Kirkkokalenteri

Keisarinna Teofano oli kuninkaallista sukua ja kotoisin Konstantinopolista. Hänen vanhempansa Konstantinos Martinakios ja Anna olivat lähtöisin Vähästä-Aasiasta. He olivat jo pitkään kärsineet lapsettomuudesta, ja Teofanon syntymä oli vastaus heidän rukouksiinsa. Jo kuusivuotiaana Teofano alkoi opiskella pyhiä kirjoituksia. Hänestä kehittyi vanhempiensa iloksi sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan kaunis neito, jota koristivat monet hyveet.Kun Bysantin keisari Basileios Makedonialainen (867–886) etsi puolisoa pojalleen, hänen huomionsa kiinnittyi Teofanoon, ja niin tämä valittiin tulevan keisari Leo VI Viisaan puolisoksi. Koko Konstantinopoli iloitsi uudesta prinsessasta. Nuortaparia kohtasi kuitenkin raskas koettelemus. Pontoslainen piispa Teodoros, joka oli harhaoppinen ja harjoitti salaa noituutta, valehteli Leon isälle Basileiokselle Leon suunnittelevan isänmurhaa ja vallankaappausta. Seurauksena oli, että Basileios sulki poikansa ja miniänsä kolmeksi vuodeksi vankilaan. Sopu saatiin kuitenkin lopulta aikaan, Basileios vapautti poikansa ja koska oli itse jo vanha ja sairaalloinen, julisti hänet keisariksi.

Kun Leo (886–912) nousi valtaistuimelle, Teofano vietti kyllä hovielämää palatsissa mutta ei välittänyt ylellisyydestä ja tämän maailman katoavasta nautinnosta. Asemansa vuoksi hän joutui pukeutumaan loistaviin vaatteisiin, mutta niiden alla hän käytti karkeaa jouhipaitaa. Vaikka hän joutui emännöimään ylellisissä ruokapöydissä, hänen omana ravintonaan oli tavallisesti vain leipää ja vihanneksia. Ylimääräisiä vaatteitaan ja korujaan hän myi ja jakoi rahat köyhille. Hän auttoi myös luostareita ja erakkoloita. Hän kunnioitti kaikkia ihmisiä, myös omia palvelijoitaan, joita hän ei puhutellut pelkällä nimellä vaan lisäsi aina sen eteen ”herra” tai ”rouva”. Palvelijoistaan hän huolehti muutenkin aivan kuin he olisivat olleet hänen omia sisariaan ja veljiään.

Teofano oli lempeä ja hyvä kaikkia kohtaan. Hän ei koskaan antautunut juoruiluun ja pahanpuhumiseen, ei valehdellut eikä vannonut. Hän rukoili kyynelin ja eli jatkuvassa katumuksen mielialassa. Öisin hän laskeutui kuninkaalliselta vuoteeltaan ja nukkui lattialla maton päällä; näin hänen oli helpompi nousta yön kuluessa rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa.

Kun keisariparin tytär Eudokia kuoli vuonna 892, keisarinnan suurin toive oli luopua maailmasta ja mennä luostariin, mutta hänen rippi-isänsä pyhä Euthymios (5.8.) ei antanut hänelle siunausta siihen. Jumala ei kuitenkaan jättänyt keisarinnaa pitkäksi aikaan riutumaan maan päälle, vaan kutsui tämän luokseen marraskuun 10. päivänä 895 (tai 896), jolloin hän oli vielä alle 30-vuotias. Välittömästi hänen kuolemansa ja hautajaistensa jälkeen hänen maallisten jäännöstensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Hänet haudattiin Pyhien apostolien kirkkoon. Nykyisin pyhän keisarinna Teofanon reliikit ovat Pyhän Georgioksen kirkossa ekumeenisen patriarkaatin tiloissa Istanbulissa.

Ruhtinatar Solomonia oli Moskovan suuriruhtinas Vasili III:n (1505–1533) ensimmäinen vaimo, jonka tämä oli valinnut puolisokseen viidensadan kaunottaren joukosta. Avioliitosta ei kuitenkaan syntynyt lapsia. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuriruhtinas päätti solmia uuden liiton liettualaisen ruhtinattaren kanssa. Avioeropäätöstä arvostellut metropoliitta Varlaam siirrettiin pois piispanistuimeltaan ja suljettiin luostariin, ja ruhtinatarta puolustanut pyhittäjä Maksim Kreikkalainen (21.1.) teljettiin niin ikään vankilaan. Ruhtinatar Solomonia vihittiin väkisin nunnaksi Moskovassa ja hän sai uuden nimen Sofia. Vihkimyksen jälkeen hänet vietiin vartioituna Suzdaliin Jumalanäidin suojeluksen luostariin, josta tuli sittemmin vasten tahtoaan nunnaksi vihittyjen ruhtinattarien karkotuspaikka.

