Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Ferapont vihkiytyi munkiksi Kostromassa Ristin ylentämisen luostarissa noin vuonna 1580 ja kilvoitteli siellä kolmetoista vuotta. Kaikki munkit rakastivat häntä hänen nöyryytensä ja sävyisyytensä tähden, ja hänen hyveellinen elämänsä oli kaikin puolin esimerkillistä. Maallikot kävivät hänen luonaan pyytämässä esirukouksia ja siunausta. Kilvoittelija ei kuitenkaan ottanut kaikkia vastaan samalla tavalla: toisille hän antoi siunauksen mielellään, toisia taas moitti ankarasti holtittomasta elämästä ja kiintymyksestä maallisiin asioihin. Luostarin johtaja kunnioitti Ferapontia ja piti häntä pyhänä. Lopulta Ferapont kuitenkin pakeni ihmisten hänelle osoittamaa kunnioitusta ja lähti salaa luostarista kohti koillista Galitšin aluetta. Siellä hän asettui Monzajoella sijaitsevaan pieneen Jumalanäidin ilmestymiselle pyhitettyyn luostariin. Monien kilvoitustensa palkkioksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Pyhittäjä Ferapont oli ihmeellisellä tavalla osallistunut Monzajoen luostarin perustamiseen jo ennen sinne tuloaan. Hän oli ilmestynyt Obnorin luostarin munkki Pafnutille ja käskenyt tätä lähettämään ystävänsä munkki Adrianin perustamaan uutta luostaria. Adrianille hän oli ilmoittanut ilmestyksessä, että kaksi lasta paranisi uuden luostarin paikalla. Vielä hän oli ilmestynyt lasten vanhemmille ja kehottanut heitä tuomaan sairaat lapset luostariin, missä he paranisivat. Näin Ferapont otti Monzajoen luostarin suojelukseensa jo ennen sinne tuloaan.

Pian luostarin perustamisen jälkeen Ferapont tuli sen johtajan Adrianin luo pyytäen päästä veljestöön. Adrian otti tulijan vastaan tietämättä, kuka tämä oli. Vasta jonkin ajan kuluttua Adrianille selvisi, että juuri Ferapont oli monille ihmisille ilmestynyt luostarin salaperäinen suojelija, ja ilahtui siitä, että tämä asui luostarissa veljien keskuudessa. Ferapontin vaatimuksesta hän kuitenkin säilytti salaisuuden eikä kertonut siitä muille.

Adrianin siunauksella Ferapont vietti päivät luostarin muurien ulkopuolella rukoillen soilla ja metsissä. Öisin hän rukoili luostarissa, jäljensi kirjoja ja luki pyhien elämäkertoja uppoutuen erityisesti rakastamansa pyhän Nikolaoksen (6.12.) elämäkertaan ja ihmeisiin. Hän oli munkkiveljille kilvoittelijan esikuva mutta myös luostarin ihmeellinen suojelija, joka puolusti sitä monissa ahdingoissa. Hänen esirukoustensa ja ihmeellisen apunsa turvin luostari säilytti itsenäisyytensä ja sai varoja kuluihinsa.

Elettyään Monzan luostarissa kaksi ja puoli vuotta Ferapont sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän näytti terveeltä ja hyväkuntoiselta, ja kaikki ihmettelivät, kun hän alkoi valmistautua lähtöönsä. Joulukuun 11. päivän aamuna hän hyvästeli Adrianin ja veljet sanoen: ”Lähden luotanne ja annan henkeni Jumalan käsiin. Herra varjelkoon teitä ja vahvistakoon teitä rakkaudessaan. Vaikka lähdenkin luotanne ruumiillisesti, en eroa teistä hengessäni, jos säilytätte keskinäisen rakkauden.” Samana päivänä hän osallistui liturgiassa pyhään ehtoolliseen. Koko päivän ja seuraavan yön hän vietti rukoillen keljassaan. Aamulla hän osallistui aamupalvelukseen ja meni sitten taas keljaansa toisten jäädessä kirkkoon liturgiaan. Palveluksen jälkeen veljet löysivät hänet vuoteeltaan kuolonuneen nukkuneena. Erikoisen hyvä tuoksu levisi koko luostariin ja sen muurien ulkopuolellekin. Samalla munkki Protasi parani ihmeellisesti silmäsairaudesta, josta hän oli kärsinyt lapsesta asti. Pyhittäjä Ferapont kuoli todennäköisesti vuonna 1597, kuusitoista vuotta munkiksi vihkimisensä jälkeen.

Pyhän Patrikin (k. 461) aikakauden jälkeisistä irlantilaisista pyhistä yksi kaikkein suurimpia oli pyhä Finnian¹ Clonardilainen, irlantilaisen luostarimaailman isähahmo. Hän syntyi Irlannissa, Leinsterin seudulla vuoden 470 tienoilla vaatimattomaan perheeseen. Finnianin kastoi Abba-niminen pappi, joka myös opetti hänelle psalmit ja muita liturgisia tekstejä.

