Kirkkokalenteri

Munkkilaisuuden isänä kunnioitettu Antonios Suuri syntyi 200-luvun puolivälissä pienessä Koman kylässä Ylä-Egyptissä. Hänen vahempansa olivat jalosukuisia ja varakkaita kristittyjä, jotka antoivat lapsilleen hyvän kristillisen kasvatuksen. Antonios kävi mielellään jumalanpalveluksissa kuuntelemassa pyhiä kirjoituksia ja kertomuksia pyhien taistoista ja kilvoituksista. Hän viihtyi kotosalla ja karttoi lasten rajuja leikkejä. Maalliset tieteet eivät vetäneet häntä puoleensa.

Kun Antonios oli noin kaksikymmenvuotias, hänen vanhempansa kuolivat. Vastuu kodista, omaisuudesta ja pikkusisaren kasvatuksesta jäi hänen harteilleen. Eräänä päivänä Antonios oli menossa kirkkoon. Matkalla hän mietti, miten apostolit olivat jättäneet kaiken ja seuranneet Kristusta ja kuinka ensimmäiset kristityt heidän esimerkkiään noudattaen olivat myyneet omaisuutensa ja luovuttaneet rahat apostoleille, jotta nämä jakaisivat ne tarpeessa oleville. Kun Antonios astui kirkkoon, siellä luettiin parhaillaan evankeliumista Herran sanoja rikkaalle nuorukaiselle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Matt. 19:21)

Antonios oli vakuuttunut, että Herra osoitti nämä sanat juuri hänelle. Viivyttelemättä hän myi niin kiinteän kuin irtaimenkin omaisuutensa. Hän antoi rahat köyhille jättäen vain vähäisen osan sisartaan varten. Mutta kun hän toisella kerralla kuuli kirkossa evankeliumin sanat ”Älkää huolehtiko huomispäivästä” (Matt. 6:34), hän jakoi pois myös sisartaan varten varaamansa summan. Hän luovutti sisarensa neitseiden yhteisöön. Vapauduttuaan näin kaikista maallisista siteistä hän oli valmis aloittamaan askeettisen kilvoittelunsa.

Luostareita ei tuohon aikaan vielä ollut, mutta jo tuolloin oli miehiä, jotka viettivät askeettista elämää kotikyliensä lähettyvillä. Antonioskin asettui syrjäiseen paikkaan ja vapautti mielensä menneen elämänsä muistelemisesta. Hän teki käsityötä ja jakoi ylimääräiset tulot köyhille. Työskennellessään hän mietiskeli pyhää Raamattua. Hän ei osannut lukea, mutta kaiken kuulemansa hän säilytti helposti mielessään, eikä mikään pyhien kirjoitusten sisällöstä mennyt häneltä hukkaan. Aina kun hän kuuli jonkun kilvoittelijan hyveestä, hän kiiruhti tämän luokse ja keräsi kuin ahkera mehiläinen hyveiden hunajaa. Hän pani merkille yhden ystävällisyyden, toisen rukousinnon tai nöyryyden, kolmannen ankaran paastoamisen. Palattuaan keljaansa hän kilvoitteli hankkiakseen itselleenkin toisissa näkemänsä hyveet.

Paholainen ei kestänyt nähdä nuoressa ihmisessä noin vakaata hengellistä pyrkimystä ja alkoi taistella Antoniosta vastaan. Se toi hänen mieleensä omaisuuden, josta hän oli luopunut, sisaren, jonka hän oli jättänyt, ja kaikki entisen elämän ilot. Niiden vastakohtana se näytti hänelle kilvoituselämän raskaan tien, hänen oman ruumiillisen heikkoutensa, monivuotisen pitkän taistelun, jota hänen olisi käytävä. Ristiriitaiset ajatukset myllersivät Antonioksen mielessä, mutta hän taisteli niitä vastaan aseinaan luja usko, lakkaamaton rukous ja suuri kärsivällisyys.

