Kirkkokalenteri

Amorionin kaupunki sijaitsi Fryygiassa Vähän-Aasian keskiosassa. Bysanttilaisena aikana se oli tärkeä linnoitus arabien ja turkkilaisten hyökkäyksiä vastaan. Se seisoi paikallaan vuosisatoja mutta välillä koki tuhojakin. Näistä pahin oli kaupungin täydellinen tuhoutuminen keisari Teofiloksen aikana vuonna 838. Bagdadin kalifi al-Mutasim (833–842) valloitti kaupungin, tappoi sen kaikki asukkaat ja hajotti sen maan tasalle. Taistelu kaupungista oli kiivas ja verinen: kummallakin puolella kerrotaan kaatuneen noin 70 000 miestä. Arabien voittoon vaikutti ratkaisevasti kristittyjen joukoissa taistellut kavaltaja Baditzes, joka paljasti muslimeille puolustuksen heikon kohdan. Tuon ajan kristityt surivat Amorionin valloitusta lähes yhtä paljon kuin vuosisatoja myöhemmin surtiin Konstantinopolin joutumista turkkilaisten käsiin. Kristillisissä piireissä Amorionin menetys tulkittiin Jumalan rangaistukseksi keisari Teofilokselle, jonka kotikaupunki se oli. Teofilos nimittäin suhtautui kielteisesti pyhiin ikoneihin ja vainosi niiden kunnioittajia. Myöhemmin Bysantti valloitti Amorionin joksikin aikaa takaisin, mutta se ei koskaan saanut takaisin entistä loistoaan. Lopullisesti Bysantin valtakunta menetti kaupungin vuonna 1110.

Valloitettuaan Amorionin kalifi al-Mutasim säästi kuolemalta vain 42 kaupungin korkeinta sotilas- ja hallintomiestä. Hän vei heidät omaan maahansa ja sulki likaiseen vankilaan, joka vilisi syöpäläisiä. Se oli niin pimeä, etteivät he pystyneet näkemään edes toisiaan. Heidän ruokanaan oli homeinen leipä, jota vartijat silloin tällöin heittivät heidän eteensä. Lopulta jotkut heistä saivat luvan vartioituina ja kahleissa käydä kaupungin kaduilla kerjäämässä leipää, jonka he sitten jakoivat keskenään vartijoiden otettua ensin osansa.

Kaikki tämä kurjuus ei kuitenkaan saanut kristittyjä miehiä menettämään rohkeuttaan ja jalouttaan. Kun he olivat jo äärimmäisen heikkoja, kalifi lähetti heidän luokseen ystävällisyyttä teeskenteleviä lähettiläitään, joiden tehtävänä oli houkutella heidät kääntymään islamiin. Kristityille luvattiin, että heidän ei tarvitsisi tehdä muuta kuin esiintyä rukoilemassa yhdessä kalifin kanssa. ”Tekisittekö te saman, jos olisitte meidän asemassamme?” kristityt kysyivät. Muslimit vastasivat: ”Tietenkin, sillä mikään ei ole tärkeämpää kuin vapaus.” Silloin vangit sanoivat: ”Emme huoli neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole lujia vakaumuksessaan.”

Parin päivän päästä toiset lähettiläät olivat säälivinään heidän tilaansa ja toivat heille almuja. He kertoivat omasta uskonnostaan, joka lupaa heille monenlaisia lihallisia nautintoja. Urheat kristityt vastasivat, että sellaisia lupaava uskonto vain alistaa järjellisen sielumme lihan hirmuvaltaan. Islamilaisille askeeteille he puolestaan todistivat, ettei kukaan profeetta ole koskaan ennustanut Muhammedin tulosta, kun taas Vanha Testamentti on täynnä profetioita Jeesuksesta Kristuksesta.

