Kirkkokalenteri

Kun Julianus Luopio (361–363) kulki Egyptin kautta sotaretkelleen Persiaa vastaan, hän sai kuulla kahdesta hurskaasta erakosta, jotka viettivät erämaassa hiljaista rukouksen täyttämää elämää. Keisari käski tuoda heidät luokseen. Ensin hän tiedusteli erakko Patermuthiokselta, minkä ikäinen tämä oli. Tämä vastasi olevansa 45-vuotias. Keisari lähetti hänet pois ja kutsui paikalle Kopriksen, joka oli nuorempi. Imarteluin ja viekkain sanoin Julianuksen onnistui taivutella Kopris kieltämään Kristus.

Saatuaan tietää Kopriksen lankeemuksesta Patermuthios kiiruhti palauttamaan tämän mieleen heidän yhteisen kilvoittelunsa erämaassa: rukoukset, paastot ja valvomiset. Kopris ryhdistäytyi ja palasi takaisin uskoon. Kun Julianus sai kuulla tästä, hän käski leikata Koprikselta kielen ja panna hänet makaamaan kuumalle ritilälle. Nähdessään hehkuvan ritilän Kopris pelästyi, mutta Patermuthios, joka myös pantiin ritilälle, valoi häneen jälleen rohkeutta. Jumalan armon avulla he selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Heidän urheutensa nähdessään Aleksanteri-niminen sotilas¹ tunnusti rohkeasti uskovansa Kristukseen ja liittyi viime hetkellä heidän joukkoonsa. Kaikki kolme mestattiin keisarin käskystä. Näin he pääsivät yhdessä pyhien voitollisten marttyyrien joukkoon ja saivat kunniakkaan marttyyriseppeleen.

Pyhä Stefanos oli Ebertiksen saaren hallitsija (nyk. Saltes lähellä Cadizia) Etelä-Espanjassa. Hän oli rikas ja kuuluisa. Hän oli saanut hyvän kristillisen kasvatuksen ja eli mielessään enemmän Jumalaa kuin ihmisiä varten. Lopulta rakkaus Jumalaan valtasi hänet niin täydellisesti, että hän jätti vanhimman poikansa hallitsemaan saarta ja lähti itse pyhiinvaellukselle Roomaan.

Lähtiessään Dunale jätti perheensä ja isänmaansa kokonaan eikä enää koskaan palannut takaisin saarelleen. Roomassa hän voitti paavi Agapetus II:n (946–955) ystävyyden ja sai tältä pienen skeeman munkin vihkimyksen. Rooman hallitsija Alberic ei kuitenkaan hyväksynyt häntä ja karkotti hänet kaupungista. Hän siirtyi Konstantinopoliin, missä hänestä tuli keisari Konstantinos Porfyrogenitoksen (913–959) läheinen ystävä. Myöhemmin Dunale lähti Jerusalemiin kumartamaan pyhiä paikkoja. Siellä patriarkka Kristodulos vihki hänet suuren skeeman munkiksi nimellä Stefanos.

Pyhän maan arabit pilkkasivat Stefanosta kovasti muun muassa siksi, että hänellä oli pyöreäksi leikattu parta. Kiusantekoon kyllästyneenä hän lähti kahden papin kanssa Egyptiin. Siellä kaikki kolme kuitenkin heitettiin vankilaan. Vasta puolen vuoden kuluttua Stefanos lähetettiin nälän ja janon näännyttämänä emiirin eteen, joka käytti hyväkseen hänen epätoivoista tilaansa saadakseen hänet kieltämään uskonsa. Stefanos vastusti kuitenkin lujasti ja tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen. Sen vuoksi häntä ruoskittiin ja kidutettiin vielä lisää. Kärsimykset saivat Stefanoksen sairastumaan ja tähän sairauteensa hän lopulta kuoli. Herra oli ilmoittanut hänelle ennalta hänen kuolinpäivänsä.

