siitä, että astumme yhdessä uuteen vaiheeseen. Tämä on minulle ensimmäinen kirkolliskokous puheenjohtajana. Vastaanotin tämän tehtävän vuosi sitten nöyränä, mutta myös täynnä toiveikkuutta. Kiitän luottamuksestanne. Toivon, että voisimme yhdessä rakentaa kirkolliskokoustyöskentelyssä tilaa sellaiselle keskustelulle, jossa dialogi ei ole vain muotosana vaan todellinen tapa kohdata toisemme ja ne kysymykset, jotka aikamme meille asettaa.

Edessämme on runsas määrä aloitteita, joista jokainen heijastaa kirkkomme sisäistä elämää – sen vaikeuksia, toiveitä ja vastuuta, jota kannamme yhdessä. Haluan nostaa aiheita, jotka eivät ole vain hallinnollisia kysymyksiä, vaan koskettavat sitä, mitä kirkkomme on ja mihin se on kutsuttu.

Emme voi kiertää tosiasioita. Valtionavun leikkaukset pakottavat vaikeisiin päätöksiin. Mutta katsotaanpa tätä hetkeä hieman toisin. Juuri supistukset saattavat paljastaa sen, mikä on ollut piilossa runsauden keskellä: mikä on se ydin, jota ilman emme ole enää kirkko? Voi olla, että olemme rakentaneet muureja, jotka nyt täytyy purkaa, jotta valo pääsee sisään. Sillä lopulta kirkossa on kyse vain kahdesta asiasta: leivästä ja viinistä, Kristuksesta ja ihmisestä. Kaikki muu on kehyksiä, ja kehyksistä me voimme luopua, kunhan emme kadota kuvaa.

Palvelukeskuksen tulevaisuutta on siksi ja tämän tähden tarkasteltava useasta näkökohdasta sulkematta pois vaihtoehtoa, jossa keskushallintomme uudelleenorganisoituu tulevaisuudessa läpikotaisin. Kysymys on pohjimmiltaan tämä: palveleeko rakenne vai palvelemmeko me rakennetta? Hengellinen työ – liturgia, pastoraalisuus, Sanan julistus – on maaperä, josta kaikki muu kasvaa. Perustastaan irronnut hallinto lakkaa olemasta palvelija ja muuttuu isännäksi – koneistoksi, joka pyörii ilman viljaa.

Aloite kahden hiippakunnan mallista on esitetty taloudellisista syistä. Ymmärrän logiikan, mutta liturginen ja kanoninen todellisuus ei palaudu numeroihin. Piispainkokouksemme on laatinut perusteellisen lausunnon, johon pyydän tarkoin tutustumaan.

Piispainkokouksemme on pohtinut mallia vahvoista hiippakunnista ja pyhäkkökeskeisistä seurakunnista. Ajatus on terve ja välttämätön. Se korottaisi seurakunnat oikeaan arvoonsa, sillä seurakunta ei ole ensisijaisesti hallintoa varten. Seurakunta on eukaristiaa varten. Hallinto palvelee, alttari elää.

Puhumme myös hiippakuntien yhdistämisestä, emme lakkauttamisesta. Meillä ei ole estettä mukauttaa hallinnollisia rakenteitamme. Mutta hiippakuntien yhdistäminen ei poista tarvetta kolmannelle piispalle. Autonomisena paikalliskirkkona meillä on oltava määräjäseninen piispainkokous.

Sen sijaan meidän on selvitettävä ja arvioitava hiippakuntiemme rajoja. Tämä tarkoittaa, että selvitystyössä on käytävä yksityiskohtaisesti läpi hiippakuntarakenteen muutoksen vaikutukset ja laadittava ehdotus mahdollisesta uudesta hiippakuntajaosta – sisältäen vaihtoehtoisia malleja nykyisen rakenteen uudistamiseksi. Samalla on selvitettävä muutoksen taloudelliset vaikutukset ja laadittava arvio säästöpotentiaalista sekä mahdollisista kertakustannuksista.

Ja jos lopputulos on se, ettei muutostarvetta ole, sekin on hyväksyttävä. Luotan, että kirkolliskokous tekee tässäkin asiassa viisaan ratkaisun.

Ja sitten strategia, joka on yritys vastata kysymykseen: missä Kristus tänään kutsuu meitä kohtaamaan ihmisen? Strategiatyöryhmä on tehnyt merkittävän ja arvokkaan työn, josta sydämellinen kiitos. Se on ehdottanut rullaavaa strategiaa – elävää prosessia, joka hengittää, mukautuu, oppii.

Jos visiomme on kirkas strategian ehdottamalla tavalla, olemaan avoin ja kukoistava Kristuksen kirkko, niin tällöin avoimuus ei voi jäädä sanoihin. Sen on ulotuttava sydämiin. Kirkko ei ole etninen perinneyhdistys tai museo, se on elävä pöytä, johon Kristus kutsuu. Kirkko ei ole museo, johon tullaan katsomaan miten asiat kerran olivat. Kirkon tehtävä on elää tässä ajassa kantaen traditiota mukanaan, mutta katsoa eteenpäin. Tasapainon löytäminen ei ole helppoa.

