Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Akakios syntyi Agrafan vuoristoseudulla Keski-Kreikassa 1600-luvun keskivaiheilla ja sai kasteessa nimen Anastasios. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä. Kun hän oli vielä pieni poika, hänen isänsä kuoli. Siten hän joutui jo nuorena huolehtimaan yhdessä äitinsä kanssa perheen toimeentulosta eikä saanut tilaisuutta opiskeluun. Sitä innokkaammin hän seurasi jumalanpalveluksia. Pyhien elämäkerrat tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän yritti itse voimiensa mukaan tarkkaan jäljitellä heidän elämäänsä. Hänellä oli tapana vetäytyä metsän yksinäisyyteen saadakseen rauhassa rukoilla. Äiti tahtoi kuitenkin, että poika perustaisi perheen.

Kiusaantuneena äitinsä jatkuvista avioliittovaatimuksista Anastasios lähti lopulta pois kotoa ja meni munkiksi Zagoran Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jonka pyhä Dionysios Olymposlainen (23.1.) oli aikoinaan perustanut. Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Akakios. Vihkimyksensä jälkeisenä yönä nuori munkki näki näyssä, että hän piti kädessään soihdun tavoin loistavaa isoa kynttilää, joka valaisi yliluonnollisella valollaan koko ympäröivän alueen. Näystä hän teki sen johtopäätöksen, että Kristuksen pyhien käskyjen ja erityisesti Hänen korkealle kohottavan nöyryytensä tulee säteillä munkeissa samalla tavalla kuin tuo soihtu. Siksi hän alkoi kilvoitella juuri nöyryydessä ja totteli auliisti igumeniaan ja muita veljiä kaikessa, mitä he häneltä pyysivät. Hän suoritti mielellään raskaimpia ja halpa-arvoisimpia töitä luostarissa, ja kaikki veljet pitivät hänestä.

Työn paljous esti kuitenkin Akakiosta toteuttamasta hengellisiä pyrkimyksiään. Hän alkoi aika ajoin vetäytyä vuorille ja metsiin, missä hän rukoili, valvoi ja saattoi elää pelkillä villiyrteillä pari kolme päivää. Luostarin veljet huolestuivat ja pelkäsivät, että hän joutuu eksytyksen valtaan. He yrittivät kaikin keinoin estää hänen kilvoituksensa. Akakios ei kuitenkaan antanut heidän sanojensa vaikuttaa itseensä vaan kurkotti jatkuvasti yhä korkeammalle.

Lopulta sopivan tilaisuuden tarjoutuessa Akakios siirtyi Athokselle. Siellä hän kulki paikasta toiseen pyytäen neuvoja Pyhän vuoren pyhittyneiltä kilvoittelijoilta. Vuoden ajan hän asui luolassa Gregorioksen luostarin lähellä yhdessä kahden erakon kanssa. Tämän jälkeen Akakios kierteli vielä monessa eri paikassa, ja hyveellisten munkkien ohella hän kohtasi myös laiskoja ja intonsa menettäneitä veljiä.

Kerran Akakios tapasi Athoksella vierailevan igumeninsa Zagoran luostarista. Igumeni houkutteli häntä palaamaan takaisin Zagoraan. Monenlaiset ajatukset alkoivat silloin ahdistaa Akakiosta, eikä hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen kävellessään näissä ajatuksissa demoniset voimat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja niiden nostattama tuulenpyörre oli syöstä hänet kallionrotkoon. Rukous ja pelastava ajatus kääntyä rippi-isän puoleen varjelivat kuitenkin Akakioksen vaarasta.

Rippi-isän neuvosta Akakios asettui asumaan Kausokalybian Kristuksen kirkastumisen keljamajaan, jossa hän vietti kaksikymmentä vuotta käsityönään pikkuesineiden valmistus simpukankuorista. Hän söi pääasiallisesti leipää ja joi vettä. Villiyrtit ja kastanjat kuuluivat myös hänen ravintoonsa. Usein hän ruokaili vain joka toinen tai kolmas päivä. Koko hänen huomionsa oli hengellisessä taistelussa. Hän joutui kohtaamaan vastustajansa paholaisen sekä henkisesti että joskus myös havaittavassa muodossa.