Näin kului seitsemän vuotta. Vankien usko ei horjunut. He ylläpitivät sitä rukoillen, laulaen psalmeja sekä yksin että yhdessä ja kiittivät Jumalaa, joka oli nähnyt heidät arvollisiksi kestämään näin suuria koetuksia Hänen takiaan.

Maaliskuun 5. päivänä vuonna 845 vankilaan tuli salaa kavaltaja Baditzes, joka oli auttanut kalifia valloittamaan Amorionin ja oli itse kääntynyt islamiin. Hän pyysi luokseen Konstantinoksen, patriisi Teofiloksen sihteerin, ja ilmoitti tälle, että vangeille oli lopulta julistettu kuolemantuomio, joka toteutettaisiin seuraavana päivänä. Baditzes ehdotti, että he sittenkin rukoilisivat kalifin kanssa säilyttäen samalla oman uskonsa sydämessään. Konstantinos karkotti luopion tekemällä ristinmerkin ja ilmoitti Teofilokselle, että heidän viimeinen hetkensä lähestyi.

Seuraavana aamuna upseeri tuli sotilasosaston kanssa hakemaan kristityt vankilasta. Upseeri yritti viimeisen kerran taivuttaa heitä rukoilemaan kalifin kanssa. Kristityt sanoivat, että he rukoilevat kyllä vihollistensa puolesta mutta Kristuksen opettamalla tavalla. He pyysivät Jumalaa valaisemaan muslimien mielet ja ohjaamaan heidät totuuden tuntemiseen. He julistivat anateeman Muhammedille ja kaikille, jotka tunnustavat hänet profeetakseen. Silloin heidät sidottiin ja vietiin Eufratin rannalle Samaran kaupunkiin, jonne suuri joukko muslimeja ja kristittyjä oli kokoontunut seuraamaan heidän mestaustaan. Nähdessään vankien tulevan pyövelit alkoivat uhkaavasti heilutella miekkojaan heidän silmiensä edessä saadakseen heidät pelkäämään.

Upseeri kutsui vangeista eteensä ensin Teodoros Krateroksen, joka oli ollut pappi mutta luopunut pappeudesta ja liittynyt armeijaan, missä hän oli kohonnut korkeaan arvoon. Hän sanoi: ”Eikö sinun, joka olet tarttunut aseisiin ja tappanut ihmisiä, olisi parempi pyytää avuksesi Muhammedia, koska et voi enää panna toivoasi Jeesukseen Kristukseen kiellettyäsi hänet luopumalla pappeudesta?” Teodoros vastasi vakaasti: ”Ei, päinvastoin juuri siitä syystä minun pitää vuodattaa vereni Hänen tähtensä, että siten pyyhkisin pois syntini.” Sitten hän pyysi siunauksen heidän joukkonsa johtajalta patriisi Teofilokselta ja laski päänsä mestauspölkylle. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja arabitkin ihailivat heidän rohkeuttaan.

Marttyyrien saatua voitonseppeleensä kalifi kutsui kavaltajana toimineen Baditzeksen luokseen ja sanoi: ”Jos olisit ollut kunniallinen ihminen, et olisi luovuttanut kaupunkiasi minun käsiini. Ja jos olisit ollut hyvä kristitty, et olisi luopunut uskostasi kavalluksesi jälkeen.” Sitten hän mestautti tämänkin.

Amorionin marttyyrit olivat ensimmäisiä marttyyreja, joita sanottiin ”kolmiottelijoiksi”. Ensinnäkään he eivät hyväksyneet keisari Teofiloksen edustamaa ikonoklasmin harhaoppia, toiseksi he taistelivat urhoollisesti isänmaansa puolesta ja kolmanneksi he kärsivät rohkeasti marttyyrikuoleman uskonsa vuoksi.

Pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren (21.5.) äiti, lähti vuonna 362 pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Helenan johdolla ja pyhän kaupungin uskovaisten kertomien tietojen avulla pyhän haudan lähistöltä löytyi luola, jossa oli kolme ristiä. Näistä yksi osoittautui Vapahtajan ristiksi sen välityksellä tapahtuneen ihmeen ansiosta. Ristien lisäksi paikalta löydettiin nauloja, joita oli käytetty Vapahtajan ja kahden ryövärin naulitsemiseen omille risteilleen. Ryöväritkin oli siis naulittu ristiin eikä kiinnitetty siihen köysin.

Naulat, joilla ryövärit oli naulittu, olivat tummempia ja ruosteisia, mutta Kristuksen eläväksitekevän ruumiin lävistäneet naulat olivat puhtaita ja kiiltäviä. Tällaisia nauloja löytyi ilmeisesti neljä, joskin lännessä alettiin myöhemmin puhua kolmesta naulasta.

Keisarinna Helena otti pyhät naulat mukaansa Konstantinopoliin ja antoi ne pojalleen. Keisari Konstantinus laitatti yhden naulan kypäräänsä ja toisen hevosensa suitsiin. Tällä hän tahtoi näyttää käyvänsä taistelunsa kristinuskon voitoksi ja Kristuksen nimen kunniaksi. Ilmeisesti kyse oli myös profetian toteuttamisesta, sillä profeetta Sakarjan kirjassa (14:20) sanotaan: ”Silloin on hevosten kulkusissa kirjoitus: Herralle pyhitetty”. Kolmannen naulan keisari asetti forumin lähellä olleen oman patsaansa jalustaan, jotta Kristuksen voima olisi suojelemassa kaupunkia.

Yhtä nauloista säilytetään Roomassa Jerusalemin pyhän ristin katedraalissa (lat. Sanctae Crucis in Hierusalem, italiaksi Santa Croce in Gerusalemme). Israelista löydettiin vuonna 1968 hauta-arkku, jossa oli erään ensimmäisellä vuosisadalla ristiinnaulitun miehen luut; miehen jalan lävistänyt naula oli yhä paikallaan. Nauloja vertailtaessa kävi ilmi, että se oli ainekseltaan, kooltaan ja malliltaan samanlainen kuin Roomassa säilytettävä naula. Sikäli Roomassa säilytetyn naulan alkuperä näyttäisi todella olevan Kristuksen ajan Jerusalemissa.

Tänään vietettävää muistopäivää kutsutaan myös ”kunniallisen ja eläväksitekevän ristin löytämisen” juhlaksi. Syyskuun 14. päivänä vietettävän pyhän ristin juhlan sisältönä oli alun perin nimenomaan ristin löytäminen, mutta kun juhlan keskeiseksi teemaksi vakiintui ristin ylentäminen, ristin löytymistä alettiin muistella yhdessä pyhän ristin naulojen löytymisen kanssa maaliskuun 6. päivänä.

Pyhittäjä Job syntyi Moskovassa vuonna 1635. Hänen maallikkonimensä oli Johannes. Hän palveli pappina eräässä kaupungin kirkoista ja eli hyvin askeettisesti. Hän paastosi ankarasti, noudatti munkkien rukoussääntöä ja valvoi öitään rukoillen polvillaan: ”Herra, armahda minua! Säästä minua, Herra.” Hänellä oli hämmästyttävän suuri rakkaus ihmisiin. Aina ja kaikkialla hän etsi tilaisuutta tehdäkseen lähimmäisilleen hyvää. Hän auttoi puutteenalaisia, huolehti sorretuista ja vahvisti hengellisesti heikkoja. Hänen talonsa oli aina avoinna köyhille. Jos hän itse sattui huomaamattaan loukkaamaan jotakuta, hän katui heti ja pyysi anteeksi.