Vaikka nunna Sofia murehti kohtaloaan, hän alistui Jumalan tahtoon ja sai lohtua rukouksesta. Hän hankki koristuksekseen hyveitä ja kohosi vähitellen hengelliseen täydellisyyteen. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1542, ja pian hänen haudallaan Suzdalissa alkoi tapahtua ihmeitä. Hänen entisen miehensä toisella avioliitolla ei ollut Jumalan siunausta: siitä syntyneestä pojasta tuli hirmuteoistaan tunnettu tsaari Iivana Julma.

Pyhä Marinus oli kotoisin roomalaisesta senaattoriperheestä. Hän oli vielä nuori poika, kun hänet ilmiannettiin kristittynä ja määrättiin uhraamaan keisarikunnan jumalille keisari Carinuksen aikana (283–285). Hän kuitenkin kieltäytyi aikuisen miehen rohkeudella luopumasta Kristuksesta ja kesti vakaasti erilaisia kidutuksia. Häntä hakattiin puukepeillä ja hänet pantiin kuumennettuun pataan ja upotettiin kiehuvaan veteen. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuumuutta ja säilyi vahingoittumattomana. Pedotkaan eivät suostuneet syömään häntä, kun hänet heitettiin niiden eteen.

Sen jälkeen Marinus teeskenteli, että hän oli valmis uhraamaan epäjumalille. Hänet vietiin temppeliin, mutta uhraamisen sijaan hän kaatoi epäjumalanpatsaan, minkä vuoksi hänet määrättiin mestattavaksi. Hänen isänsä ja äitinsä rohkaisivat häntä kidutusten aikana ja seurasivat häntä myös mestauspaikalle ylistäen häntä autuaaksi, koska hänen osakseen tuli marttyyrien kruunu.

Pyhä Modestos syntyi kuudennella vuosisadalla ja kilvoitteli munkkina pyhän Teodosios Koinobiarkin (11.1.) perustamassa luostarissa. Hänet tunnettiin askeettisesta elämästään, hengellisistä hyveistään ja syvällisestä todellisen filosofian tuntemuksesta – sen jonka päämääränä on tulla Pyhän Hengen valaisemaksi. Hän puhui viisaasti, teki oikeamielisiä tekoja ja sai nähdä jumalallisia näkyjä. Niin Modestos valittiin luostarinsa johtajaksi ja hän alkoi johtaa luostaria Jumalan tiellä opetuksillaan ja esimerkillään.

Vuonna 614 Persian hallitsija Khosroes II hyökkäsi Pyhään maahan ja piiritti Jerusalemia. Persialaiset olivat jo pari vuotta aiemmin vallanneet Damaskoksen ja Antiokian. Kolmen viikon piirityksen jälkeen persialaiset murtautuivat sisään Jerusalemiin. Kolmen päivän ajan he surmasivat säälimättömästi joukoittain kristittyjä ja polttivat rakennuksia. Patriarkka Sakarias ja tuhansia kristittyjä vietiin sotavankeina Persiaan ja Kristuksen pyhä risti heidän mukanaan.

Tuona vaikeana aikana pyhä Modestos nousi kristittyjen johtajaksi, ja hänestä tuli Sakariaksen seuraaja Jerusalemin kaupunkiin, jossa levottomuudet yhä kytivät. Sodan uhreja oli noin 30 000, heidän joukossaan Pyhän Sabbaksen luostarin veljestö, jonka Modestos hautasi. Modestos kokosi paenneet ja henkiin jääneet kristityt, lohdutti heitä ja valoi heihin toivoa. Kaupunki ja häpäistyt pyhät paikat oli puhdistettava ja korjattava. Aleksandrian patriarkka Johannes Laupiaan (12.11.) avulla Modestos kykeni palauttamaan Siionin köyhtyneen kirkon henkiin. Hän oli kuin toinen Serubbabel, sillä hänen johdollaan jälleenrakennettiin kristikunnan pyhin paikka, Pyhän haudan kirkko. Kaikkia kirkkoja ei kuitenkaan saatu koskaan entiselleen, osa jäi raunioksi ja osa jälleenrakennettiin huomattavasti vaatimattomampana.

