Kirkkokalenteri

Pyhät Klaudianos, Diodoros, Viktor, Viktorinos, Pappios, Serapion ja Nikeforos elivät keisari Deciuksen vainojen aikaan (249–251). He olivat kristittyjä ja asuivat Korintissa. Vainojen riehuessa heidät pidätettiin ja tuotiin Peloponnesoksen prokonsuli Tertioksen eteen. Koska he eivät suostuneet luopumaan Kristuksesta, heitä kidutettiin erittäin raa’asti ja erilaisilla tavoilla.

Pyhän Klaudianoksen posket leikattiin pois ja hänen kätensä ja jalkansa runneltiin. Pyhää Diodorosta raadeltiin keihäillä ja tämän jälkeen hänet heitettiin tuleen. Pyhä Viktor hakattiin kuolleeksi. Pyhän Viktorinoksen oikea silmä kaivettiin ulos ja hänen sormensa ja varpaansa runneltiin. Tämän jälkeen hänen ruumiinsa murskattiin jättiläismäisessä huhmareessa. Pyhältä Pappiokselta leikattiin irti käsivarret ja hänen ruumiiseensa iskettiin teräviä esineitä. Sitten hänen kaulansa ympärille sidottiin raskas kivi ja hänet heitettiin mereen. Pyhä Serapion ripustettiin ensin pää alaspäin ja hänen jäseniään hakattiin poikki. Tämän jälkeen hänet mestattiin. Pyhä Nikeforos sidottiin kiinni hiuksistaan, häntä hakattiin ja kaikki hänen sormensa murrettiin yksi kerrallaan. Kun pakanat yrittivät pakottaa pyhää Nikeforosta juomaan epäjumalille uhrattua viiniä, pyhä marttyyri heittäytyi jättiläishuhmareeseen. Näin seitsemän pyhää marttyyria antoivat sielunsa Jumalan käsiin, ja saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Pyhän Teodoran tarkka elinaika ei ole tiedossa, mutta mahdollisesti hän eli 800-luvulla. Hän meni luostariin ja kilvoitteli siellä hankkiakseen hyveitä. Hän oli kuuliainen kaikille sisarille, mutta erityisesti hän totteli ja kunnioitti luostarin igumeniaa, joka oli hänen hengellinen äitinsä. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen Teodora kuoli todennäköisesti nuorena.

Joitain vuosia Teodoran jälkeen kuoli myös luostarin igumenia. Hänet päätettiin haudata samaan hautaan Teodoran kanssa. Suuri joukko väkeä heidän joukossaan Tessalonikan johtohenkilöitä kokoontui hautajaisiin. Kun hauta avattiin, kaikki läsnäolijat näkivät, että jo vuosia kuolleena ollut Teodora vetäytyi kokoon ja antoi tilaa, niin että hänen hengellinen äitinsä mahtui hänen vierelleen. Hauta oli paikassa, johon kaikki saattoivat nähdä, ja koko läsnäoleva ihmisjoukko huudahti yhdestä suusta: “Herra, armahda!” Siitä lähtien Jumala teki paljon ihmeitä niille, jotka tulivat haudalle rukoilemaan. Nykyisin tämän pyhän Teodoran hautapaikkaa ei kuitenkaan enää tunneta. Elokuun 3. päivänä vietetään toisen samannimisen pyhittäjä-äidin muistoa.

Pyhä Ethelburga eli 600-luvulla. Hän oli kuninkaallista sukua: hänen isänsä oli Kentin hallitsija pyhä Ethelbert (24.2.), joka oli kääntynyt kristityksi vaimonsa Berthan (Tata) ja pyhän Augustinus Canterburylaisen vaikutuksesta.

Vartuttuaan Ethelburga vihittiin avioliittoon Northumbrian hallitsijan Edwinin kanssa. Edwin oli pakana. Erään pappi Paulinuksen avulla Ethelburgan onnistui kuitenkin tutustuttaa Edwin Kristukseen, ja niin hallitsija kääntyi kristityksi. Kääntymyksensä jälkeen Edwin pyrki edistämään kristinuskon leviämistä omassa valtakunnassaan.

