Apostoli Tuomaan sunnuntai 7.4.

Raamatun kuvaus apostoli Tuomaasta kertoo epäilystä, mutta myös uskosta ja rohkeudesta.

Pääsiäissunnuntai aloittaa 40-päiväisen pääsiäisen juhlakauden, joka päättyy Herran taivaaseen astumisen juhlan, helatorstain, aattona. Samoin kuin suuren paaston jokaisella sunnuntailla ja sitä seuraavalla viikolla on erityinen teema, näin on myös pääsiäisen juhlakauden sunnuntaiden kohdalla.

Ensimmäiset kaksi juhlakauden sunnuntaita kohdistavat huomiomme ylösnousemuksen todistajiin, ensin apostoleihin ja heidän joukossaan epäröivään Tuomaaseen ja seuraavaksi mirhantuojanaisiin ja vanhurskaaseen Joosefiin. Viivymme näin Kristuksen tyhjän haudan säteilevässä kirkkaudessa, ihmetyksessä ja riemussa, jonka Ylösnousseen kohtaaminen herätti hänen lähimmissä seuraajissaan.

”Kun Vapahtaja tuli murheellisten ystäviensä luo, hän karkotti kaiken alakuloisuuden ja sai heidät karkeloimaan ylösnousemisen ilosta.” (Tuomaan sunnuntain aamupalvelus, kanonitropari)

Vaikka apostoli Tuomaan sunnuntai on nimetty yhden opetuslapsen mukaan, ei muistelun kohteena ole niinkään tuo opetuslapsi, kuin hänen rohkean uteliaisuutensa paljastama ylösnousemuksen todellisuus: ”Sinun uteliaisuutesi, oi Tuomas, avasi meille kätketyn aarteen”. (Aamupalveluksen kanonitropari)

Apostoli Tuomas on opetuslapsista se, jonka nimeen on ehkä vahvimmin kiinnittynyt jokin epiteetti. Hänet tunnetaan ”epäilevänä Tuomaana” sielläkin, missä on jo unohtunut, kuka oli Tuomas ja mitä hän epäili. Epiteetti ei tee yksinään oikeutta apostolin ominaislaadulle; yhtä hyvin voisimme puhua rohkeasta Tuomaasta, tai uteliaasta, tai uskovasta!

Tuomaan rohkeus näyttäytyy jo Lasaruksen kuolleista herättämisen edellä. Kun muilla opetuslapsilla alkavat polvet tutista pelkästä ajatuksesta palata Juudeaan, Jeesuksen surmaamista hankkivien juutalaisten keskelle, valaa Tuomas valoisaa ajattelua veljiinsä: ”Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä.” (Joh 11:16) Tuomaan rohkeudesta kielii myös tosiasia, että hän ei ole pääsiäissunnuntain iltana muiden opetuslasten joukossa, piileskelemässä lukittujen ovien takana.

Tuomaan uteliaisuus puolestaan näyttäytyy jo ennen Ylösnousseen kohtaamista. Tuomas keskeyttää opettajansa jäähyväissanat kysyäkseen: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” (Joh. 14:5) Näin puhuu se, joka on aikeissa todella lähteä matkalle.

Jos kuuntelemme tarkoin ylösnousemusevankeliumeita, paljastuu, että Tuomaan epäilys ei ollut mitenkään ainutlaatuista. Apostolit eivät uskoneet Magdalan Marian ja muiden mirhantuojanaisten todistusta Ylösnousseen kohtaamisesta (Luuk. 24:1-12). Sen paremmin ei uskottu Emmauksen tiellä Kristuksen kohdanneita miehiä (Mark. 16:9-20).

Vasta kun Kristus itse näyttäytyi yhdelletoista opetuslapselleen, muuttui näiden pelko ja ahdistus ylösnousemuksen iloksi ja riemuksi. Tässä on itse asiassa ylösnousemuksen todellisuuden yksi vahvimpia todistuksia meille myöhemmille opetuslapsille.

Kuvitelkaamme opetuslapset suljettujen ovien takana, lamaantuneina, riisuttuina kaikesta uskosta ja voimasta, kaiken sen romahdettua, jolle he olivat perustaneet luottamuksensa ja toivonsa. Ja kuvitelkaamme heidät seuraavaksi maailman ääriin, vieraisiin maihin lähetettyinä, seisomassa pelottomina vainoojien ja kiduttajien edessä, pelkäämättä ketään tai mitään.

Mitä muuta siinä välissä olisi voinut tapahtua kuin se, mistä he itse julistivat: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!”

Kristuksen ylösnousemus ei ole vertauskuvallinen kertomus tai hurskas legenda. Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus on kristinuskon ydinkokemus ja voimakeskus, jolle kaikki muu perustuu.

Apostoli Tuomaan sunnuntai kuvaa sitä, miten kirkon ja kristinuskon perustukset kaivettiin opetuslasten sydämiin, maaperään, joka oli täynnä epäilyksen ja vajavaisen ihmisymmärryksen lohkareita. Se ei ollut pieni ponnistus; inhimillisille voimille se olisi ollut mahdoton. Lopulta usko ylösnousemukseen oli sekin Jumalan lahja ihmisille.