Kun 20 vuotta oli kulunut, pyhittäjä Akakios laskeutui lähelle merenrantaa paikkaan, jossa pyhittäjä Maksimos Kausokalybialainen (13.1.) oli aikanaan elänyt. Siellä hän alkoi kilvoitella yli-inhimillisen ankarasti ahdistaen lihaansa nälällä ja janolla ja kärsien kylmyyttä. Paikalla ei ollut edes lähdettä, joten hän keräsi sadevettä tynnyriin. Ruokana hänellä oli pääasiassa kuivattuja villiyrttejä, joita hän murensi ja söi. Demoniset harhanäyt ja sairaudet kiusasivat häntä. Muut munkit yrittivät estää hänen kilvoituksiaan ja arvelivat hänen joutuneen eksytyksen valtaan. Mutta Jumala näki hänen vilpittömän pyrkimyksensä puhdistautua kaikesta pahasta ja soi hänelle puhtaan rukouksen armolahjan. Hän sai nähdä suuria salaisuuksia, joita enkelitkään eivät pääse katselemaan. Rukoillessaan hän seisoi liikkumattomana kuin pylväs ja hänen henkensä siirtyi taivaaseen. Mikään maallinen ei häntä askarruttanut ja hänen ruumiillinen olemuksensakin muuttui sanoin kuvaamattoman miellyttäväksi.

Noihin aikoihin tuleva uusmarttyyri Romanos Karpenesilainen (5.7.) tuli Akakioksen luokse valmistautuakseen marttyyrikilvoitukseensa. Kun he olivat kilvoitelleet yhdessä jo pitkään, he saivat ilmestyksessä tiedon, että Romanoksen marttyyrikilvoituksen aika oli koittanut. Akakios siunasi hänet vihkiytymään suureen skeemaan ja siirtyi itse Pyhän Athanasios Athoslaisen luolaan rukoilemaan hänen marttyyrikilvoituksensa onnistumisen puolesta. Luolassa hän sai näyssä nähdä säteilevissä vaatteissa Romanoksen, jonka kasvot loistivat kuin aurinko. Siitä Akakios ymmärsi, että tämä oli saanut kilvoituksensa päätökseen ja siirtynyt kirkkauteen. Marttyyrin ilmeestä hän ymmärsi kuitenkin myös, ettei tämä pitänyt siitä, että hän oli poistunut pyhän Maksimoksen luolasta. Niinpä hän siirtyi sinne takaisin.

Eräänä talvena Akakios paleli kovasti. Hän sytytti tulen, mutta mitä lähemmäksi tulta hän meni, sitä enemmän hän paleli. Hän ymmärsi, että kyse oli demonisesta kiusauksesta. Silloin hän sammutti tulen kokonaan ja ryntäsi alastomana ulos kieriskelemään lumihangessa. Heti hän tunsi ihanaa lämpöä kuin olisi ollut saunassa.

Akakioksen kilvoitusten maine kantautui kauas, ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä hakemaan siunausta ja saamaan hyötyä hänen opetuksistaan. Kerran hän näki näyssä suurenmoisen alueen täynnä ihania mutta vielä tyhjiä palatseja. Hän kuuli äänen sanovan, että ne on varattu niille kristityille, jotka huokailevat raskaiden verotaakkojen alla toisuskoisten sorrettavina ja kestävät mielellään suuria koettelemuksia Kristuksen tähden. Tällä näyllä hän pystyi rohkaisemaan Osmanien valtakunnan kristittyä väestöä.

Jumala antoi pyhittäjä Akakiokselle myös ennalta näkemisen ja selvänäkemisen lahjan. Yhdellä vilkaisulla hän pystyi näkemään vieraittensa sieluntilan, paljastamaan heille heidän salaiset syntinsä ja hengellisen opetuksen muodossa varottamaan heitä tulevista onnettomuuksista. Jumalan armo kirkasti hänen olemuksensa siinä määrin, että hänen pelkkä läsnäolonsa henki rauhaa ja lisäsi hänet näkevissä luottamusta Jumalaan. Jerusalemin patriarkka Krysanthos kävi hänen luonaan vieraillessaan Athoksella. Keskusteltuaan pitkään hänen kanssaan patriarkka julisti innoissaan: “Olen nähnyt uuden Eliaan ja uuden Johannes Kastajan!”