Kun Antonios ei taipunut, Paholainen siirsi taistelun toiselle rintamalle ja alkoi ahdistaa häntä siveettömillä ajatuksilla. Öisin se ilmestyi hänelle riettaan naisen hahmossa, joka yritti houkutella häntä syntiin. Kristuksen soturi torjui kuitenkin nämäkin ansat muistamalla helvetin kärsimyksiä. Lopulta Paholainen ilmestyi hänelle sysimustana haureuden henkenä. Antonios torjui tämän oudon ilmestyksen laulamalla: ”Kun Herra on minun kanssani, hän tuo minulle avun, ja pelotta katson vastustajiani.” (Ps. 118:7)

Antonios oli vakuuttunut, että tämä voitto ei ollut hänen itsensä ansiota vaan Jumalan armon, joka oli hänen kanssaan. Siksi hän ei heittäytynyt huolettomaksi vaan ponnisteli entistäkin enemmän alistaakseen lihansa, ettei kerran voitettuaan ehkä joutuisi häviölle uudessa taistelussa. Monet ihailivat häntä, koska hän kesti kilvoitusvaivat helposti. Hengen alttius oli muuttunut hänessä jo tottumukseksi, niin että pienenkin hyvän virikkeen saatuaan hän alkoi heti soveltaa sitä omaan elämäänsä. Antonios ei muistellut menneitä aikoja, vaan oli aina valmis lisäämään ponnistuksiaan ikään kuin olisi joka päivä aloittanut kilvoituksensa alusta. Hän toisteli apostoli Paavalin sanoja: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:3) Hän omaksui myös profeetta Eliaan asenteen: ”Niin totta kuin Herra Sebaot elää, hän, jota minä palvelen: tänä päivänä minä kohtaan kuninkaani.” (1. Kun. 18:15)

Voidakseen keskittyä kilvoituksiinsa entistä paremmin Antonios siirtyi kauemmaksi kylästä ja asettui asumaan vanhaan hautakammioon hylätyllä pakanallisella hautausmaalla. Eräs hänen ystävänsä toi hänelle silloin tällöin leipää. Sielunvihollinen hyökkäsi kiivaasti Antoniosta vastaan. Eräänä yönä se tuli suuren riivaajajoukon kanssa ja löi hänet niin pahasti haavoille, että hän jäi tuskissaan makaamaan maahan. Kun ystävä saapui seuraavana päivänä tuomaan ruokaa, hän löysi Antonioksen puolikuolleena, vei hänet kylään ja laski siellä kirkon lattialle.

Puolenyön aikaan Antonios tuli tajuihinsa ja pyysi ystäväänsä heti viemään hänet takaisin hautakammioon. Lattialla maaten Antonios alkoi laulaa: ”Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi.” (Ps. 27:3) Saatana aloitti uudenlaisen hyökkäyksen. Ensin kuului kovaa meteliä ja koko Antonioksen kammio järkkyi, sitten se täyttyi petoeläinten ja matelijoiden hahmoista ja muista kummajaisista. Mutta Antonios ei joutunut pelon valtaan vaan pysyi rauhallisena ja luotti Jumalaan.

Lopulta Herra itse ilmestyi Antoniokselle, joka näki katon ikään kuin aukenevan ja valonsäteen laskeutuvan hänen ylleen. Demonit katosivat ja kaikki Antonioksen kivut lakkasivat. Hän kysyi Kristukselta: ”Herra, missä olit? Miksi et tullut heti alussa tekemään loppua tuskistani?” Ääni vastasi: ”Minä olin täällä, Antonios, mutta odotin nähdäkseni sinun taistelusi. Koska sinä kestit sen etkä jäänyt tappiolle, olen vastedes aina apunasi ja teen sinut kuuluksi kaikkialla.”