Pyhä Dionysios syntyi Zakynthoksen saarella vuonna 1547 hurskaaseen ja arvovaltaiseen perheeseen, joka kuului ylhäiseen Siguros-sukuun. Älykkyys ja taipumus mietiskelyyn näkyivät hänessä varhain. Hän meni jo nuorena munkiksi Strofades-saarten Kristuksen kirkastumisen luostariin noin 65 kilometriä Zakynthoksesta etelään. Paholaista, maailmaa ja lihallisuutta vastaan taistelemalla hänestä kehittyi erinomainen munkki ja luostarielämän esikuva kaikille. Hän paastosi innokkaasti ja valvoi suuren osan yötä rukoillen sekä tutkiskellen Raamattua ja pyhien isien opetuksia. Pian hän sai pappisvihkimyksen.

Saatuaan igumeninsa siunauksen Dionysios lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Odotellessaan Ateenassa sopivaa laivaa hän kävi tavan mukaan tervehtimässä Ateenan arkkipiispaa. Tämä oli kuullut paljon hyvää Dionysioksesta, ja koska Eginan saaren piispanistuin oli tuolloin tyhjillään, arkkipiispa pyysi häntä ryhtymään Eginan piispaksi. Dionysios esteli, koska ei nöyryydessään pitänyt itseään arvollisena piispan korkeaan hengelliseen tehtävään. Lopulta hän kuitenkin suostui arkkipiispan esitykseen nähden siinä Jumalan tahdon. Hän luopui aikeistaan lähteä Pyhälle maalle ja siirtyi Eginan saarelle.

Eginassa kansa iloitsi saadessaan uudeksi paimenekseen Jumalaa pelkäävän pyhittyneen miehen. Joka päivä esipaimen Dionysios opetti ja neuvoi kansaa ja oli itse heille hyvyyden ja armeliaisuuden esikuvana. Hän tuli yhä tunnetummaksi ja kansaa virtasi eri puolilta kuulemaan häntä. Pohjimmiltaan nöyränä munkkina hän alkoi pelätä ihmisten ylistyksen koituvan hänelle vahingoksi. Myös hallinnolliset tehtävät ja jatkuva yhteydenpito maailmaan rasittivat hänen hiljaisuutta rakastavaa mieltään. Niinpä hän alkoi suunnitella eroavansa tehtävästä ja siirtyvänsä takaisin kotisaarelleen. Hän toteutti aikeensa vuonna 1579. Konstantinopolin patriarkan vaatimuksesta hän joutui vielä jonkin aikaa toimimaan Zakynthoksen piispanistuimen viransijaisena, mutta heti kun uusi piispa oli valittu, hän vetäytyi Jumalansynnyttäjän Anafonitrian luostariin saaren vuoristoiseen osaan. Siellä hän maallisista huolista vapautuneena heittäytyi täysin rinnoin askeettisiin kilvoituksiin ja ennen kaikkea kolmiyhteisen Jumalan kuvaamattoman kauneuden mietiskelyyn, joka herkisti hänen sielunsa.

Luostarissakaan pyhä piispa ei unohtanut köyhiä. Joka vuosi hän lähetti pääsiäisenä saaren pääkaupunkiin suuren venelastillisen luostarin tuottamia erilaisia ruokatarpeita aina pääsiäislampaita myöten. Mukana seuranneet munkit jakoivat ne alueen köyhille perheille.

