Marttyyripiispa Cyprianus Karthagolainen

Thascius Caecilius Cyprianus syntyi 200-luvun alkuvuosina Karthagossa, nykyisen Tunisian pääkaupungin tuntumassa, rikkaaseen ei-kristittyyn ylimysperheeseen. Hän osoittautui opinnoissaan poikkeuksellisen lahjakkaaksi, ja sekä pakanat että kristityt tunsivat hänet oikeamielisenä ja taitavana asianajajana. Vuoden 246 tienoilla levisi uutinen, että Cyprianus oli kääntynyt kristityksi. Caecilianus-niminen pappi oli kastanut hänet, ja tämä aiheutti suurta hämmennystä. Katekumeeniaikanaan Cyprianus oli päättänyt omistautua täysin Kristukselle ja sitoutua yksinäiseen kilvoitteluelämään. Heti kasteen saatuaan hän jakoi omaisuutensa köyhille ja siirtyi hiljaiseen paikkaan kaupungin ulkopuolelle, jossa hän saattoi omistautua rukoukseen ja mietiskelemään pyhiä kirjoituksia ja kirkkoisien kirjoitelmia, varsinkin Tertullianuksen, jota hän piti oppi-isänään.

Rauhan ja yksinäisyyden aika jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo parin vuoden kuluttua Cyprianus valittiin kansan yksimielisen mielipiteen perusteella Karthagon piispaksi, vaikka ainakin viisi pappia vastusti valintaa. He kadehtivat Cyprianuksen nopeaa nousua piispanistuimelle ja pitivät häntä vielä vastakääntyneenä.

Vuoden 250 alussa keisari Decius käynnisti julman kristittyjen vainon. Pakanalliset karthagolaiset eivät olleet antaneet anteeksi lahjakkaan reetorinsa petturuutta, vaan alkoivat huutamalla vaatia Cyprianusta heitettäväksi leijonille. Mutta Herra ei vielä sallinut tätä. Cyprianus pakeni eräiden muiden johtavien kristittyjen kanssa ja pysytteli piilossa kaupungin lähistöllä yli vuoden ajan pitäen yhteyttä laumaansa kirjeitse. Eräät kristityt, lähinnä piispan vastustajat, paheksuivat hänen menettelyään pitäen pakenemista pelkuruutena.

Deciuksen vainon aikana suuri osa kristityistä pakeni kidutuksia ja marttyyrikuolemaa suostumalla uhraamaan epäjumalille tai pelkästään allekirjoittamalla todistuksen, jonka mukaan he olivat uhranneet. Kun vaino päättyi, nämä luopiot halusivat päästä takaisin kirkkoon, ja tästä muodostui paimenille vakava ongelma. Tunnelmaa kiristivät muutamat erikoiset tapahtumat: eräs uskostaan luopunut mies sai raivokohtauksen ja puri poikki kielensä, jolla oli kieltänyt Kristuksen. Cyprianuksen silmien edessä eräs pieni lapsi sai ehtoollisen jälkeen ankaria kipuja ja oksensi nauttimansa pyhät lahjat – hänen hoitajansa oli vienyt lapsen pakanatemppeliin osallistumaan uhrimenoihin.

Pyhä Cyprianus ei hyväksynyt niiden lempeämielisten uskonsa tunnustaneiden ehdotusta, jotka kannattivat luopuneiden välitöntä armahdusta, mutta hän ei myöskään halunnut riistää heiltä kaikkea pelastuksen toivoa. Pyhä Henki oli näyttänyt Cyprianukselle, että totuus on kuninkaallinen keskitie, jolla kartetaan äärimmäisyyksiä. Cyprianus päätti, että luopuneiden olisi kärsittävä pitkällinen ja ankara rangaistus – elinikäinen, jos he olivat todella uhranneet – mutta mikäli vaino puhkeaisi jälleen, heidät voitaisiin palauttaa kirkon yhteyteen eukaristian kautta, jotta he saisivat siten voimaa tuleviin koetuksiin.

Tämä ratkaisu ei kuitenkaan tyydyttänyt diakoni Felicissimuksen ryhmää, joka vaati välitöntä sovintoa ja ehdotonta lempeyden osoittamista. Yhteistyössä niiden pappien kanssa, jotka olivat vastustaneet Cyprianuksen valitsemista piispaksi, he valitsivat joukostaan erään Fortunatuksen ja tekivät hänestä Karthagoon skismaattisen piispan. Tämän ”lempeiden” ryhmän ensimmäinen johtohahmo Novatus lähti Roomaan, jossa hän kuitenkin vaihtoi puolta liittyen sikäläisen Novatianuksen johtamiin ”leppymättömiin” voidakseen näin paremmin toimia Cyprianusta vastaan. Cyprianus ja Rooman paavi Cornelius (251-253) sen sijaan olivat keskenään samoilla linjoilla. Vuonna 252 Karthagon kirkko oli siis jakautunut kolmeen osaan: Cyprianuksen johtamien ortodoksien ohella alueella toimivat ”leppymättömät”, jotka seurasivat Rooman skismaattista piispaa Novatianusta, ja Fortunatuksen johtamat ”lempeät”. Kyseessä oli kirkon siihenastisen historian suurin hajaannus.

