Kirkkokalenteri

Keisari Deciuksen (249–251) hallituskaudella Kreetan kuvernöörinä toimi hänen kaimansa Decius, joka alkoi innokkaasti toteuttaa keisarin määräystä kristittyjen pakottamisesta uhraamaan. Hän pyrki löytämään kaikki saarella asuvat kristityt. Näiden joukossa oli kymmenen miestä, jotka olivat kotoisin eri puolilta Kreetaa. Saaren pääkaupungista Gortynesta oli viisi miestä: Teodulos, Saturninus, Euporos, Gelasios ja Eunikianos. Zotikos oli kotoisin Knossoksesta ja Agathopus Panormoksen satamasta (nyk. Milopotamoksen Kastelli), Pompius Ledan satamasta, Basileides Kydoniasta ja Euarestos Herakleionista (nyk. Iraklion). Kaikilla heillä oli sama päämäärä, taivaallinen kaupunki.

Kun nämä kymmenen marttyyria tuotiin maaherran eteen, he osoittivat suurta urheutta sekä sanoissaan että teoissaan. Kolmenkymmenen päivän ajan heitä ruoskittiin, runneltiin ja raahattiin pitkin maata kansan pilkatessa heitä. Kuka tahansa sai vapaasti sylkeä heitä ja heittää heitä kivillä. Tämä kaikki oli heille kuitenkin vain harjoitusta suurempiin taistoihin.

Kun kuukausi oli kulunut, marttyyreja kuulusteltiin uudelleen. Maaherra Decius itse oli innokas perinteisen uskonnon kannattaja ja yritti taivuttaa marttyyreita uhraamaan Zeukselle ja Heralle vedoten siihen, että kansanjohtajat ja viisaat miehet tekevät niin. Marttyyrit osoittivat hänelle kuitenkin, kuinka paljon jumalien valheita, petoksia ja siveettömyyksiä jumaltarustoon sisältyi, ja siksi kyse ei voinut olla oikeista jumalista. Kokoontunut kansa, joka kuuli jumaliaan halveksittavan, tahtoi uskonnollisessa kiihkossaan repiä marttyyrit kappaleiksi omin käsin. Decius esti kuitenkin sen tahtoen antaa heille julmemman kuoleman. Heitä raastettiin rautapiikeillä, mukiloitiin seipäillä ja terävillä kivillä. Kaiken tämän he kestivät kärsivällisesti iloiten haavoistaan.

Kidutuksia seuranneet kristityt vahvistuivat uskossaan, mutta pakanat kiihdyttivät huudoillaan kiduttajia entistä suurempaan raivoon. Välillä uhreille huudettiin: ”Säälikää elämäänne, totelkaa vallanpitäjiä, uhratkaa jumalille!” Tähän he vastasivat vakain mielin: ”Olemme kristittyjä, Kristuksen uhrilampaita. Olemme valmiita kuolemaan vaikka tuhansia kertoja Kristuksemme rakkauden tähden.”

Lopulta Decius antoi määräyksen mestata marttyyrit. Heidät vietiin Alonion-nimiseen paikkaan. Siellä he alkoivat kilpailla keskenään, kuka pääsisi ensimmäisenä mestattavaksi. Teodulos huomautti, että viimeinen olisi urhoollisin, koska hän ei pelkää, vaikka on nähnyt muiden kuolevan. Kun teloittamisen hetki koitti, he rukoilivat, että Herra vapauttaisi heidän kotisaarensa tietämättömyyden pimeydestä ja johdattaisi sen asukkaat iankaikkiseen valoonsa. Sitten he taivuttivat päänsä pyövelin miekan alle ja heidät mestattiin yksi kerrallaan.

Pyövelien poistuttua paikalta kristityt tulivat ja hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset. Kun kristittyjen vainot päättyivät ja kristinusko oli hyväksytty koko valtakunnassa, patriarkka Paavali tuli 340-luvulla Konstantinopolista suuren seurueen kanssa Kreetalle. Hän määräsi marttyyrien haudan avattavaksi ja vei heidän pyhäinjäännöksensä Konstantinopoliin. Siellä ne sijoitettiin samaan paikkaan, jonne oli jo aikaisemmin haudattu osa Betlehemin lastenmurhan uhreista.

Pyhittäjä Nahum (Naum) oli syntyperältään slaavi. Hänestä tuli yksi slaavien valistajien Kyrilloksen ja Methodioksen (11.5.) lähimmistä oppilaista ja kilvoittelutovereista. Vuodesta 863 lähtien hän seurasi heitä Määriin ja Pannoniaan julistaen vuosikausien ajan Jumalan sanaa slaavilaisille kansoille heidän omalla kielellään. Hän opetti slaaveille luku- ja kirjoitustaitoa ja levitti Kyrilloksen ja Methodioksen kreikasta slaaviksi kääntämiä jumalanpalvelustekstejä. Aluksi he joutuivat kestämään monenlaisia koettelemuksia ja vastustusta, mutta vähitellen nämä paikallisen kielen hallinneet sananjulistajat alkoivat saavuttaa menestystä. Vuonna 868 he matkustivat Roomaan, jossa paavi Hadrianus II antoi tukensa heidän työlleen. Kyrilloksen ja Methodioksen tekemiä käännöksiä verrattiin kreikkalaiseen alkutekstiin ja ne hyväksyttiin slaavien parissa tehtävään lähetystyöhön. Paavin siunauksella Rooman kirkoissa toimitettiin slaavinkielinen liturgia. Paavi vihki Nahumin diakoniksi ja sittemmin papiksi.