Dionysioksen inhimilliset mitat ylittävä sääliväisyys ja ihmisrakkaus tuli kirkkaimmin näkyviin, kun eräänä päivänä Dionysioksen luostariin saapui pelosta puolikuollut mies, joka lankesi itkien igumenin jalkoihin pyytäen tätä piilottamaan hänet. Kun Dionysios kysyi miehen pelon syytä, tämä vastasi, että Siguros-suvun mahtimiehet ajoivat häntä takaa, koska hän oli tappanut yhden heistä, Konstantinoksen. Dionysios hätkähti ja kyyneleet alkoivat virtanaan vuotaa hänen silmistään – murhattu oli hänen ainoa veljensä! Huokaisten hän kysyi: ”Miesparka, mitä pahaa tuo hyvä ihminen oli sinulle tehnyt, niin että tapoit hänet aiheetta?” Ankara taistelu alkoi hänen sisimmässään: ihmisenä pyhä tunsi halua kostaa rakkaan veljensä murha, mutta Kristuksen opetuslapsena hän tiesi, ettei saisi kostaa pahaa pahalla. Kristuksen rakkaus voitti, ja Dionysios kätki miehen varmaan paikkaan ja antoi tälle syötävääkin, ikään kuin tämä olisi ollut hänen ystävänsä.

Vähän ajan kuluttua luostariin saapui ryhmä surun riuduttamia ja ajojahdin uuvuttamia Dionysioksen sukulaisia mukanaan suuri joukko aseistettuja miehiä. Sukulaiset kertoivat hänen veljensä kauheasta lopusta ja tiedustelivat, oliko murhaaja ehkä liikkunut sielläpäin, niin että he voisivat ottaa hänet hengiltä. Dionysios teeskenteli, ettei tiennyt mitään tapahtuneesta. Hän itki yhdessä sukulaistensa kanssa, mutta pelastaakseen murhaajan hän neuvoi heitä lähtemään mitä pikimmin etsimään tarkempia tuntomerkkejä rikoksen tekijästä. Heti heidän lähdettyään Dionysios meni murhaajan luo, paljasti tälle olevansa murhatun veli, nuhteli häntä isällisesti ja johdatti hänet katumukseen. Hän antoi katuvalle miehelle anteeksi ja vei hänet luostarin alapuolella olevalle rannalle. Sieltä hän lähetti tämän veneellä toiselle paikkakunnalle kokonaan pois Zakynthoksen saarelta antaen hänelle mukaan avustusta ja ruokatarpeita matkalle.

Tämän tapauksen jälkeen yliluonnolliset armolahjat alkoivat vaikuttaa Dionysioksessa. Hän saattoi muistuttaa rippilapsiaan synneistä, jotka he olivat salanneet tai unohtaneet tunnustaa. Kerran hän lähti munkkidiakoni Danielin kanssa saaren pääkaupunkiin. Satoi rankasti ja he saapuivat joen varrelle, joka oli tulvinut kuohuvaksi virraksi, niin että sitä oli mahdoton ylittää. Diakoni ehdotti takaisin kääntymistä, mutta Dionysios pysyi rauhallisena ja käski tätä seuraamaan itseään. Silloin joen kuohut pysähtyivät yhtäkkiä ja he kävelivät toiselle rannalle kuivin jaloin. Pyhä kielsi diakonia kertomasta tapauksesta kenellekään ennen hänen kuolemaansa.

Kreikassa vallitsee vielä nykyäänkin taikauskoinen käsitys, että mikäli aamulla ensimmäiseksi kohtaa papin tai munkin, päivän tehtävät eivät menesty. Kerran piispa Dionysios oli joidenkin pappien kanssa erään ylimyksen vieraana. Tämä vei heidät laivalla pieneen luostariin. Laivassa olleet kalastajat alkoivat mutista, että sinä päivänä kalastus ei onnistu. Kun ylimys vieraineen kävi luostarissa, he ryhtyivät kalastamaan mutta eivät saaneet mitään. Tästä heidän napinansa ja ilkeät puheensa pappeja vastaan yltyivät entisestään. Ylimys häpesi vieraidensa puolesta. Silloin Dionysios pyysi kalastajia vetämään verkkonsa maihin, minkä jälkeen hän luki rukouksen niiden yli ja siunasi sekä ne että kalastajat. Sitten hän osoitti paikan, johon verkot piti heittää. Kalastajat asettuivat heti vastarintaan: ”Tuolta paikalta emme ikinä ole saaneet kalan kalaa!” Ylimys puuttui silloin asioihin ja käski ankarasti kalastajien tehdä, niin kuin piispa oli sanonut. He saivat verkkoihinsa niin paljon erilaisia kaloja, että tuskin saivat ne vedetyiksi veneeseen. Liikuttuneina he pyysivät puheitaan anteeksi ja vapautuivat samalla pappeja koskevasta taikauskostaan.