Noihin aikoihin Modestos kastoi Magundat-nimisen persialaisen sotilaan, jonka sydämessä kirkkojen maalaukset olivat herättäneet kaipauksen kuulla enemmän kristinuskosta. Magundat luopui entisestä elämästään, ja hänet tultiin sittemmin tuntemaan pyhän Anastasios Persialaisen (22.1.) nimellä.

Pyhiinvaeltajien virta katkesi hetkeksi mutta ei kuitenkaan tyrehtynyt lopullisesti. Kun Modestos näki Jerusalemissa Armeniasta tulleen ryhmän, hän liikuttui niin, että kirjoitti Armenian katolikokselle Komitakselle (617–625) kirjeen, jossa hän kertoi saaneensa suurta lohtua nähdessään armenialaisten tulevan jokavuotiseen tapaansa pyhään kaupunkiin.

Patriarkka Sakarias palasi sotavankeudesta vuonna 619 ja sai Jerusalemin piispan tehtävät takaisin itselleen. Sakariaksen kuoleman jälkeen (631) Modestos seurasi häntä pyhän Jaakobin istuimelle. Hän julisti evankeliumia ja toimi Jumalan armon välikappaleena, kunnes nukkui pois rauhassa joulukuun 16. päivänä vuonna 633 (tai 634).¹

Kun Persian kuningas Kyros oli valloittanut Babylonian valtakunnan vuonna 539 eKr., hän salli juutalaisten palata pakkosiirtolaisuudesta takaisin Jerusalemiin ja jälleenrakentaa sen temppelin. Käynnistettiin rakennustyöt, joita johtivat Juudan käskynhaltija Serubbabel ja ylipappi Joosua. Hanke kohtasi kuitenkin vastustusta ja epäuskoa ja keskeytyi lopulta kokonaan. Silloin Jumala nosti kansalleen profeetoiksi Sakariaan (8.2.) ja Haggain, joka oli pakkosiirtolaisuuden jälkeisen ajan ensimmäinen profeetta. He alkoivat rohkaista kansaa jatkamaan rakennustöitä, jotta Jumalan lain vaatimukset voitaisiin täyttää.

Profeetta Haggai oli syntynyt Babylonissa ja kuului Leevin papilliseen heimoon. Hänen nimensä tarkoittaa ”juhlia” tai ”Jumalan juhlaa”. Epifanios Salamislaisen (315–403) mukaan Haggai profetoi jo nuorena Babylonissa juutalaisten palaavan takaisin omaan maahansa. Haggai oli itse ensimmäisten juutalaisten mukana näiden palatessa Jerusalemiin.

Syksyllä 520 eKr. Haggai ilmoitti Jumalan innoittamana ylipappi Joosualle, että aluetta vaivannut kuivuus oli Jumalan lähettämä rangaistus, joka johtui temppelin rakentamisen keskeyttämisestä. Haggai näki, että usko vaatii arvoisensa ulkonaiset muodot. ”Rakentakaa temppeli, niin minä otan sen omakseni ja täytän sen kirkkaudellani.” Tämä profetia on samalla esikuva siitä ikuisesta hengellisestä temppelistä, jollaiseksi kirkko, Kristuksen ruumis rakentuu. Kirkko on se lopullinen temppeli, jonka ”loisto on oleva suurempi kuin entisen” (Hag. 2:9). Profeetta Haggai kehotti juutalaisia hakemaan puuta vuorilta ja rakentamaan temppeliä; samalla hän salaisesti innoittaa uuden liiton Jumalan kansaa rakentamaan sisäistä temppeliään. Puiden ja kivien sijaan me tuomme omantuntomme, sydämemme ja sielumme elävinä kivinä kirkon hengellisen temppelin rakennukseksi.

Profeetta Haggai näki Serubbabelissa messiaanisen hahmon, joka edeltä kuvasi Messiaan tulemista. ”Sinusta tulee minun uskottuni, minä teen sinusta sinettisormukseni. Sinut minä olen valinnut, sanoo Herra Sebaot.” Serubbabel on Jumalan valinnan ja mielisuosion symboli. Hän on mukana myös Kristuksen sukuluettelossa (Matt. 1:12; Luuk. 3:27). Kirkkoisien mukaan Haggain Serubbabelille lausuma profetia ”Minä järisytän taivaan ja maan” (2:21) toteutui Kristuksen ristinkuolemassa, kun taivas pimeni ja maa järisi. Pelastushistoriassa on kolme maan järisemistä, joihin profetiat viittaavat: ensimmäinen tapahtui Siinailla lakia annettaessa, toinen Kristuksen kuollessa ja kolmas toteutuu Hänen toisessa tulemisessaan.