Tuomaan sunnuntain jumalanpalvelukset ovat täynnä loisteliasta ylistystä toisaalta Jumalan hyvyydelle ja kärsivällisyydelle, toisaalta Tuomaan rohkeudelle: ”Todella ylistettävä on Tuomaan teko! Rohkeasti hän kosketti jumalallista tulta säteilevää kylkeä.” (Ote kanonitroparista) ”Ainoana rohkeana Tuomas Didymos teki epäuskoisella uskollaan meille hyvän työn ja hajotti uskovalla epäuskollaan synkeän tietämättömyyden kaikista maan ääristä.” (Ote kanonitroparista) ”Voi Tuomaan otollista epäuskoa! Hän johdatti uskovien sydämet tietoon.” (Ote ehtoopalveluksen avuksihuutostikiirasta)

Esiin nousee useamman kerran myös tulkinta, että Tuomaan epäusko kohdistui nimenomaan Kristuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen, joka pitää sisällään Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon erottamattomuuden:

”Niin sinä hyvyydessäsi suostuit näyttämään [Tuomaalle] puhtaan kylkesi sekä käsiesi ja jalkojesi haavat. Tutkittuaan niitä hän tunnusti, ettet sinä ole yksinomaan jumalallinen etkä pelkästään ihminen, ja huudahti: Minun Herrani ja Jumalani, kunnia olkoon sinulle!” (Ote ehtoopalveluksen avuksihuutostikiirasta)

”Näyttämällä käsiesi ja kylkiesi haavat sinä karkotit heidän surunsa ja lausuit: Ystävät, niin kuin näette, en ole henkiolento, vaan ihmisruumiissani! Epäröivää opetuslasta sinä kehotit tunnustelemaan haavojasi ja sanoit: Tule ja tutki äläkä epäile! Ja tuntiessaan kädellään jumaluutesi ja ihmisyytesi hän uskoi ja huudahti: Minun Herrani ja Jumalani, kunnia olkoon sinulle!” (Ote avuksihuutostikiirasta)

Apostoli Tuomaan luontainen uteliaisuus ja rohkeus vahvistuivat vielä helluntain armolahjoilla. Hänestä tuli kaikkein kaukaisimpien maiden, Persian ja Intian, apostoli. Ei ole liioiteltua sanoa, että hänen lähetyskenttäänsä on tänä päivänä myös koko läntinen maailma, joka on henkisesti muuttunut ”kaukaiseksi maaksi” kristilliseen kehtoonsa nähden.

Meille onkin tärkeää nähdä se arvostus, jonka Tuomaan uteliaisuus ja riippumattomuus saavat Kristukselta. ”Sinä, Kristus, iloitset että sinua etsitään, ja kehotat Tuomasta koskettamaan kylkeäsi vakuuttaaksesi maailman kolmantena päivänä tapahtuneesta ylösnousemuksesta.” (aamupalveluksen kanonitropari)

Rehellinen epäily ei vie meitä kauemmas Jumalasta, vaan se on merkki intohimoisesta halusta kokea itse, vakuuttua kokosydämisesti, koskettaa omin käsin Ylösnousseen elämää. Miten tämä on mahdollista? Kristus sanoi Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20:29)

Me olemme niitä, jotka emme voi omin silmin nähdä. Mutta sen sijaan me voimme kuulla, maistaa, koskea, tuntea. ”Kaiken kuningas, me emme näe sinua silmillämme, vaan rakastavin sydämin ja me uskomme sinut Jumalaksi ja veisuin ylistämme sinua.” (Ehtoopalveluksen virrelmästikiira)

Ylösnoussut Herra elää kirkossaan ja meissä, häneen kastetuissa. Kuulemme Herran elävän sanan pyhissä evankeliumeissa, maistamme hänen hyvyyttään yhteisessä ylistyksessä ja rukouksessa – ja nautimme hänen ruumiinsa ja verensä, täytymme hänen elämällään.

Sitä ei ole koskaan voitu todistaa, eikä sitä tulla todistamaan. Mutta siitä on todistanut luvuton joukko kuoleman edessä pelottomia marttyyreita, Hengen täyttämiä ja rukouksessa palavia pyhittäjäisiä ja -äitejä, kokonainen pyhien ylösnousemuksen todistajien kuoro!

Apostoli Tuomaan sunnuntai aloittaa Tuomaan viikon, jonka tiistai on yleinen vainajien muistelupäivä. Silloin kirkon perinteen mukaisesti muistellaan vainajia Tuomaan tiistain liturgiassa sekä muistopalveluksissa, panihidoissa tai litanioissa, kirkoissa ja haudoilla.

Tämä ”vainajien Pääsiäinen” ulottaa ylösnousemuksen voitonriemun koskettamaan kaikkia uskossa ja ylösnousemisen toivossa nukkuneita ihmisiä. Kristus on antanut elämän haudassa oleville. Ja meille, vielä ajassa eläville, hauta ei ole päätepiste, vaan sisäänkäynti iankaikkisuuteen ja ylösnousemuksen kirkkauteen: ”Tänään on sielujen kevät, sillä kolmantena päivänä auringon tavoin haudasta loistanut Kristus on karkottanut meidän syntiemme synkeän talven. Ylistäkäämme veisuin häntä, sillä hän on kunnioitettu.” (Aamupalveluksen kanonitropari)

Teksti: Pastori Tuomas Kallonen