Tällä tavoin pyhä piispa eli monia vuosia levittäen ympärilleen iloa, rauhaa ja rakkautta koko ihmissukua kohtaan sekä vahvistaen ihmeillään kansan uskoa. Tuskallisen taudin ja pitkällisen askeettisen kilvoittelun näännyttämänä hän antoi sielunsa Jumalalle joulukuun 17. päivänä vuonna 1622, kuten hän oli joitakin päiviä etukäteen ilmoittanut oppilailleen.

Dionysioksen ruumis vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi Strofadeksen luostariin, missä hänet oli vihitty munkiksi. Jonkin ajan kuluttua pyhä alkoi ilmestyä unessa niin luostarin igumenille kuin veljillekin. He pitivät sitä merkkinä ja päättivät avata haudan. Dionysioksen ruumis löytyi maatumattomana ja hyväntuoksuisena ja munkit siirsivät sen sarkofagiin luostarin pääkirkkoon.

Kun merirosvot vuonna 1717 tuhosivat Strofadeksen luostarin, pyhän Dionysioksen jäännökset siirrettiin Zakynthoksen katedraaliin, jossa niitä on siitä lähtien hartaasti kunnioitettu. Reliikkien äärellä on tapahtunut lukuisia parantumisihmeitä. Usein pyhä on suojellut ihmisiä alueen lukuisten maanjäristysten aikana tai on ilmoittanut niistä edeltä käsin saaren asukkaille. Zakynthoksen asukkaat pitävätkin pyhää Dionysiosta omana suojelijanaan.

Kun Babylonin kuningas Nebukadnessar oli vallannut Jerusalemin 597 eKr, hän palasi kotimaahansa mukanaan Juudan nuori kuningas Jojakin, kaupungin ylimystöä ja Jumalan temppelin pyhiä esineitä. Babylonialaiset valitsivat israelilaisten ylimysten lapsista kauneimmat ja älykkäimmät oppimaan kaldealaisten kieltä ja kirjallisuutta, jotta heistä kasvaisi palvelijoita kuninkaan hoviin. Valittujen joukossa olivat kahdeksanvuotias Daniel ja hänen toverinsa, joille annettiin uudet nimet. Danielista tuli Beltesassar, Hananjasta Sadrak, Asarjasta Abed-Nego ja Misaelista Mesak.

Pakanoiden keskellä eläessäänkin Daniel noudatti juutalaisen lain vaatimuksia tarkasti. Hän ei saastuttanut itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä, vaan nautti tovereidensa kanssa pelkästään vettä ja kasviksia. Silti he näyttivät muita terveemmiltä. Jumala antoi heille myös viisautta ja ymmärrystä niin, että he osoittautuivat valtakunnan oppineita ja pappeja etevämmiksi. Lisäksi Daniel sai lahjan tulkita unia ja näkyjä.

Kerran kuningas Nebukadnessar näki unen, joka jäi vaivaamaan häntä, ja hän kutsui eteensä kaikki enteidenselittäjänsä ja pappinsa. Kuningas ei kuitenkaan luottanut heihin ja siksi hän ei kertonut untaan vaan vaati heitä ilmoittamaan itse sekä unen että sen selityksen. Kun kukaan ei kyennyt tähän, kuningas suuttui ja määräsi kaikki kuolemaan. Tästä kuullessaan Daniel pyysi itselleen lisäaikaa ja rukoili hartaasti Jumalaa. Yöllä Jumala paljasti unen ja sen merkityksen Danielille.