Epifanioksen mukaan Haggai lausui ensimmäisen ”hallelujan” Jerusalemissa pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Septuagintassa ylistyspsalmit 145–148 on merkitty Haggain ja Sakariaan nimiin.

Marttyyripiispa Arkadi Ostalski syntyi vuonna 1888 Žitomirin läänissä Ukrainassa. Hänen isänsä Josif palveli pappina Žitomirissä. Arkadi opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja suunnitteli vihkiytyvänsä munkiksi, mutta kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän meni naimisiin. Avioliitto ei kuitenkaan ollut onnistunut.

Arkadi vihittiin papiksi vuonna 1911. Hän työskenteli aluksi hiippakunnan sisälähetystyössä mutta palasi sitten Žitomiriin, jossa hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa vuosina 1917–1922. Hyvänä puhujana hän tuli nopeasti tunnetuksi innoittavista opetuspuheistaan, joita hän piti jopa kahdesti päivässä. Kansalaissodan aikana hän perusti seurakuntaansa ortodoksisen veljestön, joka auttoi kaikkia sairaita ja apua tarvitsevia. Hän johti itse veljestön toimintaa ja rukouksissaan muisteli nimeltä kaikkia veljestöltä apua saaneita kärsiviä. Veljestön jäsenten hengellistä elämää ja uskoa hän vahvisti järjestämällä pitkiä jalkaisin tehtyjä pyhiinvaelluksia Ukrainan pyhille paikoille. Hän oli itse kaikille uhrautuvaisuuden ja omaisuudettomuuden esimerkki. Hänellä oli tuskin mitään henkilökohtaista omaisuutta. Kerran hän antoi jollekin köyhälle juuri lahjaksi saamansa turkin, toisen kerran saappaat jalastaan ja kerran jopa päällyshousut viittansa alta.

Kirkkopoliittisesti isä Arkadi pysyi horjumattoman uskollisena Venäjän kirkolle eikä tunnustanut Ukrainan autokefaalista kirkkoa, jonka kansallismieliset ukrainalaiset perustivat kansalaissodan aikana.

Vuonna 1920 bolševikit saivat Žitomirin lopullisesti hallintaansa. Arkadin aktiivinen toiminta herätti vallanpitäjien huomion. Hänet pidätettiin vuonna 1922 hänen poistuessaan kirkosta, jossa hän oli juuri toimittanut liturgian. Samalla pidätettiin hänen isänsä pappi Josif Ostalski, joka kuoli pian vankilassa. Tieto isä Arkadin pidätyksestä levisi ympäri kaupunkia ja seurakuntalaiset toivat hänelle vankilaan niin paljon paketteja, että niistä riitti sekä vangeille että vartijoille. Oikeudenkäynnissä isä Arkadia syytettiin siitä, että hän oli lukenut kirkossa patriarkka Tiihonin paimenkirjeen, jossa tämä kehotti pappeja luovuttamaan nälkää näkevien auttamiseksi välitöntä liturgista käyttöä vailla olevat kirkon kalleudet, mutta kielsi vakinaisessa liturgisessa käytössä olleiden esineiden luovuttamisen. Oikeudessa kirjeen lukeminen tulkittiin vastavallankumoukselliseksi teoksi. Todistajat kuvasivat lausunnoissaan isä Arkadia suurenmoiseksi ihmiseksi ja papiksi, joka oli omistanut koko elämänsä Jumalan ja ihmisten palvelemiseen. Virallisen syyttäjän mukaan lausunnot vain vahvistivat isä Arkadin syyllisyyden osoittaen hänen olevan idealistinen (eikä materialistinen) sekä neuvostovallan ihanteiden vastainen ihminen. Arkadi tuomittiin kuolemaan. Kerrotaan, että tuomiota luettaessa hän nukahti. Kun vartijat herättivät hänet ja kertoivat kuolemantuomiosta, hän totesi: ”Kiitän Jumalaa kaikesta. Minulle kuolema on saavutus.” Uskovat anoivat kuitenkin tuomion lieventämistä, ja se muutettiin viiden vuoden vankilatuomioksi.