Romanoksen lisäksi Akakios toimi myös uusmarttyyreiden Nikodemoksen ja Pakomi Venäläisen hengellisenä innoittajana ja tukijana. Monista Akakioksen luona kävijöistä tuli hänen oppilaitaan, jotka ryhtyivät munkeiksi ja asettuivat asumaan hänen lähettyvilleen. Myös Suuren lavran entinen igumeni Neofytos tuli Kausokalybian alueelle ja rakennutti sinne kaksi kirkkoa ja keljoja. Näin syntyi Kausokalybian skiitta, jonka johtajaksi eli vanhukseksi igumeni Neofytoksen vaatimuksesta tuli isä Akakios.

Vähän sairastettuaan pyhittäjä Akakios siirtyi pois tästä elämästä lähes 100-vuotiaana heti uusmarttyyri Pakomin marttyyrikuoleman jälkeen huhtikuun 12. päivänä 1730. Hän oli puhunut lähdöstään ennalta eräälle oppilaalleen: “Nyt lähden vaeltamaan pitkää tietä emmekä enää näe toisiamme.” Hänen hautajaisiinsa kokoontui suuri määrä Athoksen kilvoittelijoita ja hurskaita maallikoita.

Pyhä Anthusa oli ikonoklastisen keisari Konstantinos V Kopronymoksen (741–775) ja tämän ensimmäisen vaimon Irenen tytär. Anthusalla oli kaksosveli Leo, josta tuli myöhemmin keisari Leo Kasaari (hallitsi 775–780). Sisarukset syntyivät 25. tammikuuta vuonna 750.¹

Synnyttäessään kaksosia keisarinna Irene kärsi poikkeuksellsen kovia tuskia. Tämän vuoksi Konstantinos kutsutti paikalle pyhän igumenia Anthusa Mantinealaisen (27.7.). Aiemmin keisari oli heitättänyt igumenian tyrmään, koska tämä oli puolustanut ikoneita. Nyt hän pyysi vangitsemaansa igumeniaa rukoilemaan vaimonsa ja tulevien lastensa puolesta. Igumenia Anthusa toteutti keisarin pyynnön. Hän myös ennusti, että keisarinna saisi kaksoset ja kertoi heidän tulevaisuudestaan. Niinpä syntynyt tyttö nimettiin igumenian mukaan Anthusaksi.

Vaikka keisari Konstantinos oli kuvainraastaja ja sikäli harhaoppinen, hänen ensimmäinen vaimonsa oli ortodoksinen ja harras kristitty. Keisarinna Irene kasvatti tyttärensä hurskaaksi kristityksi, joka pysyi uskollisena Kristuksen kirkolle äitinsä kuoleman jälkeenkin. Hyvin nuorena Anthusassa syttyi myös halu tulla Kristuksen morsiameksi.

Anthusan vartuttua nuoreksi neidoksi keisari alkoi suostutella häntä menemään naimisiin. Anthusa ei suostunut isänsä ehdotuksiin. Koko hovi yritti saada neitoa muuttamaan mielensä, mutta he eivät onnistuneet. Toisin kuin sisarensa Leo halusi naimisiin. Noin yhdeksäntoistavuotiaana hänet vihittiinkin kaksi vuotta nuoremman Irenen kanssa joulukuussa 769. Kun keisari Konstantinos kuoli, Anthusa antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja orvoille.

Anthusan veljen vaimo keisarinna Irene (780–802) arvosti Anthusaa runsaasti. Molemmat naiset olivat ikonien kunnioittajia. Sen sijaan keisariksi noussut Leo IV ei jakanut vaimonsa ja sisarensa uskoa. Syyskuussa vuonna 780 Leo IV kuoli taistelussa bulgaareja vastaan. Keisarinna Irene siirtyi valtakunnan johtoon ja pyysi Anthusaa hallitsemaan kanssaan. Valta ja maalliset huolet eivät kuitenkaan kiinnostaneet Anthusaa. Ollessaan hovissa Anthusa kyllä pukeutui keisarin tyttärelle sopiviin vaatteisiin, mutta niiden alla hän piti karkeaa jouhipaitaa. Hän söi erittäin askeettisesti ja joi ainoastaan vettä. Usein Anthusa myös veisasi kirkkoveisuja ja psalmeja.

Vuonna 787 kokoontui Nikeassa seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous, joka palautti ikonien kunnioittamisen ja tuomitsi ikonienraastamisen harhaopiksi. Hieman tämän jälkeen Anthusa päätti astua enkelielämään, ja pyhä patriarkka Tarasios (784–806, muistopäivä 25.2.) vihki hänet nunnaksi.