Unessa oli valtaisa kuvapatsas, jonka pää oli kultaa, rinta ja käsivarret hopeaa, vatsa ja reidet pronssia, jalat osaksi rautaa ja osaksi savea. Esiin vyöryi suuri kivi, joka murskasi patsaan jalat, ja patsaan tuhouduttua kivestä tuli suuri vuori, joka täytti koko maailman. Danielille selvisi, että unen merkitys on maailmanhistoriallinen. Kultainen pää tarkoitti kaldealaisten valtakuntaa, hopeinen osa sen jälkeen tulevaa Meedia-Persiaa, pronssinen osa Aleksanteri Suuren helleenistä valtakuntaa ja rauta Rooman valtakuntaa. Mutta kivi, joka lähti liikkeelle ihmiskäden koskematta viimeisen valtakunnan aikana, kuvasi sitä, kuinka Jumala Jeesuksessa Kristuksessa perusti ikuisen hengellisen valtakunnan, pyhän kirkon, jota mikään ei tule tuhoamaan.

Kuningas lankesi maahan Danielin edessä kiittäen häntä ja hänen Jumalaansa. Hän teki Danielin Babylonian maakunnan käskynhaltijaksi ja koko valtakunnan viisaiden ylivalvojaksi. Daniel jäi kuninkaan hoviin, mutta Hananja, Asarja ja Misael nimitettiin hoitamaan Babylonian maakunnan hallintoa. Danielin maine kasvoi entisestään, kun hän paljasti kahden miehen juonen näiden syytettyä väärin siveettömyydestä Susannaa, joka oli hylännyt heidän sopimattomat ehdotuksensa.

Kahdeksantenatoista hallitusvuotenaan kuningas Nebukadnessar teetti itsestään kultaisen kuvapatsaan ja määräsi kaikki valtakuntansa virkailijat kumartamaan sitä kuolemanrangaistuksen uhalla. Kun väkijoukko kumartui patsaan edessä, kolme nuorta miestä jäi seisomaan paikoilleen, sillä yhdelle ja ainoalle Jumalalle uskollisina he eivät voineet totella jumalatonta käskyä. Silloin kaldealaiset virkamiehet, jotka kadehtivat Hananjan, Asarjan ja Misaelin saamaa asemaa, kavalsivat heidät kuninkaalle. Kun nuorukaiset ilmoittivat kuninkaalle mieluummin kuolevansa kuin kumartavansa hänen patsastaan, kuningas raivostui ja määräsi tulisen pätsin kuumennettavaksi seitsemän kertaa tavallista kuumemmaksi ja nuorukaiset heitettäväksi tuleen.

Hananja, Asarja ja Misael alkoivat nöyrästi rukoilla koko kansansa nimissä. He tunnustivat isiensä rikkomukset ja Jumalan tuomioiden oikeudenmukaisuuden. Mutta kun heidät heitettiin tuleen, liekkien keskellä heidän seuraansa ilmestyi Jumalan enkeli, joka suojeli nuorukaisia tulen poltteelta. Nuorukaisten rukous muuttui ylistyslauluksi, jossa he kutsuivat koko luomakuntaa, näkyviä ja näkymättömiä, ylistämään Herraa iankaikkisesti. Nuorukaiset tanssivat ilosta enkelin ympärillä, ja heidän ylistyksessään koko luomakunta kokoontui Jumalan Sanan, Kristuksen ympärille, sillä heidän pelastajakseen laskeutunut enkeli oli Jumalan Pojan ennuskuva.

Kuningas Nebukadnessar katseli hämmästyneenä pätsiin ja hänkin erotti liekkien keskeltä enkelin: ”Minä näen neljä miestä kävelemässä vapaina tulen keskellä, eivätkä he ole vahingoittuneet! Ja neljäs on Jumalan Pojan näköinen.” Kuningas meni lähemmäksi ja huusi heitä tulemaan ulos. Kun Hananja, Asarja ja Misael astuivat ulos liekeistä, kaikki näkivät, ettei tuli ollut tehnyt heille mitään. Kuningas ylisti heidän Jumalaansa ja antoi heille entistä suuremman vallan.