Parin vuoden kuluttua kaikki kirkon kalleuksien takavarikointioikeudenkäynneissä tuomitut armahdettiin, heidän joukossaan isä Arkadi. Tällä välin hänen puolisonsa oli mennyt naimisiin puna-armeijan upseerin kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, isä Arkadi myöntyi eroon ja omisti kaiken aikansa rukoukselle ja kirkolle iloiten siitä, että Herra oli vapauttanut hänet avioliiton kahleista. Hän matkusti Divejevon luostariin, jota ei ollut vielä suljettu. Siellä autuas houkka Maria Ivanovna (26.8.) sanoi hänelle: ”Sinusta tulee piispa, mutta vankilasta et pääse.” Sarovin luostarissa Arkadi vihittiin munkiksi nimeä muuttamatta.

Palattuaan Žitomiriin Arkadi omisti kaiken aikansa veljestön työlle ja enensi rukouskilvoitustaan. Selkeämmin kuin koskaan ennen hän käsitti, että kristillisen elämän päämääränä oli Pyhän Hengen saaminen ja pyhyys. Käydessään Moskovassa ja Kiovassa hoitamassa kirkollisia asioita hän piti opetuspuheita ja otti vastaan synnintunnustuksia. Hänen maineensa keräsi kirkkoon suuret joukot rukoilijoita.

Syyskuussa 1926 isä Arkadi vihittiin Moskovassa Lubnyn apulaispiispaksi Poltavan hiippakuntaan. Miltei heti vihkimisen jälkeen hänet pidätettiin ja karkotettiin Harkoviin. Häntä kiellettiin matkustamasta hiippakuntansa alueelle, mutta hän päätti toimittaa Lubnyn kaupungissa edes pääsiäisyön palveluksen. Hän lähti sinne salaa ja tuli alttariin juuri ennen puoliyöpalveluksen alkua mustat lasit silmillään. Katedraalin diakoni ei tunnistanut häntä piispaksi ja oli vähällä heittää hänet ulos alttarihuoneesta ennen kuin hän paljasti henkilöllisyytensä. Heti palveluksen jälkeen Arkadi piiloutui paeten kirkkoon ilmestyneitä viranomaisten kätyreitä. Tämä oli hänen ainoa oman hiippakuntansa alueella toimittamansa palvelus.

Tämän jälkeen Arkadi matkusti Uuden Athoksen luostariin Kaukasukselle ja asui vuorilla tavaten sinne paenneita kilvoittelijoita, mutta sielläkin tilanne oli rauhaton. Viranomaiset jäljittivät munkkeja metsästäjien avulla, pidättivät ja teloittivat heitä.

1920-luvun lopulla alkoi uusi vainoaalto kristittyjä vastaan. Vaelteleva elämä vaikeissa oloissa vuoroin kaupungissa ja vuorilla heikensivät Arkadin terveyttä. Sairastettuaan keuhkopussintulehduksen hän päätti seurauksista välittämättä ilmoittautua itse valtiolliselle poliisille (OGPU), sillä ilman sen suostumusta hän ei voinut vapaasti toimia piispana eikä saada nimitystä yhteenkään hiippakuntaan. Kuulustelun jälkeen hänet pidätettiin ja suljettiin Butyrkan vankilaan. Virallisessa tutkinnassa hänen todettiin syyllistyneen neuvostovastaiseen toimintaan ja hänet tuomittiin Solovetskin keskitysleirille.