Hyvän papin maine kantautui tsaari Pietari I:n tietoon. Isä Johannes kutsuttiin palvelemaan hovin kirkkoon ja hänestä tuli tsaarin rippi-isä. Käyttäen hyväkseen vaikutusvaltaansa hovissa hän yritti olla entistäkin hyödyllisempi köyhille. Hän vieraili vankiloissa puhumassa Jumalan sanaa ja lunasti velkavankeuteen joutuneita vapaiksi. Vuosien myötä hän omistautui yhä enemmän hengelliselle mietiskelylle ja poistui kotoaan vain toimittamaan jumalanpalveluksia. Samalla hän jatkoi hyväntekeväisyyttä uskottujen ihmisten välityksellä.

Vuonna 1701 isä Johannes jouti panettelijoiden uhriksi. Nämä vakuuttivat tsaarille, että Johannes oli kuullut etukäteen eräiden ihmisten pahoista aikeista mutta ei rippi-isänä ollut paljastanut niitä esivallalle. Johannes karkotettiin pohjoiseen Solovetskin luostariin, jossa hänet tsaarin käskystä vihittiin munkiksi nimellä Job. Nöyrästi hän toimitti saamansa tehtävät luostarin keittiössä ja trapesassa ja hankki vastaansanomattomalla kuuliaisuudella ja ankaralla paastolla ja kilvoittelulla veljestön kunnioituksen. Paholainen yritti houkutella Jobin poikkeamaan pelastukseen johtavalta tieltä ja ilmestyi hänelle kuuluisan lääkärin hahmossa kehottaen häntä säälimään terveyttään. ”Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa”, vastasi Job tyynesti kiusaajalle ja Paholaisen ilmestys katosi. Monien koetusten jälkeen Job vapautettiin veljestön yksimielisellä päätöksellä kuuliaisuustehtävistä ja hän sai tilaisuuden eristäytyä keljansa hiljaisuuteen.

Kun tsaari Pietari I kuuli Jobin pyhästä elämästä, hän vakuuttui tämän syyttömyydestä ja halusi hänet jälleen rippi-isäkseen Moskovaan. Job kuitenkin kieltäytyi lähtemästä Solovetskista. Yhä suurempaa hiljaisuutta kaivaten hän vetäytyi vuonna 1702 Pyhän Kolminaisuuden skiittaan Hanhisaarelle (Anzerin saarelle), jossa hänet pian nimitettiin skiitan johtajaksi. Skiitan veljestön lukumäärä nousi nopeasti kolmeenkymmeneen.

Muistaen Herran sanat ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48) Job näki paljon vaivaa uudessa asemassaan. Hän opetti kaikille nöyrää kuuliaisuutta Jumalaa ja esimiehiä kohtaan pitäen sitä ensimmäisenä pelastuksen tielle johtavana hyveenä. Häntä liikutti erityisesti Kristuksen nöyryys viimeisellä aterialla, kun Hän pesi opetuslastensa jalat. Job palveli lähimmäisiään, vieraili sairaiden luona ja pesi heidän haavojaan. Koskaan hän ei lyönyt laimin kirkon jumalanpalveluksia eikä omaa rukoussääntöään.

Vuonna 1710 Job vihkiytyi suuren skeeman munkiksi saaden nimen Joosua. Hän vetäytyi usein yksinäisyyteen ja vieraili erakkojen luona keskustelemassa hengellisistä asioista. Kerran yöllä rukouksen aikana Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle yhdessä skiitan perustajan pyhittäjä Jeleazar Hanhisaarelaisen (13.1.) kanssa. Jumalanäiti sanoi, että Hanhisaarella oleva mäki tulisi vastedes olemaan nimeltään Golgata ja että sinne rakennettaisiin Kristuksen ristiinnaulitsemiselle omistettu kirkko ja perustettaisiin skiitta. Jumalanäiti lupasi itse vierailla mäellä ja auttaa Jobia. Pian tämän ihmeellisen ilmestyksen jälkeen Job luopui Pyhän Kolminaisuuden skiitan johtajuudesta ja siirtyi Golgatanmäelle oppilaidensa skeemamunkki Matteuksen ja munkki Makarin kanssa. Vuonna 1715 he rakennuttivat sinne Kristuksen ristiinnaulitsemisen kirkon. Pyhittäjä Job teki paljon työtä uuden skiitan hyväksi. Hän kokosi sinne veljestön, johon kuului 20 munkkia. Pyhän elämänsä tähden hän sai osakseen erilaisia ilmestyksiä. Hänen hartaan rukouksensa jälkeen Jumalanäiti ilmestyi hänelle toistamiseen osoittaen Golgatanmäeltä paikan kaivoa varten.