Samana vuonna Nebukadnessar näki jälleen pelottavan unen, jonka ainoastaan Daniel kykeni Pyhän Hengen innoittamana selittämään. Unessa oli taivaaseen asti ulottuva puu, jonka suojissa asui eläimiä ja jossa kasvoi hedelmiä, mutta taivaasta laskeutunut enkeli määräsi puun katkaistavaksi. Daniel ilmoitti, että puu tarkoitti kuningasta itseään. Uni toteutui kahdentoista kuukauden kuluttua, kun Jumala rankaisi kuningas Nebukadnessaria hänen ylpeytensä tähden. Kuningas menetti järkensä ja kuninkuutensa. Hänet ajettiin ulos ihmisten parista, ja hän harhaili sekapäisenä luonnossa ja eli eläinten tavoin. Seitsemän vuoden kuluttua, kun hän oli nöyrtynyt, hänen järkensä palasi ja hän sai asemansa takaisin.

Kuningas Nebukadnessar kuoli vuonna 562 eKr. Erinäisten levottomuuksien jälkeen valtaan tuli Belsassar (548–539 eKr.). Hän järjesti kerran suuret pidot, joissa hän juopuneena käski tuoda Jerusalemin temppelistä aikanaan ryöstetyt astiat. Ylimystensä ja naistensa kanssa hän joi pyhistä astioista epäjumaliensa kunniaksi. Silloin huoneen seinälle ilmestyi ihmisen käsi, joka kirjoitti seinään salaperäisiä merkkejä. Väki järkyttyi suuresti, mutta kukaan ei kyennyt tulkitsemaan kirjoitusta. Lopulta paikalle haettiin Daniel, joka ensin puhui kuninkaalle kaikesta siitä mitä Jumala oli Nebukadnessarin aikana tehnyt. Sitten hän luki tekstin ”Mene, mene, tekel u-farsin”¹ ja ilmoitti sen merkitsevän, että Belsassar on punnittu ja kevyeksi havaittu ja että hänen valtakuntansa jaetaan ja annetaan meedialaisille ja persialaisille. Ja jo samana yönä kuningas Belsassar surmattiin ja valtaan nousi meedialainen Dareios.

Dareios huomasi Danielin viisauden ja teki hänestä yhden valtakunnan kolmesta ylivalvojasta. Toiset kaksi ylivalvojaa alkoivat kuitenkin juonitella Danielia vastaan. Tietäen hänen tapansa rukoilla he saivat Dareioksen antamaan asetuksen, jonka mukaan kukaan ei saanut 30 päivään rukoilla ketään muuta kuin kuningasta. Daniel ei antanut maallisen asetuksen vaikuttaa rakkauteensa taivaalliseen Jumalaan ja uskollisuuteensa Hänen lailleen. Tavalliseen tapaansa Daniel rukoili avoimesti Jerusalemiin päin kolme kertaa päivässä. Kun hänen rukouksistaan raportoitiin kuninkaalle, tämä tuli kovin surulliseksi, sillä hän arvosti suuresti Danielin uskontoa, mutta oli jo ehtinyt määrätä asetuksen rikkojat heitettäväksi leijonien luolaan.

Daniel vietiin leijonien luolaan, jonka suu suljettiin. Kuningas vietti koko yön paastoten ja valvoen. Aikaisin aamulla ahdistunut kuningas riensi luolalle. Hämmästyksekseen hän sai nähdä Danielin istuvan leijonien keskellä kaikessa rauhassa. Leijonat kieriskelivät Danielin jalkojen juuressa, jotta hän rapsuttaisi ja silittäisi niitä – aivan kuin hän olisi ollut toinen Aadam Eedenin puutarhassa.