Piispa Arkadi oli Solovetskissa vuodesta 1928 vuoteen 1937. Hänet määrättiin kaikkein raskaimpiin töihin ja majoitettiin samaan parakkiin vuoroin tavallisten rikollisten, vuoroin papiston kanssa. Hänellä oli kuitenkin hyvä vaikutus kaikkiin. Leirin johtoa tämä ei miellyttänyt, ja siksi hänet siirrettiin usein paikasta toiseen. Kaikki hengellisiltä lapsiltaan saamansa paketit Arkadi jakoi toisille vangeille. Hän halusi pappien auttavan toisiaan, jottei kukaan jäisi ilman tukea noissa äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Ilmiantajat ja vankien jatkuva tarkkailu tekivät leirillä olon tavallistakin vaikeammaksi. Jokaisesta vangista tehtiin salainen kaavake, johon kirjattiin hänen käytöksensä, puheensa, mielipiteensä ja näkemyksensä. Piispa Arkadin arvovalta vankien ja saarella vielä asuneiden vapaiden munkkien keskuudessa ärsytti leirin johtoa, joka alkoi etsiä syytä rangaistakseen häntä vielä entistäkin kovemmin. Solovetskin luostarin munkit saivat toimittaa palveluksia sataman rukoushuoneessa. Ensin myös vangitut papiston jäsenet osallistuivat palveluksiin, mutta myöhemmin se kiellettiin. Vuonna 1931 eräs vangeista teki kantelun piispa Arkadia vastaan ilmoittaen hänen osallistuneen jumalanpalveluksiin yhdessä muutamien muiden pappien kanssa. Kun Arkadia oli kuulusteltu, asia lähetettiin eteenpäin valtiolliseen poliisiin, joka lisäsi hänen viiden vuoden tuomioonsa toiset viisi vuotta. Rangaistukseksi hänet siirrettiin joksikin aikaa Sekirnajavuorelle.

Sekirnajavuori oli eräänlainen Solovetskin sisäinen vankila, jossa oli äärimmäisen ankara järjestys. Ruoaksi annettiin mätiä elintarvikkeita ja niitäkin hyvin niukalti. Vuorella oli kaksi osastoa, ylempi ja alempi. Ylemmän osaston vangit istuivat päiväkaudet orsilla kylki kyljessä ylettämättä koskettamaan jaloilla lattiaan. Yöksi sai asettua makuulle kivilattialle ilman peitettä, mikä talvella oli silkkaa kidutusta, sillä sellin ikkunat olivat rikki. Jonkin ajan kuluttua ylemmän osaston vangit siirrettiin alas, ja heidät pantiin raskaaseen työhön.

Kymmenen vankeusvuoden jälkeen Arkadi pääsi leiriltä kokonaan harmaantuneena. Hänen asuinpaikakseen määrättiin Kaluga. Samana vuonna hänet nimitettiin Bežetskin apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan, mutta hänestä riippumattomista syistä hän ei voinut ottaa tehtävää vastaan.

Kirkkoa vainottiin taas ankarasti. Syyskuussa 1937 alkoivat papiston ja uskovien joukkopidätykset. Myös piispa Arkadi pidätettiin ja vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan. Kuulusteluissa tutkintatuomari syytti häntä vihamielisestä suhtautumisesta neuvostovaltaan. Monet todistajat kertoivat hänen muun muassa sanoneen: ”Sain kärsiä paljon leirillä, mutta palan jälleen halusta tehdä työtä ortodoksisen kirkon vahvistamiseksi, selittää uskoville nykyisten tapahtumien merkitystä Venäjän kansan elämässä ja vahvistaa kansan uskoa. Vaikka joutuisin uudelleen kärsimään, olen valmis kaikkeen.”

Esitettyihin todisteisiin Arkadi vastasi: ”Kirkon horjumisen syynä on moraalinen lankeemuksemme. Kirkon vahvistamiseksi on siis välttämätöntä aloittaa omasta eettisestä parannuksenteosta. Vakuutuin Solovetskissa siitä, että vapauduttuani en pyri johtamaan hiippakuntaa vaan toimittamaan jumalanpalveluksia kirkossa. Jos se ei onnistu, haluan olla vaikka edes vahtimestarina missä tahansa kirkossa pitäen salassa piispallisen arvoni ja yrittäen antaa eettisen esimerkin siitä, että mekin voimme kaunistaa kirkkoa nykyoloissa. Vain kirkonpalvelijoiden ja uskovien eettinen täydellistyminen sitoo heidät toisiinsa ja tekee kirkon kykeneväksi vastustamaan vallitsevaa epäuskoa.”

Viimeisessä kuulustelussa piispa Arkadilta kysyttiin vielä kerran, miten hän suhtautuu neuvostovaltaan. ”Viidentoista karkotuksessa vietetyn vuoden jälkeen olen yhä tänä päivänäkin eri mieltä neuvostovallan kanssa vain uskontoa ja kirkkojen sulkemista koskevassa kysymyksessä”, hän vastasi.

Joulukuun alussa piispa Arkadi tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin Moskovan lähellä Butovon ampumakentällä 29. joulukuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 16.12.) 1937 ja hänet haudattiin joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi piispa Arkadin vuonna 2000.