Jumala ilmoitti Jobille ennalta hänen kuolinhetkensä. Omistettuaan koko elämänsä Jumalalle ja lähimmäisilleen hän valmistautui lähtöönsä surren sitä, että oli tehnyt liian vähän sellaista mikä oli Jumalalle mieluista. Kuolinvuoteellaan hän rukoili ja ikään kuin keskusteli hengessään jonkun kanssa. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti: ”Kiitetty on isiemme Jumala. Siksi en enää pelkää vaan lähden iloiten tästä maailmasta.” Ihmeellinen valo valaisi huoneen, joka tulvahti täyteen hyvää tuoksua, ja jostain kuultiin psalmiveisuun ääntä. Pyhittäjä Job antoi sielunsa Herralle ortodoksisuuden sunnuntaina maaliskuun 6. päivänä vuonna 1720 aamulla ennen auringonnousua. Hän oli kuollessaan 85-vuotias.

Kansa kunnioitti pyhittäjä Jobia pyhänä jo kauan ennen hänen virallista kanonisointiaan vuonna 2000. Hänen rakennuttamastaan skiitasta Golgatanmäellä Hanhisaarella (Anzerin saarella) tuli neuvostovallan aikana 1920–30-luvuilla pelätty kidutuspaikka, jossa kuoli lukemattomia vankeja.

Pyhä Arkadios omistautui jo nuorena luostarielämälle. Hän kilvoitteli Kyproksen saarella keisari Konstantinus Suuren aikana. Keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363) hänen kaksi oppilastaan, Julianos Lääkäri sekä Eubolos, kärsivät marttyyrikuoleman. Heidät surmattiin miekalla. Pyhä Arkadios hautasi oppilaansa ja pian sen jälkeen antoi sielunsa Herralle.

Pyhä Fridolin syntyi 400-luvulla irlantilaiseen ylimyssukuun.¹ Kun hänestä tuli pappi, hän lähti Galliaan, sillä hän halusi välttää mainetta, joka kasvoi hänen viisautensa ja opetustaitojensa seurauksena.

Galliassa Fridolinista tuli monien muiden irlantilaismunkkien tapaan kiertävä lähetystyöntekijä. Aivan ensimmäiseksi hän matkasi Poitiers’ssä sijaitsevaan luostariin, jonka perustaja oli pyhä Hilarion (13.1.). Myöhemmin Fridilonista tuli luostarin johtaja. Hän korjautti rakennukset ja palautti luostariin erinomaisen luostarikurin.

Pyhä Hilarion ilmestyi Fridolinille näyssä ja ilmoitti paikan, jossa hänen pyhäinjäännöksensä sijaitsivat. Hilarionin reliikit olivat näet kadonneet aiemmin vandaalien (germaanikansa) tuhottua luostarin ja sen kirkon. Fridolin sai Klodvig I:ltä (481–511) varoja, joilla hän jälleenrakennutti luostarikirkon ja asetti sinne pyhän piispan reliikit.

Sitten pyhä Hilarion ilmestyi Fridolinille jälleen. Tällä kertaa pyhä käski Fridolinia lähtemään jälleen tienpäälle. Hänen tuli perustaa uusia kirkkoja pyhän Hilarionin muistolle eri paikkoihin: Metziin, Alsaceen, Burgundiin sekä Sveitsiin. Fridolinia alettiinkin kutsua lempinimellä ”irlantilainen vaeltaja”.