Alueella palvottiin tuohon aikaan Bel-nimistä jumalaa, joka tunnettiin siitä, että yön kuluessa hän oli syönyt hänelle päivän mittaan uhratut ruoat. Daniel kuitenkin paljasti Belin temppelin pappien juonen. Nämä menivät temppeliin öisin salakäytävää pitkin syömään ihmisten jättämiä ruokatarpeita.

Elämänsä loppupuolella profeetta Daniel sai nähdä monia profeetallisia näkyjä. Jo Belsassarin ensimmäisenä hallitusvuotena hän näki näyssä neljä petoa, jotka kuvasivat pakanallisia valtakuntia: leijona kuvasi Babyloniaa, karhu Persiaa, leopardi Aleksanteri Suuren (336–323 eKr.) hellenististä valtakuntaa ja neljäs, kymmensarvinen peto Rooman valtakuntaa. Profeetta Danielin näyt ennakoivat sitä, mikä Ilmestyskirjassa esitetään vielä kirkkaammin. Maailmanaikojen lopulla vallankumoukset, sodat ja epäsopu saavat ihmiskunnan sekasorron valtaan, ja kaikki huipentuu Antikristuksen hallintoon. Hänessä tiivistyy kaikki Saatanan pahuus, ja hän ottaa itselleen Jumalan aseman ihmisten palvonnan kohteena.

Lopun aikaa koskevassa näyssä Daniel näki Jumalan valtaistuimen tulenliekkien kaltaisena ja Ikiaikaisen valoa hohtavassa viitassaan – Jumala istui valtaistuimelleen tutkimaan ihmisten omientuntojen kirjoja tuomitakseen maailman. Enkelit saattoivat Ihmisen Pojan Isän valtaistuimen eteen ja Hänelle annettiin valta, voima, kunnia ja ikuinen kuninkuus yli kaikkien kansojen, heimojen ja kielien taivaassa, maan päällä ja maan alla. Näin koko maailmankaikkeus saa tietää Hänen olevan Herra, Jumalan Poika, Isän esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa ja että tullessaan esikoiseksi kuolonuneen nukkuneista Hän on asettanut ennalleen meidän turmeltuneen ihmisluontomme.

Enkeli Gabriel ilmoitti Danielille näyssä, että juutalainen kansa saisi palata Jerusalemiin seitsemän vuosiviikon eli 49 vuoden kuluttua ja aloittaa uudelleen jumalanpalveluksen pyhässä kaupungissa. Tämä tapahtui voidellun ruhtinaan Serubbabelin johdolla. Samalla kyseessä oli esikuva koko ihmiskunnan ennalleen asettamisesta todellisen voidellun, Kristuksen kautta, mikä oli toteutuva 62 vuosiviikkoa eli 434 vuotta myöhemmin. Näin profeetta Daniel ilmoitti myös Messiaan tulemisen tarkan ajan.

Daniel sai nähdä itsensä Kristuksen ihmisen hahmossa, pellavavaatteeseen ja kultaiseen vyöhön puettuna. Hänen ruumiinsa välkehti jalokiven tavoin, hänen kasvonsa loistivat kuin salama ja silmänsä kuin tulisoihdut. Tämän näyn edessä profeetta menetti kaiken voimansa ja kaatui kasvoilleen. Hän säilyi tajuissaan ainoastaan enkelin tullessa vahvistamaan häntä. Sitten enkeli näytti Danielille näyssä Aleksanteri Suuren jälkeläisten väliset sodat ja Antiokus Epifaneksen (175–164 eKr.) toteuttaman hävityksen, joka ennakoi Antikristuksen aikaa.