Seuraavana vuonna Antonios, joka oli tuolloin 35 vuoden ikäinen, päätti asettua ypöyksin kauas erämaahan, sillä hän janosi yhä suurempia kilvoituksia. Hän siirtyi Niilin länsipuolelle ja löysi erämaan laidalta vanhan hylätyn linnoituksen. Hän ajoi sieltä pois myrkkykäärmeet ja -liskot ja sulkeutui linnoitukseen. Antonios eli täydellisessä yksinäisyydessä eikä avannut ovea kenellekään. Puolen vuoden väliajoin ystävä toi hänelle kantamuksen kuivattua leipää. Se laskettiin hänelle alas linnoituksen harjalta.

Monet Antonioksen tuttavat tulivat katsomaan häntä, mutta hän ei laskenut heitä sisään. Joskus he säikähtivät kuullessaan linnoituksen sisältä mekastusta ja huutoja. Antonios huusi heille sisäpuolelta: ”Älkää pelätkö. Pahat henget aiheuttavat tällaisia harhoja niille, jotka pelkäävät. Suojautukaa ristinmerkillä ja lähtekää rohkeasti paluumatkalle.”

Monet tahtoivat hartaasti kilvoitella Antonioksen esimerkin mukaan. Niinpä kun Antonios oli kilvoitellut linnoituksessa 20 vuotta, hänen tuttavansa murtautuivat sisään ja pakottivat hänet tulemaan ulos. Ihmisten hämmästykseksi Antonios oli säilyttänyt entisen jäntevyytensä ja pysynyt saman näköisenä kuin ennen sulkeutumistaan. Pitkä yksinäisyys ei ollut tehnyt häntä ihmisaraksi, vaan hän käyttäytyi tasapainoisesti ja luontevasti. Jumalan armo säteili hänen olemuksestaan ja heti hän paransi joitakin paikalla olleita sairaita.

Antonios alkoi vastaanottaa oppilaita. Hän perusti kaksi luostaria, yhden Niilin itärannalle Pispirin vuorelle ja toisen länsirannalle lähelle Arsinoeta. Hänen mielensä oli jatkuvasti Jumalassa. Hänen sisimmässään vallitsi rauha, joka levisi myös hänen ympärilleen. Hän opetti munkkeja olemaan koskaan lannistumatta koettelemuksissa ja säilyttämään aina sen saman innon, mikä heillä oli kilvoituselämänsä alkuvaiheessa, pitäen mielessään apostolin sanat: ”Minä kuolen joka päivä”[1].

Pyhä Antonios opetti oppilaitaan tähän tapaan:

– Älköön kukaan meistä joutuko omistamishimon valtaan. Mitä hyötyä meille on hankkia sellaista, mitä emme voi ottaa mukaamme? Tavoittelemisen arvoisia asioita ovat järkevyys, oikeudenmukaisuus, siveys, urhoollisuus, älykkyys, rakkaus, köyhistä huolehtiminen, usko Kristukseen, sävyisyys, vieraanvaraisuus. Kun olemme saavuttaneet nämä, tulemme löytämään edestämme ”nöyrien maan”, jossa meitä niiden ansiosta odottaa ikuinen vieraanvaraisuus.

– Kun kuulette puhuttavan hyveestä, älkää pelätkö älkääkä oudoksuko. Hyve ei ole jotain kaukaista tai meidän itsemme ulkopuolella tapahtuvaa, vaan se toteutuu meissä, vieläpä helposti eikä siihen tarvita muuta kuin tahtoa.

– Meillä on vihollisia, jotka ovat kauhistuttavan viekkaita: pahat henget. Nähdessään kristittyjen ja ennen kaikkea munkkien kilvoittelevan innokkaasti ja edistyvän, ne ryhtyvät kiusaamaan heitä ja asettavat heidän tielleen pahennuksen toisensa jälkeen. Mutta emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.