Anthusa perusti Konstantinopoliin Omonian luostarin,² joka tuli tunnetuksi tiukasta luostarisäännöstään. Itse pyhä Anthusa oli nöyryyden esikuva. Hän teki raskasta työtä, siivosi kirkkoa ja kantoi vettä. Hän ei koskaan itse istunut ruokapöydässä, vaan toimi aina tarjoilijana sisariston ruokaillessa. Pyhä Anthusa eli 52-vuotiaaksi ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 801.

Pyhä Basileios Tunnustaja eli 700-luvulla. Hän oli erittäin hurskas mies. Hellespontoksessa sijaitsevan Parionin asukkaat kunnioittivat häntä suuresti. Niinpä he valitsivat Basileioksen kaupunkinsa piispaksi.

Kun ikonoklasmin harhaoppi ryöstäytyi valloilleen, Basileios alkoi puolustaa ikonien kunnioittamista. Basileios kieltäytyi allekirjoittamasta ikonien tuhoamista koskevaa asiakirjaa, joka oli laadittu vuonna 754 pidetyssä harhaoppisessa kirkolliskokouksessa. Kokouksen koollekutsujana oli toiminut ikonoklastinen keisari Konstantinos V Kopronymos (hallitsi 741–775).

Koska Basileios ei taipunut kirjoittamaan nimeään asiakirjaan, hänet karkotettiin. Hän joutui kestämään vainoa ja hänen oli pakko paeta paikasta toiseen. Basileios joutui viettämään loppuelämänsä väsyttävässä maanpakolaisuudessa. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kärsivällisenä. Kärsimyksistään huolimatta Basileios ei myöskään lakannut puolustamasta pyhien isien opetuksia ikonien kunnioittamisesta. Pyhä Basileios nukkui kuolonuneen maanpakolaisena, eikä hänen tarkkaa kuolinvuottaan tiedetä.

Pyhä Julius syntyi Roomassa 200-luvun lopulla. Hänen elämänsä varhaisvaiheista ei tiedetä juuri muuta kuin että hänen isänsä nimi oli Rusticus. Julius valittiin Rooman piispaksi helmikuussa 337. Noustuaan piispanistuimelle hän joutui pian mukaan areiolaiskiistaan, joka riehui erityisen kiivaana Aleksandrian alueella.

Opillisten kiistojen tiimellyksessä olivat erityisesti Aleksandrian piispa pyhä Athanasios Suuri (18.1.) ja Ankyran piispa Markellos. Heidät oli jonkin verran aiemmin karkotettu omilta piispanistuimiltaan. Samana vuonna kun Julius vihittiin piispaksi, Athanasios ja Markellos saivat tilaisuuden palata omien hiippakuntiensa johtajiksi. Areiolainen Eusebios Nikomedeialainen¹ (k. 341) ja hänen seuraajansa vastustivat kuitenkin Athanasioksen ja Markelloksen paluuta. Eusebios joukkoineen halusi Juliuksen omalle puolelleen ja erityisesti oikeauskoisen Athanasioksen vastustajaksi.

Vuonna 338 näiden areiolaispiispojen lähettiläät saapuivat Juliuksen luo ja esittivät piispalle tekaistuja syytöksiä Athanasiosta vastaan. Kuultuaan syytökset Julius otti yhteyttä Athanasiokseen ja kertoi tälle, mistä tätä syytettiin. Athanasios lähetti omat edustajansa Roomaan. Kun Julius oli kysellyt heiltä asiasta, hän ymmärsi syytösten olevan tekaistuja.

Areiolaisten piispojen painostuksesta Julius kutsui koolle kirkolliskokouksen. Athanasios ja muut ortodoksiset piispat saapuivat Roomassa vuonna 340 tai 341 pidettyyn kokoukseen. Yhtään areiolaista tai puoliareiolaista piispaa ei kuitenkaan saapunut paikalle. Julius lähetti areiolaisille vaatimuksen, että näiden tulisi esittää näkökantansa hänen edessään.

Areiolaiset eivät kuitenkaan saapuneet Roomaan. Sen sijaan he vastasivat Juliukselle järjestämällä oman kirkolliskokouksensa. Vuonna 341 pidetyn kokouksen paikkana toimi Antiokia. Siellä Eusebios ja hänen kannattajansa valitsivat Georgioksen Aleksandrian piispanistuimelle. Eusebiosta seuraamattomat areiolaiset sen sijaan nostivat Aleksandrian patriarkaksi Pistoksen. Nyt Aleksandrialla oli kolme piispaa.