Viimeinen Danielin näky koski ylösnousemusta. Aikojen lopussa maan tomussa nukkuvat heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun (Dan. 12:2). Silloin vanhurskaat ovat loistava kirkkaina kuin aurinko. Mutta kun Daniel pyysi tarkempaa tietoa, Herra vastasi: ”Mene, Daniel. Totisesti, nämä asiat ovat salatut ja sinetöidyt lopun hetkeen saakka.” Lopuksi Herra kehotti häntä: ”Mene sinä, kunnes loppu tulee, lepää ja nouse saamaan osasi aikojen lopussa.”

Kaksi vuotta sen jälkeen kun juutalainen kansa oli palannut isiensä maahan pyhä profeetta Daniel nukkui pois rauhassa kahdeksankymmenen vuoden iässä vuosien 534–530 eKr. tienoilla oltuaan 70 vuotta pakkosiirtolaisuudessa.

Pyhät nuorukaiset Hananja, Asarja ja Misael kuolivat Babyloniassa, jonne heidät haudattiin. Erään tradition mukaan he kuolivat mestaamalla. Heidän reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin yli tuhat vuotta myöhemmin. Pyhien nuorukaisten ylistysveisu on jäänyt osaksi ortodoksista jumalanpalveluselämää: sitä lauletaan aamupalveluksen kanonin 7. ja 8. veisuissa sekä suuren lauantain palveluksessa.

Sturmi (Sturm) syntyi kristittyyn perheeseen Baijerissa. Hänet muistetaan saksien apostolina ja ensimmäisenä saksalaisena benediktiinimunkkina. Pyhä Bonifatius (5.6.) lähetti hänet opiskelemaan Fritzlarin luostariin pyhän Wigbertin johdolla. Siellä hänet vihittiin papiksi, minkä jälkeen hän alkoi tehdä lähetystyötä Kölnin ympäristössä Westfalenissa. Kolmen vuoden kuluttua hän sai siunauksen lähteä kahden toverinsa kanssa Hersfeldiin kilvoittelemaan erakkona. Kun heidän pieni yhteisönsä kärsi kovasti saksiheimojen ryöstöretkistä, Bonifatius ehdotti heille luostarin rakentamista etelämmäksi.

Sturmi ratsasti aasilla Greizbach- ja Fuldajokien yhtymiskohtaan, jonne perustettiin Fuldan luostari vuonna 744. Siitä tuli Bonifatiuksen suosikkiluostari ja Sturmista sen ensimmäinen johtaja. Hänet lähetettiin ensimmäiseksi Italiaan, Monte Cassinoon saamaan lisäoppia. Paavi Sakarias (741–752) myönsi luostarille huomattavan toimintavapauden ottamalla sen suoraan omaan alaisuuteensa. Fuldan luostarista tuli alueen johtava hengellisyyden ja kirkollisen kulttuurin keskus.

Pyhä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman vuonna 754 ja hänet haudattiin Fuldan luostariin. Tämän jälkeen Sturmi joutui vaikeuksiin, kun Mainzin piispa Lull (16.10.) alkoi vaatia luostaria oman hiippakuntansa alaisuuteen. Sturmi karkotettiin luostaristaan vuonna 763 munkkien rajusta vastustuksesta huolimatta. Kahden vuoden kuluttua hänen kuitenkin sallittiin palata veljestönsä suureksi riemuksi.

Sturmin ja hänen munkkiensa yritykset levittää kristinuskoa saksien keskuudessa kärsivät kovasti kirkon sisäisistä riidoista ja erityisesti kuningas Pipinin (k. 768) ja tämän pojan Kaarle Suuren (k. 814) sotaretkistä sakseja vastaan. Kun Kaarle Suuri siirsi joukkonsa Espanjaan, saksit kostivat ajamalla Fuldan munkit pois luostaristaan. Vuonna 779 Kaarle Suuri palautti järjestyksen alueelle, mutta Sturmi ei enää ehtinyt toteuttaa haavettaan lähetystyön jatkamisesta saksien parissa. Pyhä Sturmi nukkui pois vuonna 779 ja vähitellen häntä alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.