Edwinin kuoltua ja Ethelburgan jäätyä leskeksi pakanuus kuitenkin palasi alueelle. Niinpä Ethelburgan ja Paulinuksen oli pakko lähteä Northumbriasta ja palata Kentiin. Ethelburga perusti luostarin Lymingeen ja toimi sen johtajana kuolemaansa asti. Pyhä Ethelburga nukkui kuolonuneen vuoden 647 tienoilla.

Pyhä Teodora oli Kristukselle vihkiytynyt neitsyt. Hänet pidätettiin Aleksandriassa vuosien 289–305 vainojen aikana. Kun Teodora vietiin kuulusteltavaksi, hän tunnusti urheasti uskonsa Kristukseen kuvernööri Eustratioksen edessä. Tämän vuoksi hänet piestiin, ruoskittiin ja lopulta heitettiin vankilaan. Sitten Eustratios keksi inhottavan suunnitelman: hän määräsi, että Teodora oli vietävä ilotaloon.

Kun Teodora oli viety ilotaloon, Eustratios kutsui luokseen turmeltuneita nuorukaisia ja lähetti heidät ilotaloon raiskaamaan Teodoran. Ennen kuin nuorukaiset ehtivät paikalle, tämän luo ilotaloon saapui kuitenkin aleksandrialainen sotilas nimeltään Didymos.

Joidenkin lähteiden mukaan pyhä Didymos oli jo kristitty, joka halusi pelastaa neidon. Toisten lähteiden mukaan hän päätti kääntyä kristityksi vasta nähdessään Teodorasta säteilevän hengellisen puhtauden. Joka tapauksessa Didymos päätti auttaa neitoa. Didymos puki hänet omaan sotilaspukuunsa ja antoi hänelle aseensa. Näin valeasuinen Teodora pääsi pakenemaan ilotalosta. Didymos itse jäi istumaan ilotaloon, neidon kammioon.

Pian yksi Eustratioksen lähettämistä miehistä saapui ilotaloon. Hän kysyi, missä Teodora oli ja meni sitten neidon huoneeseen. Koska Didymos istui hämärässä huoneessa selin, nuorukainen ei heti huomannut tämän olevan mies, vaan lähestyi tätä mielessään himolliset ajatukset. Pian nuorukaiselle kuitenkin selvisi, ettei Didymos ollut nainen. Ihmeissään hän huudahti: “Mitä tämä on? Pystyykö Kristus muuttamaan neitsytnaisia miehiksi?” Didymos kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, ja ilmoitti myös, että nuorukainen voisi halutessaan kertoa vapaasti kuvernöörille mitä hän oli tehnyt.

Kuvernöörin kuultua, kuinka Didymos oli pelastanut kristityn naisen, hän pidätytti sotilaan. Didymos tuotiin tuomioistuimen eteen. Kuvernööri uteli sotilaalta syytä tämän tekoon. “Tekoni seurauksena odotan kaksinkertaista kruunua”, Didymos vastasi. “Pelastin Kristuksen morsiamen miesten irstaudelta. Lisäksi odotan saavani marttyyrien kruunun”, sotilas jatkoi rohkeasti.

Kuvernööri tuomitsi Didymoksen mestattavaksi. Tällä tavalla pyhä Didymos sai Jumalalta marttyyrikruunun. Mestauksen jälkeen hänen ruumiinsa heitettiin tuleen. Tuli ei kuitenkaan tuhonnut Didymoksen ruumista, vaan myöhemmin hurskaat kristityt kävivät hakemassa hänen reliikkinsä ja hautasivat ne kunniallisesti. Pian Didymoksen marttyyrikuoleman jälkeen myös Teodora pidätettiin uudelleen. Hänet tuomittiin poltettavaksi, ja tällä tavoin pyhä marttyyri antoi sielunsa Herran käsiin.