”Kirkko lähelläsi” vaatii ajattelutavan muutosta. Strategia kehottaa meitä kääntämään näkökulmaa: kirkko kulkee ihmisen rinnalla. Se ei odota, että ihmiset löytävät tiensä kivijalkojen juurelle – se menee sinne, missä ihmiset ovat. Tämä tarkoittaa liikkuvuutta, joustavuutta, rohkeutta uudistaa jumalanpalveluselämäämme, kasvatustyötämme, nuorisotyötämme.

Ja kun puhumme avoimuudesta, avoimuus ei ole vain ovi auki, se on käsi ojennettuna. Suomessa asuu kymmeniä tuhansia ortodokseja, jotka eivät ole liittyneet kirkkoomme. Esimerkiksi ukrainalaisten sotapakolaisten kohdalla ei ole vain kysymys solidaarisuudesta sotaa pakenevia kohtaan – vaikka sekin olisi riittävä syy. On kyse äideistä, lapsista, vanhuksista – kahden maan jaetuista perheistä. Siksi on ymmärrettävä vastuumme paikalliskirkkona: täällä asuva ortodoksi ei ole vierailija, vaan perheenjäsen. Muistakaa: avoin ja kukoistava Kristuksen kirkko! Emme saa rakentaa jotain, joka jakaa ’meihin’ ja ’heihin’. On vain me. Tässä tarvitaan tekoja.

Vuodentakainen kirkolliskokous myönsi määrärahan liturgisten tekstien kääntämiseksi koltansaameksi. Psalttarin käännöksestä on tarkastettu nyt noin kolmasosa. Pyhittäjä Trifonin pyhiinvaelluksen tekstit on käännetty. Suurten juhlien epistola- ja evankeliumitekstit ovat tarkastusvaiheessa.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ on päättynyt. Loppuraportti luovutetaan valtioneuvostolle, Saamelaiskäräjille ja Kolttien kyläkokoukselle ensi viikolla. Komissio on julkaissut viimeisen erillisselvityksen, joka käsittelee kolttasaamelaisten ja ortodoksisen kirkon suhteita 1920-luvulta eteenpäin. Selvityksessä tuodaan esille historian kipupisteitä. Meidän on huolellisesti perehdyttävä julkaistuun selvitykseen ja ryhdyttävä tarvittaviin toimiin.

Kirkko on kyllä ollut monessa kolttasaamelaisten tukena ja usein puhunut kolttasaamelaisten puolesta, muttei aina välttämättä heidän kanssaan. Komission työn päätyttyä, varsinainen työ alkuperäiskansan oikeuksien turvaamiseksi vasta alkaa. Tässä kirkkomme on oltava aktiivisena toimijana. Kirkolliskokouksessa käsitellään kolttasaamelaisten edustusta. Esitys on valmisteltu yhteistyössä Kolttien kyläkokouksen kanssa. Toivon, että kirkolliskokous hyväksyy esityksen.

Lopuksi turvallisen tilan periaatteista. Tämä aloite puhuu vaikeista asioista. Siitä, ettei kirkkoa ole aina koettu turvalliseksi paikaksi. Kiusaamisesta, häirinnästä, hengellisen auktoriteetin väärinkäytöstä. Vallan väärinkäyttö ja toisten murtaminen ovat asioita, joilta haluaisin sulkea korvani. Mutta vaikeneminen haavoittaa syvemmin.

Kirkon on oltava turvasatama, ei taistelukenttä. Hengellinen väkivalta on haavoista syvin, koska se iskee sinne, missä ihminen on aukiolevin: luottamukseen ja uskoon. Se tuhoaa sekä uhrin että yhteisön. Kun valtaa käytetään väärin, paimenesta tulee uhka. Hän ei ainoastaan riko ihmistä, hän turmelee Kristuksen kuvan. Hän muuttaa kirkon olemuksen vastakohdakseen ja siitä tulee paikka, josta on pelastauduttava.

Hyvät kirkolliskokousedustajat! Haasteemme ovat kiistattomat ja taloutemme raamit ahtaat. Mutta juuri tässä hetkessä meidän on palautettava mieliimme patriarkkamme viesti: tehtävämme on olla eteenpäin vievä voima, ei pysähtynyt muistomerkki.

Tätä taakkaa ei kanneta yksin, eikä omistajan elkein. On luovuttava ajatuksesta, että oli-simme tämän talon ainoita isäntiä. Me olemme vain palvelijoita toisen viinitarhassa. Työmme ei lepää omien harteidemme varassa. Se lepää Hänen varassaan, joka sanoi: ”minä olen teidän kanssanne joka päivä aikojen loppuun asti.” (Matt. 28:20)

Näillä sanoin julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2025 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Kolmiyhteisen Jumalan siunausta.