Kiista loppui vasta uuden onnettomuuden koittaessa. Karthagon kaupunkia ja koko valtakuntaa raastoi vuosina 253 ja 254 ruttotauti, jonka takia vaino käynnistettiin uudelleen, koska kristittyjä pidettiin syyllisinä jumalten vihaan. Cyprianuksen pyhyys ja rakkaus omaa kärsivää laumaansa kohtaan tulivat kirkkaasti ilmi näiden koettelemusten aikana. Hän järjesti apua sairaille, lohdutti niitä, jotka menettivät sukulaisia, ja rohkaisi toisia pysymään uskossa ja toivossa.

Kun rauha palasi, Cyprianus kutsui koolle kolme Karthagon synodia vuosina 255-256 selvittääkseen kirkkoa vaivanneita ongelmia. Erityinen kiistakysymys oli, pitäisikö harhaoppiset ottaa kirkon yhteyteen kasteen vai pelkän kätten päällepanemisen kautta, kuten käytäntönä oli Roomassa. Rooman paavin Stefanuksen (254-257) painostuksesta välittämättä pyhä Cyprianus säilytti Afrikan kirkon tavan palauttaa harhaoppiset kirkon yhteyteen kasteen kautta. Vastaava käytäntö oli paikoitellen voimassa myös idässä; sitä noudatti esimerkiksi pyhä Firmilianos Kesarealainen (28.10.). Mutta toisin kuin Rooman paavi, Cyprianus ei kuitenkaan yrittänyt saada tätä käytäntöä voimaan niissä paikalliskirkoissa, joilla oli toisenlainen traditio. Stefanuksen myöntymättömyys johti lopulta Afrikan ja Rooman kirkkojen välien rikkoutumiseen. Tämä kiista ei selvinnyt ennen paavin kuolemaa, vaikka sovintoa yritettiin saada aikaan pyhän Dionysioksen, Aleksandrian piispan (3.10.) johdolla.

Vuonna 256, kun kiista oli edelleen selvittämättä, keisari Valerianus aloitti uuden vainon, jonka kuluessa Cyprianus pidätettiin (30.8.257) ja karkotettiin Curubikseen, Karthagon kaakkoispuolelle, jossa hän ryhtyi toimiin saadakseen apua kristityille vangeille Sigusin pahamaineisilla kaivoksilla. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän pääsi palaamaan Karthagoon, mutta hän tiesi, että hänelle oli koittamassa aika tunnustaa Kristus omalla verellään. Cyprianokselle oli näet näytetty unessa, että hänet tultaisiin pian pidättämään. Ja muutaman päivän kuluttua hänet kutsuttiinkin uuden prokonsulin Galerius Maximuksen eteen. Pyhä piispa ei pyrkinyt puolustautumaan vaan kuultuaan, että hänet surmattaisiin miekalla, hän sanoi vain: ”Deo gratias!, Kiitos Jumalalle!” Kun koolle kerääntyneet kristityt kuulivat tuomiosta, syntyi mellakka. Kaikki huusivat: ”Meidät myös! Mestaa meidät hänen kanssaan!” Suuri väenpaljous saattoi marttyyria sinne, missä hänen oli määrä kärsiä.

Kun he saapuivat teloituspaikalle, Cyprianus riisui viittansa, polvistui rukoillakseen Herraa ja antoi dalmatikansa1 diakoneille, jotka olivat hänen kanssaan. He odottivat rauhallisesti pyövelin saapumista. Piispa käski antaa pyövelille 25 kultakolikkoa tämän vaivannäöstä. Hän pani siteen silmilleen omin käsin, ja sitten hänen kaulansa katkaistiin. Hän lähti iloiten vanhurskaiden majoihin syyskuun 14. vuonna 258. Pyhän Cyprianuksen kirjoitukset, jotka koostuvat lähinnä kirjeistä ja lyhyistä kirjoitelmista, kuuluvat ortodoksisen kirkon tärkeimpään latinankieliseen patristiseen kirjallisuuteen.


1 on lyhyehkö viitta, jollaista Rooman yläluokka käytti yleisesti 100-luvulla. Lännen kirkossa siitä tuli diakonien käyttämä liturginen vaate 300-luvun alussa; 800-luvulla dalmatika alettiin selittää Kristuksen kärsimyksen symboliksi. Muodoltaan dalamatika muistuttaa idän kirkon piispojen käyttämää sakkosta.