Pyhä Georgios oli kotoisin Uudesta Efesoksesta Vähästä-Aasiasta. Hänellä oli vaimo ja lapsia, jotka joutuivat kärsimään hänen juopottelustaan ja huonosta elämästään. Vuonna 1798 kun hän oli 42-vuotias, hän meni juovuspäissään kaupungin turkkilaisen tuomarin luo ja selitti haluavansa kääntyä muslimiksi. Ennen kuin hänet ehdittiin ympärileikata, hänen päänsä selveni ja hän tajusi tekonsa kauheuden. Kiireesti hän pakeni vastapäiselle Samoksen saarelle.

Noihin aikoihin Uudessa Efesoksessa rakennettiin sulttaanin luvalla uutta kirkkoa. Tällaiset luvat olivat tuohon aikaan harvinaisia. Kun turkkilaiset eivät löytäneet Georgiosta, kaupungilla alkoi liikkua huhu, että kristityt suuttuneina hänen uskonvaihdostaan olivat tappaneet hänet ja kätkeneet hänen ruumiinsa kirkon perustusten alle. Uhkaava muslimiväkijoukko alkoi kerääntyä rakennustyömaan ulkopuolelle. Uuden kirkon rakentaminen oli jo pitkään herättänyt närkästystä kaupungin muslimeissa. Nyt vaarana oli, että rakenteilla oleva kirkko tuhottaisiin ja rakennuslupa menetettäisiin. Niinpä kristityt lähettivät edustajiaan tuomarin luo kertomaan, että turkkilaisten etsimä mies ei ollut enää Efesoksessa vaan oli siirtynyt Samokselle.

Turkkilaiset löysivät Georgioksen Samokselta. Hänet tuotiin takaisin Efesokseen ja heitettiin kahleissa vankilaan, jossa hänet ympärileikattiin. Sen jälkeen hänet nimitettiin moskeijan isännöitsijäksi. Mutta musliminakin hän jatkoi juomistaan vielä entistä pahemmin hiljentääkseen siten omantuntonsa soimaukset. Kymmenen kuukauden kuluttua Georgios siirtyi pois kotikaupungistaan ja oleskeli milloin Samoksella milloin Patmoksella katuen kyynelin Kristuksesta luopumista. Samoksella hän meni itse tuomarin eteen, mutta tämä tyytyi määräämään hänelle tuhat ruoskaniskua jalkoihin. Tämä rangaistus vain lisäsi hänen haluaan pyyhkiä luopumuksensa pois marttyyrikuolemalla.

Georgios palasi kotikaupunkiinsa. Ensimmäiseksi hän pyysi anteeksi omaisiltaan ja ystäviltään. Ennen menemistään tuomarin eteen hän kävi katsomassa viikunapuuta, johon uusmarttyyri Polydoros (3.9.) oli hirtetty joitakin vuosia aikaisemmin. Saatuaan näin lisää rohkeutta hän heitti tuomarin edessä muslimipäähineensä maahan ja ilmoitti olevansa kristitty. Varmistuttuaan, ettei Georgios ollut mielisairas eikä juovuksissa, tuomari luovutti hänet vankilaan, jossa hänen kaulaansa kiinnitettiin kahleet ja jalat pantiin jalkapuuhun. Mitkään taivuttelut eivät tehonneet häneen vaan kaikkeen hän vastasi: “Olen kristitty ja kristittynä tahdon kuolla!”

Georgios mestattiin huhtikuun 5. päivänä 1801. Seuraavana yönä monet kristityt ja muslimit näkivät hänen ruumiistaan hohtavan kirkkaan valon. Sama valo heijastui myös hänen kalliolle vuotaneesta verestään. Päivän koitettua tuomari ilmiöstä huolestuneena käski viedä ruumiin nopeasti pois. Kristityt hautasivat sen kauas kaupungin ulkopuolelle samaan hautaan, jossa pyhä Polydoros lepäsi.