Julius lähetti Eusebiosta seuraaville piispoille kirjeen, jossa hän ilmoitti Athanasioksen olevan Aleksandrian todellinen piispa. Julius käytti kirjeessään Rooman piispanistuimen vaikutusvaltaa saadakseen asiat selvitetyksi. Asia ei kuitenkaan ratkennut lopullisesti ennen kuin keisarien Konstansin ja Konstantinoksen koolle kutsumassa Sardican kirkolliskokouksessa vuoden 343 tienoilla. Kokouksessa todettiin, että Julius oli tehnyt oikein salliessaan Athanasioksen ja Markellos Ankyralaisen vedota Rooman piispanistuimeen. Athanasios ja Markellos julistettiin oikeaoppisiksi ja heidät palautettiin omille piispanistuimilleen. Sittemmin Markellos meni areiolaisuuden vastustamisessa toiseen äärimmäisyyteen (sabellianismi), ja Athansios joutui toteamaan hänet harhaoppiseksi.

Oikeauskoisuuden puolustamisen lisäksi Julius rakennutti piispakaudellaan useita kirkkoja ja basilikoja Roomaan. Pyhä Julius I nukkui kuolonuneen synnyinkaupungissaan vuonna 352.

Pyhä Zeno¹ oli kotoisin Mauritaniasta, Pohjois-Afrikan läntiseltä rannikolta. Hän syntyi vuoden 300 tienoilla. Zeno sai hyvän maallisen koulutuksen ja opiskeli muun muassa retoriikkaa. Hän vihkiytyi jo nuorena munkiksi ja omistautui pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Hän kierteli luostarista toiseen, kunnes hän päätyi Veronan kaupunkiin.

Veronan kristityt valitsivat Zenon kaupunkinsa piispaksi vuonna 362, keisari Julianos Luopion valtakaudella. Uusi piispa alkoi taistella piispanistuimeltaan epäjumalien palvontaa vastaan. Zeno oli tulisieluinen puhuja, ja hän myös rakennutti Veronaan kaupungin ensimmäisen kirkon. Jumalallisella innollaan Zeno onnistui hälventämään pakanuuden pimeyden Veronasta niin, että kaikista kaupunkilaisista tuli kristittyjä.

Oikeaoppinen Zeno vastusti voimakkaasti pelagiolaisuuden ja areiolaisuuden harhaoppeja, joita valtakunnan hallitsijat usein tukivat. Areiolaisten keisarien Konstantinoksen (353–361) ja Valensin (364–378) luvalla areiolaiset alkoivat vainota Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen (325) kannattajia. Zeno kesti tyynesti kaikki harhaoppisten painostukset.

Kristinuskon valo levisi alueelle Zenon kautta. Hänen menestyksensä Jumalan sanan levittäjänä perustui pitkälti hänen puhetaitoihinsa. Suuret väkijoukot tulivat kuuntelemaan Zenoa hänen puhuessaan ikuisesta Jumalan Sanasta. Piispan opetuspuheita kuuntelemaan tulleiden ihmisten lukumäärä kasvoi lopulta niin suureksi, että Zenon oli pakko rakennuttaa kaupunkiin suurempi kirkko. Joka pääsiäinen monet saapuivat ottamaan vastaan pyhän kasteen. Maallikkokristittyjen lisäksi Zeno ohjasi myös luostariväkeä. Hän perusti nunnaluostarin, jossa hän kävi aika ajoin pitämässä opetuspuheita.

Piispan Zenon opetukset pysyivät pitkään unohduksissa, kunnes 1400-luvun puolivälissä Veronan piispallisesta kirjastosta löytyi kokoelma hänen puheitaan, jotka saatiin julkaistua vuonna 1508. Zenolta on säilynyt meidän aikaamme asti yli 90 opetuspuhetta (Sermones). Kyseessä on varhaisin latinaksi säilynyt saarnakokoelma. Zenon tunnetuimmat opetuspuheet käsittelevät Kristuksen neitseellistä syntymää.