Näiden matkojen jälkeen Fridolin saapui viimein Säckingenin saarelle. Saari sijaitsee Constancen järvellä, jonkin matkan päässä Baselin kaupungista. Ensin paikalliset vastustivat häntä, mutta Fridolin voitti heidät puolelleen opetuksellaan. Burgundin hallitsija lahjoitti hänelle maata, ja hän rakennutti sille kirkon sekä pyhälle Hilarionille omistetun luostarin.

Fridolinin perustama luostari oli yhteisluostari, jossa oli tilat sekä nunnille että munkeille. Tällaiset yhteisluostarit olivat yleisiä Fridolinin aikaan, ja niillä oli aina yhteinen johtaja. Myöhemmin kirkolliset kanonit kielsivät yhteisluostarien perustamisen. Kerrotaan, että luostarikoulussa pyhä Fridolin rohkaisi oppilaitaan urheilemaan ja otti itsekin osaa urheiluun. Pyhä Fridolin nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 540.

Pyhittäjä Hesykhios eli 700-luvulla ja oli kotoisin Paflagonian Andrapasta (180 km Ankarasta pohjoiseen). Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Jo nuorena hän luopui maailmallisista tavoitteista ja suuntasi katseensa kohti taivaallista Jerusalemia. Hän lähti kotiseudultaan Hellespontoksen rannikolle aikoen asettua Bityniaan Maionvuorelle. Paholainen yritti estää häntä lähettämällä kaksi miestä, jotka sanoivat vuorta petojen ja rosvojen tyyssijaksi ja väittivät, ettei hän säilyisi siellä elossa päivää kauempaa. Hesykhios ymmärsi kuitenkin, että demonit olivat yllyttämässä miehiä tällaisiin puheisiin. Hän karkotti kaikki epäilykset mielestään ristinmerkillä ja Jumalan viittausta seuraten asettui asumaan yhdelle vuoren huipuista.

Pyhittäjä alkoi viljellä pientä puutarhaa, josta sai ruokansa. Linnut söivät kuitenkin hänen satonsa. Hän nosti katseensa taivaaseen ja nuhteli niitä: ”Poistukaa munkkien luota ja jättäkää heidän viljelyksensä rauhaan.” Oli kuin linnut olisivat ymmärtäneet hänen puheensa: ne kohosivat siivilleen eivätkä enää palanneet. Myöhemmin Hesykhios laskeutui alemmaksi vuorenrinteelle paikkaan, josta hän löysi vettä, ja rakensi sinne kirkon pyhän apostoli Andreaan kunniaksi.

Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu pikkutyttö, jonka hän paransi. Luovuttaessaan tytön tämän vanhemmille hän sanoi: ”Pyhä Henki sanoo minulle, että täältä lähtöni jälkeen tälle paikalle kohoaa nunnaluostari, ja sisarten lakkaamattomat rukoukset karkottavat täältä kaikki demoniset voimat.” Tämä ennustus toteutui joidenkin vuosien kuluttua. Pyhittäjä tunsi muutenkin myötätuntoa paikallisia asukkaita kohtaan ja auttoi heitä rukouksillaan. Kerran hän paransi ristinmerkillä loukkaantuneen kyntöhärän.

Kolmekymmentä päivää ennen kuolemaansa Hesykhios sai enkeliltä viestin lähestyvästä poismenostaan. Kun kuolinpäivä koitti, hän kutsui luokseen kanssaan asuvat veljet antaakseen heille viimeiset ohjeensa. Keskiyön aikaan hänen vielä puhuessaan hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ja sanoen: ”Herra, Sinun käsiisi annan henkeni” hän lähti taivaallisiin asuntoihin. Tämä tapahtui noin vuonna 792.

Muutamia vuosia myöhemmin Pontoksen Amasean piispa Teofylaktos vei pyhittäjän jäännökset Amaseaan, jossa hän sijoitti ne katedraaliinsa alttarin oikealle puolelle.