Pyhä Panagiotis syntyi 1790-luvun puolivälissä. Hän toimi osmaniturkkilaisen ylimyksen palvelijana; tämä oli Suleiman-nimisen paššan palveluksessa. Kun Panagiotiksen isäntä lähetettiin Jerusalemiin, Panagiotis matkasi tämän mukana. Eräänä päivänä isäntä meni Omarin moskeijaan, joka oli rakennettu Pyhän haudan kirkkoa vastapäätä. Panagiotis meni moskeijaan hänen kanssaan. Hän käveli suoraan pyhäkköön tietämättä, että se oli kielletty kaikilta ei-muslimeilta kuolemanrangaistuksen uhalla.

Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen saman isännän toinen palvelija päätti saada Panagiotiksen pulaan. Hän oli kateellinen kristitylle palvelijalle, koska tämä oli saanut isännältä erikoisoikeuksia. Kun isäntä oli poissa, muslimipalvelija vei Panagiotiksen takaisin moskeijaan.

Moskeijassa Panagiotis tunnistettiin heti kristityksi ja hänet pidätettiin. Meluisan kansanjoukon keskellä hänet kuljetettiin tuomioistuimen eteen. Oikeudessa Panagiotista syytettiin moskeijan häpäisemisestä läsnäolollaan. Tuomarina toiminut Damaskoksen pašša antoi Panagiotikselle kaksi vaihtoehtoa: joko hänen tulisi kääntyä muslimiksi tai hänet telotettaisiin. Paššan yritykset saada Panagiotis luopumaan uskostaan olivat kuitenkin turhia. Panagiotis ei suostunut kääntymään muslimiksi. Niinpä hänet tuomittiin kuolemaan.

Panagiotis vietiin etelämuurin portille, jota osmaniaikana sanottiin Daavidin portiksi (nyk. Siionin portti). Siellä sotilaat riisuivat hänet alasti ja alkoivat murskata hänen luitaan. He katkaisivat Panagiotiksen käsivarsiluun ja sitten hänen sormiaan toisesta kädestä. Kiduttamalla Panagiotista he toivoivat saavansa hänet kieltämään uskonsa Kristukseen.

Panagiotiksen usko Kristukseen oli kuitenkin horjumaton. “Kristus on elävän Jumalan Poika! Tappakaa minut, minä en pelkää teitä! Kristus nousi kuolleista!” hän huudahti. Sitten Panagiotis polvistui ja rukoili hetken. Kun hän nousi ylös, hän huudahti vielä iloissaan: “Kristus nousi kuolleista!” Tämän jälkeen hänet mestattiin. Kuollessaan pyhä Panagiotis oli kaksikymmentäviisivuotias. Hänen marttyyrikuolemansa tapahtui mahdollisesti vuonna 1820.¹ Eräs Jerusalemin kreikkalaisista luostareista osti pyhän marttyyrin ruumiin 5000 piasterilla, ja näin pyhä marttyyri haudattiin kunniallisesti.

Pappismarttyyri Nikolai Simo syntyi vuonna 1875 Virossa Arensburgin (nyk. Kuresaar) kaupungissa. Hänen isänsä oli pappi. Nikolai opiskeli ensin Jurjevin (Tarton) saksalaisessa kymnaasissa ja sitten Pietarin hengellisessä seminaarissa. Hän meni naimisiin ja hänet nimitettiin Kronstadtin virolaisen seurakunnan papiksi. Seurakunta toimi Pyhän apostoli Andreaksen kirkossa, jossa palveli samaan aikaan pappina myös pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.).

Virolainen isä Nikolai sai toimittaa jumalanpalveluksen kirkossa vain sunnuntaisin varhaisen ja myöhäisemmän liturgian välissä olevan reilun tunnin mittaisen tauon aikana. Siivoojat lakaisivat tuolloin usein kirkon lattiaa kiinnittämättä huomiota vironkieliseen jumalanpalveluksen.