Kyrilloksen kuoltua vuonna 869 Methodios palasi oppilaineen Määriin, jossa slaavinkieliseen valistustyöhön vihamielisesti suhtautuvien germaanisten lähetystyöntekijöiden vaikutus voimistui koko ajan. Raskaimmat koettelemukset odottivatkin Methodioksen oppilaita Gorazdia, Savvaa, Klimentia, Angelaria ja Nahumia (27.7.) sen jälkeen kun Methodios oli kuollut vuonna 885. Heitä kohdeltiin tunkeilijoina ja lopulta heidät teljettiin kahlittuina vankilaan. Heidän rukoustensa voimasta Herra kuitenkin teki ihmeen ja vankilan ovet avautuivat. Tämän nähdessään kansa uskoi kilvoittelijoiden pyhyyteen, mutta germaanissyntyinen piispa piti tapahtunutta Paholaisen aikaansaannoksena ja karkotti pyhittäjä Nahumin ja tämän kilvoittelutoverit Määristä.

Jumalan kaitselmuksen johdattamina kilvoittelijat kulkivat Tonavalle tehden matkalla monia ihmeitä. Siellä he jakautuivat kahteen ryhmään. Nahum lähti yhdessä Klimentin ja Angelarin kanssa Bulgariaan. Kaani Boris otti heidät iloiten vastaan ja antoi heidän tehtäväkseen kansan valistamisen ja slaavinkielisten jumalanpalveluskirjojen levittämisen. Vuodesta 894 Nahum johti valistustyötä Ohridin hiippakunnassa Velitsan piispaksi valitun Klimentin sijasta. Lähetysmatkojensa aikana pyhittäjä Nahum perusti Ohridjärven rannalle Pyhän ylienkeli Mikaelin ja kaikkien taivaallisten voimien luostarin, jossa hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 910. Hänet haudattiin luostariin, joka tuli kansan parissa tunnetuksi Pyhän Nahumin luostarina.

Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostarin nöyrä igumeni Feoktist valittiin Novgorodin arkkipiispaksi vuonna 1300. Hänen aikanaan Novgorodiin rakennettiin useita kirkkoja. Elettiin sekavaa aikaa: Moskovan ruhtinas kiisteli Tverin suuriruhtinas Mikaelin kanssa Novgorodin hallinnasta ja novgorodilaisilla oli kiistoja pihkovalaisten kanssa. Kaikki tämä murehdutti Feoktistia. Johdettuaan hiippakuntaansa kahdeksan vuotta hän vetäytyi heikentyneen terveytensä takia Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostariin antautuen vaikenemiskilvoitukseen vapaana ihmisten tuottamista huolista. Kolmen vuoden kuluttua hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja kasvot loistivat valoa. Hänen haudallaan tapahtui lukuisia ihmeitä. Vuonna 1786 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin lakkautetusta Jumalansynnyttäjän luostarista Pyhän Georgioksen (Jurjevin) luostariin Novgorodin liepeille.

Neokesarean piispa Paavali oli tunnettu hyveistään ja isällisestä viisaudestaan. Kun valtakunnan itäosaa vuosina 308–324 hallinnut keisari Licinius kuuli Paavalista, hän antoi tuoda tämän Nikomedeiaan tuomioistuimensa eteen. Licinius yritti ensin pelotella häntä uhkauksin ja määräsi hänet sitten piestäväksi, mutta pyhä piispa pysyi rauhallisena ja osoitti vainoojiaan kohtaan pelkkää myötätuntoa, mikä ihmetytti kaikkia häntä seuranneita. Tämä ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta Liciniukseen, joka määräsi sepän sulattamaan metallia ja kaatamaan sitä piispan kämmenille, ensin hitaasti toiselle ja sitten toiselle. Sen jälkeen metallin annettiin jäähtyä. Operaatio kesti kauan, ja kärsivän piispan lihan käry täytti ilman. Hänen molemmat kätensä jäivät elottomiksi ja halvaantuneiksi. Sitten hänet karkotettiin kaukaiseen rajalinnoitukseen Eufratin rannalle.

Keisari Konstantinus Suuri otti valtakunnan itäosan hallinnan Liciniukselta vuonna 323, jolloin kristittyjen vaino päättyi lopullisesti myös idässä. Vankilassa olleet pääsivät vapaiksi ja karkotettujen annettiin palata. Myös pyhä Paavali saattoi matkata takaisin kotiseudulleen. Näin Neokesarean kirkon kynttilänjalka sai taas loistaa piispansa läsnäolon kirkasta valoa. Pian hänet kutsuttiin muiden piispojen kanssa ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeaan (325). Paikalle tulleiden 318 piispan joukossa oli monia, jotka kantoivat ruumiissaan Kristuksen kärsimyksen merkkejä. He esittelivät niitä toisilleen arvokkaimpina koristuksinaan ja kunnianimityksinään. Joltain oli silvottu nenä, toiselta korvat, kolmannen silmät oli kaivettu ulos. Joiltain oli tuskallisesti katkaistu ruumiinjäseniä ja joitain oli kärvennetty polttamalla, kuten piispa Paavalia. Hänellä oli kehossaan myös ruhjeita, jotka hän oli saanut ollessaan pakanoiden hakattavana. Tällä tavoin pyhät piispat todistivat ruumiissaan rakkautensa Vapahtajaan.

Kirkolliskokouksen aikana keisari Konstantinus tarttui Paavalin vammautuneisiin käsiin, asetti ne omien silmiensä päälle ja suuteli niitä kunnioittavasti pyhinä reliikkeinä sanoen: ”En koskaan väsy suutelemaan näitä käsiä, jotka ovat menettäneet elämänsä Kristukseni tähden.” Kun kokous oli tuominnut Areioksen harhaopin, pyhä Paavali palasi piispanistuimelleen. Muutamia vuosia palveltuaan hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.