– Demonit saattavat eksyttää toimimalla ennustajina, niin että kilvoittelija alkaa uskoa niiden ehdotuksiin. Ne voivat hyökätä myös oikealta eli yrittää saattaa meidät tuhoon liioittelemalla sinänsä hyviä asioita. Niinpä demoni voi tekeytyä vaikkapa hurskaan munkin hahmoon ja yllyttää lopettamaan syömisen kokonaan tai herättää yöllä rukoilemaan, niin että emme saa enää lainkaan nukuttua.

– Herra Jumala vaiensi pahat henget. Niin meidänkin tulee niitä vastustaa. Voimme ottaa oppia pyhistä ja pitää esikuvanamme heidän urheuttaan. Pahoja henkiä ei pidä pelätä, vaikka ne uhkaisivat kuolemalla. Ne ovat näet heikkoja eivätkä voi mitään muuta kuin uhkailla.

– Nuhteeton elämä ja usko Jumalaan on mahtava ase pahoja henkiä vastaan. Paasto, valvominen ja rukoukset, sävyisyys ja hiljaisuus, rahan ja turhan kunnian halveksunta, nöyryyden viisaus, köyhien rakastaminen, armeliaisuus, vihastumattomuus ja ennen kaikkea harras Kristuksen seuraaminen on pahoille hengille kauhistus. Pyhien ilmestykset, päinvastoin kuin pahojen henkien, eivät ole hämmentäviä. Pyhät ilmestyvät hiljaa ja nöyrästi, mikä saa heti sielussa aikaan iloa, riemua ja rohkeutta. Heidän kanssaan on näet Herra, meidän ilomme, ja Jumalan Isän voima.

Pyhän Antonioksen vaikutuksesta erämaa alkoi muuttua ikään kuin munkkien kaupungiksi. Luostarit olivat kuin temppeleitä, joissa elettiin rukoillen, psalmeja laulaen ja Jumalan sanaa tutkien. Munkit elivät sopuisasti ja rauhassa, koska heillä oli yhteinen päämäärä tulevassa maailmassa. Luostarit olivat oma valtakuntansa, jossa vallitsi hurskaus ja oikeudenmukaisuus. Kukaan ei tehnyt vääryyttä eikä joutunut kärsimään vääryyttä. Kilvoittelijoita oli suuri määrä, mutta kaikki elivät veljellisessä sopusoinnussa ainoana päämääränään hengellisen puhtauden ja kauneuden saavuttaminen.

Keisari Maximianus aloitti uudelleen kristittyjen vainot vuonna 311, ja Aleksandriassakin alettiin vuodattaa kristittyjen verta. Silloin Antonios lähti kaupunkiin rohkaisemaan uskovia. Hän toivoi pääsevänsä itsekin kärsimään marttyyrikuoleman. Antonios kulki palvelemassa pidätettyjä kristittyjä vankiloissa ja kaivoksissa ja saattoi heitä matkalla oikeusistuimiin. Jumala tahtoi kuitenkin vielä säästää Antonioksen eikä häntä pidätetty. Hän palasi takaisin luostariinsa ja jatkoi omaa jokapäiväistä marttyyrikilvoitustansa.

Antonioksen luokse vaelsi loppumaton vierailijoiden virta. Hän auttoi heitä ihmeitä tekevillä rukouksillaan. Parantuneiden joukossa oli muun muassa kuuluisan sotapäällikön Martinianuksen tytär. Kuuluisuus alkoi käydä Antonioksen voimille ja hän päätti siirtyä syvemmälle erämaahan. Hän matkasi erämaassa kolme vuorokautta beduiinien kamelikaravaanin mukana, kunnes saapui Kolzimin vuorelle, jonka juurella oli raikasvetinen lähde, ja asettui sinne.[2] Nykyisin vuori tunnetaan Pyhän Antonioksen vuorena. Hän sai ravintonsa vihannesmaasta sekä kuokkimastaan pienestä pellosta, johon hän kylvi vehnää. Lähellä kasvoi myös joitakin taatelipalmuja. Aluksi erämaan villieläimet vahingoittivat hänen viljelyksiään, mutta Antonioksen lempeät nuhteet saivat eläimet jättämään ne rauhaan. Vain jotkut hänen oppilaansa vierailivat hänen luonaan silloin tällöin, joten hän pystyi omistamaan kaiken aikansa rukoukselle ja kilvoitukselle pahoja henkiä vastaan.