Pyhän Andreaksen kirkon papisto oli tottunut suuriin tuloihin, sillä pyhän Johannes Kronstadtilaisen ansiosta kirkkoon virtasi rahaa ja lahjoituksia. Samasta syystä papit suhtautuivat välinpitämättömästi esirukouspyyntöihin eivätkä aina toimittaneet pyydettyjä kirkollisia toimituksia. Isä Nikolai sen sijaan ei kieltäytynyt mistään, vaan kiersi yötä päivää seurakuntalaisten kodeissa. Muut papit suhtautuivat nurjasti hänen tunnolliseen hengelliseen työhönsä, mutta hän kesti kaikenlaiset hyökkäykset kärsivällisesti ja vihastumatta.

Samaan aikaan 1800–1900-lukujen vaihteessa isä Nikolai etsi Kronstadtista paikkaa rakennuttaakseen virolaiselle seurakunnalle oman kirkon. Pienen virallista asemaa vailla olevan seurakunnan mahdollisuudet olivat vähäiset, mutta isä Nikolailla oli asian vaatimaa uskoa, rohkeutta, peräänantamattomuutta ja harkitsevaisuutta. Hän löysi vaikutusvaltaisen hyväntekijän, kauppias Turkinin, joka osti entisen anglikaanikirkon ja lahjoitti sen puutarhoineen kaikkineen virolaiselle seurakunnalle. Joulukuun 1. päivänä vuonna 1902 isä Johannes Kronstadtilainen vihki uuden kirkon käyttöön.

Saatuaan kirkon kuntoon isä Nikolai omistautui jumalanpalvelusten toimittamiselle. Hän toimitti liturgian joka päivä, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Lisäksi hän teki kaupungissa perin tarpeellista raittiustyötä.

Vuonna 1910 isä Nikolaita kohtasi murhe. Hänen vaimonsa kuoli, ja 35-vuotiaan Nikolain huollettavaksi jäi kolme lasta. Pyhän Andreaksen kirkon seurakuntalaisten pyynnöstä Pietarin metropoliitta Benjamin (31.7.) nimitti hänet Andreaksen kirkon vakinaiseksi palkatuksi papiksi.

Vuonna 1923 Nikolaista tuli Andreaksen kirkon kirkkoherra ja Kronstadtin kaikkien kirkkojen valvoja. Nimitys määräsi hänen tulevan kohtalonsa. Uusi neuvostovalta suhtautui näet äärimmäisen vihamielisesti pyhän Johannes Kronstadtilaisen muistoon, ja piti rovasti Nikolai Simoa yhtenä hänen lähimmistä työtovereistaan. Opetuspuheissaan isä Nikolai kehotti uskovia kansalaiskuuliaisuuteen, mutta myös uhrivalmiuteen totuuden puolesta, jos Kirkko siihen kutsuisi. Hän myös piti papin velvollisuutenaan selittää seurakuntalaisille, mikä oli maassa tapahtuvien mullistusten ydin, ja auttaa heitä löytämään niihin aito kirkollinen asenne. Kun häntä varoitettiin, että hänet saatetaan pidättää, hän vastasi: “Pidättäkööt vain, minulla on jo reppu pakattuna.”

Pidätys tapahtui lokakuussa 1930. Vankilassa isä Nikolai pysyi taipumattomana. Häntä kuulusteltiin peräti kymmenen kertaa syytettynä osallisuudesta johanneslaisten lahkon toimintaan. Tämä harhaoppinen lahko kunnioitti Johannes Kronstadtilaista uudelleen maailmaan tulleena Kristuksena. Kun isä Nikolai päättäväisesti kielsi yhteytensä lahkon johtajiin, kuulustelujen kulku yhtäkkiä muuttui ja hänen asiansa siirrettiin metropoliitta Joosefin kannattajia vastaan nostetun oikeusjutun yhteyteen. Näissäkin kuulusteluissa isä Nikolai pysyi horjumattomana eikä ilmiantanut ketään. Huhtikuussa vuonna 1931 hänet telotettiin ampumalla. Uuspappismarttyyri Nikolai Simo kanonisoitiin vuonna 2001.