Opetuspuheissaan Zeno painotti erityisesti kirkon sakramenttien merkitystä kristityn elämässä. Kaste on sakramentti, joka ”kutsuu ihmisen kuolemasta elämään”. Zeno puhui myös eukaristian merkityksestä, vaikkei koskaan käyttänytkään sanaa ‘ehtoollinen’. “Kukaan teistä ei saisi koskaan ottaa uhria kelvottomasti, sillä kelvottomasti uhraaminen on pyhäinhäväistys ja kelvottomasti osallistuminen on kuolemaksi”, Zeno ohjasi hengellistä laumaansa. Hän totesi myös “kallisarvoisen leivän ja viinin tulevan Isämme pöydältä”, ja tämän vuoksi niihin pitää suhtautua oikealla kunnioituksella.

Zeno kehotti kaitsettaviaan myös hyväntekeväisyyteen. Hän huomautti, että usko Jumalan ilmoitettuun totuuteen on tarpeen, mutta ikuisen elämän kannalta armeliaisuus on vielä olennaisempaa. “Kuka voisi olla rikkaampi kuin mies, jolle itse Jumala on velkaa?” Innostuneena piispansa sanoista Veronan kaupunkilaiset tulivat kuuluisiksi anteliaisuudestaan. Tällainen armeliaisuus osoittautui erittäin hyödylliseksi, kun gootit hyökkäsivät Veronan lähialueille ja ottivat itselleen paljon vankeja. Veronalaiset keräsivät kolehdin, jolla maksettiin lunnasvaatimukset ja vangit pääsivät vapauteen.

Zeno piti suuresti kalastamisesta. Hän meni usein onkineen Adigejoelle, joka virtaa Veronan läpi.² Hänen kerrotaan myös pelastaneen Pistoian kaupungin tulvalta. Arno- ja Ombronejoet olisivat tulvineet yli äyräidensä, jos niiden vesille ei olisi Zenon kehotuksesta tehty kanavaa. Nykyisin kyseinen kanava tunnetaan nimellä Gonfolina. Kuvataiteessa pyhän Zenon piispansauvaan on usein liitetty kala, joka symboloi hänen kastamiaan ihmisjoukkoja mutta myös hänen rakkauttaan kalastamiseen. Veronan kirkossa pyhä Zeno on kuvattuna pitämässä kädessään onkivapaa ja samalla tallomassa Saatanaa.

Pyhä Zeno nukkui kuolonuneen vuoden 380 tienoilla. Pyhä Gregorius Dialogos (12.3.) piti Zenoa marttyyrina, mutta tämä lienee erehdys. Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) sekä muinaiset Veronassa säilyneet rukouskirjat paljastavat, että pyhä Zeno oli tunnustaja eli uskonsa tähden kärsinyt mutta ei surmattu.

Rooman piispa Gregorioksen teoksessa on säilynyt kertomus ihmeestä, joka liittyi pyhän Zenon päivään vuonna 589. Italiassa oli tuolloin suuria kevättulvia. Rooman läheisyydessä olevat Tiberjoki tulvi yli äyräidensä ja peitti ympäröivät alueet. Samoin kävi myös Veronan läpi virtaavalle Adigelle. Veronalaiset pakenivat tulvaa ja kerääntyivät pyhän Zenon kunniaksi rakennettuun kirkkoon. Lopulta Adigen vesivirrat saavuttivat Zenon kirkon. Hiljalleen ne kohosivat aina kirkon ikkunoihin asti. Ihmeellisesti vettä ei kuitenkaan tullut sisälle, ja niin Jumalan temppeli säilyi vahingoittumattomana. Veronan kaupungin asukkaat viettivät veden ympäröimässä kirkossa kokonaisen vuorokauden rukoillen. Lopulta vesi laskeutui taas Adigejoen normaaliin uomaan. Tämän ihmeen vuoksi pyhää Zenoa alettiin kunnioittaa entistä enemmän.

Keväällä 807 Veronan piispa Rotaldus siirrätti pyhän Zenon reliikit uuteen, suurempaan kirkkoon. Reliikkien siirron kunniaksi Veronassa alettiin viettää paikallista pyhän Zenon juhlaa 21. toukokuuta. Hänen reliikkinsä ovat yhä Veronassa San Zeno Maggiore -kirkossa. Pyhälle Zenolle on omistettu kolmisenkymmentä kirkkoa. Hänen suojelustaan on pyydetty erityisesti pienille lapsille, jotka opettelevat kävelemään ja puhumaan.