Useiden vuosien kuluttua Antonios lähti eräiden munkkien kanssa tervehtimään Pispirin vuoren kilvoittelijoita. Matkalla heiltä loppui vesi ja he olivat hengenvaarassa tulikuumassa autiomaassa. Antonios vetäytyi vähän kauemmaksi muist ja polvistui rukoilemaan. Herra antoi saman tien veden nousta siitä paikasta, jossa hän seisoi rukoilemassa.

Luostareissa kaikki tervehtivät Antoniosta kuin omaa isäänsä. Antonios taas kestitsi heitä sanoillaan ja jakoi heille hengellistä ravintoa aivan kuin tuliaisina omalta vuoreltaan. Kaikki täyttyivät innosta kuunnellessaan häntä ja iloitsivat yhteisestä uskosta.

Muutaman päivän kuluttua Antonios palasi omalle vuorelleen. Vaivalloisesta matkasta huolimatta monet taivalsivat hänen luokseen, jopa sairainakin. Hän paransi tulijoita niin ruumiillisesti kuin sisäisestikin. Kun hän puhui, hänen sanansa olivat Pyhän Hengen inspiroimia. Itsestään hän sanoi: ”En enää pelkää Jumalaa vaan rakastan Häntä.” Opetuksissaan hän korosti veljellistä rakkautta ja sydämen puhdistamista. Munkkiveljilleen hän opetti, kuinka lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan voi taistella jakamalla ajan psalmilaulun, puhtaan rukouksen ja työnteon kesken.

Kerran rukoillessaan ennen ateriaa Antonios tunsi, että hänen henkensä temmattiin korkeuksiin. Demonit yrittivät löytää hänen elämästään aiheita syyttää häntä, mutta enkelit karkottivat demonit ja hänen eteensä avautui esteetön tie. Heti tämän jälkeen hän palasi kuitenkin takaisin maan päälle ja tunsi taas seisovansa lähellä itseään. Sinä päivänä hän unohti kokonaan ruokailun ja vietti koko loppupäivän ja yön huokaillen ja rukoillen. Hän hämmästyi nähdessään, kuinka monia tahoja vastaan meidän on taisteltava ja kuinka paljon vaivaa on nähtävä, jotta pystyisimme kulkemaan avaruuden halki.

Antonioksen syvä hengellisyys kuvastui koko hänen olemuksessaan. Hänen ulkonäössään oli jotain erityisen vetoavaa. Kaikki tunnistivat hänet vaistomaisesti, vaikka eivät olisi nähneet häntä aikaisemmin. Hän ei poikennut muista kooltaan tai ruumiinrakenteeltaan vaan sisäiseltä olemukseltaan ja sielun puhtaudeltaan. Koska hänen sisimmässään vallitsi rauha, hänen ulkonaiset aistinsakin olivat terävät. Hänen kasvonsa olivat sisäisestä ilosta lempeät ja valoisat. Pelkkä Antonioksen näkeminen siirsi toisetkin siihen samaan ilmapiiriin, jossa hän eli. Hänestä tulikin koko Egyptin isä ja parantaja. Sekä ylhäiset että alhaiset vaelsivat hänen luokseen, ja itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti hänelle kutsuen hänet Konstantinopoliin. Oppilaansa Paavali Yksinkertaisen (7.3.) neuvosta hän ei kuitenkaan lähtenyt sinne.

Vaikka Antonios ei tiettävästi osannut edes lukea, hän oli erittäin teräväjärkinen ja älykäs. Hän pystyi keskustelemaan aikansa oppineiden filosofien kanssa ja hämmästyttämään heitä Jumalan inspiroimilla vastauksillaan. Hän osoitti heille, kuinka usko Kristukseen tekee ihmisen osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Pohdinnoilla, keskusteluilla ja järkeilyillä ei voi oppia tuntemaan sitä, minkä kristityt tuntevat uskon ja kokemuksen kautta.

Pyhän Antonios kunnioitti suuresti piispoja ja papistoa. Vaikeina aikoina hän tuki voimakkaasti kirkon uskoa. Kun harhaoppiset areiolaiset alkoivat Aleksandriassa uskotella kansalle, että Antonios kannatti heidän käsityksiään, hän ei epäröinyt jättää erämaataan. Kaupungissa hän julisti ympärilleen kokoontuneille kansanjoukoille uskovansa Jumalan Pojan eli Sanan jumaluuteen. Hän ilmoitti selvin sanoin kannattavansa Nikean kirkolliskokouksen (325) oppia ja sen suurta muotoilijaa ja julistajaa Athanasios Suurta (18.1.).

Saavutettuaan 105 vuoden iän Antonios lähti tapansa mukaan tervehtimään luostareitaan Pispirissa. Iloisena hän ilmoitti heille, että hänelle oli koittanut aika siirtyä kristittyjen todelliseen isänmaahan. Munkit syleilivät ja suutelivat vanhusta kyyneleet silmissään, mutta tämä oli onnellinen aivan kuin olisi ollut lähdössä kotikaupunkiinsa. Antonios kehotti heitä olemaan lannistumatta vaivoissa ja masentumatta kilvoituksissa, kilvoittelemaan joka päivä niin kuin se olisi heidän viimeinen tilaisuutensa ja jäljittelemään pyhien elämää. Antonios myös kehotti heitä varovaisuuteen yhteydenpidossa harhaoppisten kanssa.

Hyvästeltyään veljet Antonios palasi vuorelleen kahden oppilaansa Makarioksen (19.1.) ja Amathuksen kanssa. Oppilailleen hän antoi ohjeet, että hänen ruumiinsa oli haudattava tuntemattomaan paikkaan, sillä hän pelkäsi kansan vievän sen balsamoitavaksi. Toisen viittansa hän jätti piispa Athanasios Suurelle ja toisen Thmuiksen piispalle Serapionille, jotka molemmat olivat ortodoksisen uskon esitaistelijoita. Jouhipaitansakin hän antoi näille kahdelle lähimmälle opetuslapselleen.

Pyhä Antonios lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Pelastukaa, lapseni, sillä Antonios siirtyy pois eikä enää ole teidän kanssanne.” Sitten hän ojensi jalkansa ja antoi henkensä hymy huulillaan. Oli tammikuun 17. päivä vuonna 356. Veljet hautasivat hänen ruumiinsa saamiensa ohjeiden mukaan. Arkkipiispa Athanasios kirjoitti hänestä rakkaudella elämäkerran Antonios Suuren elämä[3], joka teki Antonioksen kuuluisaksi koko silloisessa kristillisessä maailmassa. Siitä lähtien pyhä Antonios on ollut inspiraation lähteenä lukemattomille kilvoittelijoille.

Pyhän Antonioksen reliikkien kohtalosta on erilaisia tietoja. Joidenkin käsitysten mukaan hautapaikan salaisuus säilyi eikä niitä ole tähän mennessä löydetty. Toisen tradition mukaan hauta löydettiin ilmestyksen perusteella ja reliikit tuotiin vuonna 561 Aleksandriaan, josta ne siirrettiin Konstantinopoliin arabien valloituksen uhan alla vuonna 637. Läntisen tradition mukaan osa reliikeistä tuotiin 1050-luvun tienoilla Lounais-Ranskaan Dauphinén Saint-Antoineen, josta muodostui tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

[1] 1. Kor. 15:31 alkutekstin mukaan.
[2] Paikka on Itä-Egyptissä noin 50 km Punaisestamerestä.
[3] Suom. H. Lampi (Nunna Kristoduli), Valamon Ystävät ry, 1978.