Walesin luostarikulttuurissa painotettiin voimakkaasti oppimisen tärkeyttä ja luostarikilvoituksen ylemmyyttä maalliseen elämäntapaan nähden. Finnian omaksui sekä oppineisuuden arvostamisen että syvän rakkauden luostarielämään. Hän eli hyvin askeettisesti pelkällä vedellä ja leivällä, mutta juhlapäivinä hän nautti paistettua lohta ja olutta.

Pyhä Finnian oli vaikuttava hahmo, jonka askeleet Jumala siunasi. Irlantiin palattuaan hän perusti useita kirkkoja ja luostareita. Tärkein näistä oli Meathin Clonardissa, jossa oli parhaimmillaan 3000 munkkia. Siellä Finnian saavutti mainetta syvällisenä kirjoitusten tuntijana ja opettajana. Clonardin luostarista muodostui raamatuntutkimuksen ja lähetystyön keskus. Finnian lähetti aina parhaat oppilaansa perustamaan uusia luostareita mukanaan vain evankeliumikirja, sauva ja pyhäinjäännöslipas. Lähes kaikki 500-luvun alun pyhät olivat jossain vaiheessa Finnianin oppilaana, ja häntä alettiinkin kutsua ”Irlannin pyhien opettajaksi”. Finnianin oppilaiden joukosta nousivat muun muassa ”Irlannin kaksitoista apostolia”, joista kuuluisimpia ovat Columba Ionalainen (9.6.) ja Brendan Merenkävijä (16.5.).

Pyhän Finnian laati kuuluisan ”Finnianin katumuskirjan” (Poenitentiale Vinniai), ankaran luostarikilvoittelijoiden säännön, jota kootessaan hän hyödynsi muun muassa pyhän Hieronymuksen ja Johannes Cassianuksen ajatuksia. Katumuksen tueksi Finnian määräsi paastoja. Maallikkoja kohtaan hän oli lempeä: esimerkiksi katuvalle murhaajalle hän asetti vain viikon mittaisen paaston, mutta murhanneen papin oli elettävä puoli vuotta pelkällä vedellä ja leivällä.

Vuonna 549 Irlannissa levisi rutto, ja pyhä Finnian teki parhaansa auttaakseen sairastuneita. Hoitaessaan toisia hän sai kuitenkin itse tartunnan ja menehtyi ikään kuin lähimmäisenrakkauden marttyyrina. Finniania alettiin kunnioittaa pyhänä, ja hänen kunnioituksensa levisi Espanjaan asti. Hänen reliikkejään säilytettiin Clonardissa, kunnes ne tuhottiin vuonna 887. Pyhän Finnianin perustama Clonardin luostari säilytti keskeisen asemansa vuosisatojen ajan, vaikka kärsikin suuresti ensin tanskalaisten ja sitten normannien hyökkäyksistä. 1200-luvulla luostari siirtyi augustinolaisen sääntökunnan haltuun ja jatkoi toimintaansa 1500-luvulle saakka.

Pyhä Johannes vaikutti 1300-luvulla. Hänen vanhempansa kuolivat, kun hän oli vain kaksivuotias. Hänen setänsä munkki Joannikios otti hänet keljaansa ja kasvatti häntä huolellisesti opettaen hänelle pyhiä kirjoituksia ja antaen hengellisiä neuvoja. Näin Johannes kasvoi profeetta Samuelin tavoin pienestä pitäen Jumalan yhteydessä. Hänestä tuli munkki ja pian hän sai myös pappisvihkimyksen.

Myöhemmin lähellä sijainneen Zikhnan pikkukaupungin asukkaat tahtoivat Johanneksen piispakseen. Tämä lähetti heidät pyytämään aikeelleen suostumuksen sedältään ja hengelliseltä ohjaajaltaan Joannikiokselta, jonka siunauksetta hän ei tahtonut tehdä mitään. Joannikios ei tahtonut kuullakaan asiasta ja suostui vasta, kun Johannes lupasi hänelle huolehtia myös heidän luostaristaan sekä setänsä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen.

Piispa Johannes paneutui innokkaasti kaitsemaan hänelle uskottua laumaa, mutta lupauksensa mukaan hän ei unohtanut myöskään Johannes Edelläkävijälle omistettua luostariaan Menoikionin vuorella. Kun hänen setänsä kuoli, hän luopui tälle antamansa kirjallisen lupauksen mukaisesti piispan asemasta ja omistautui kokonaan huolehtimaan luostarista. Hän rakennutti sinne uuden tilavan kirkon ja trapesan veljestölle. Bysantin keisari Andronikos III Paleologos ja Serbian hallitsija Stefan Uroš III olivat luostarin suuria hyväntekijöitä, joiden antamilla varoilla luostarin laajennustöitä tehtiin. Serreksen kaupunkiin rakennettiin sivuluostari. Johannes sai hankituksi luostarilleen myös pysyviä tulolähteitä ja huolehti siitä, että sen oikeudet oli vahvistettu niin maallisin kuin kirkollisinkin asiakirjoin.

Elettyään pitkän elämän ja hyvän vanhuuden erinomaisena esikuvana johtamilleen munkeille Johannes kuoli rauhallisesti vuonna 1333.

Pyhä Synesios vihittiin lukijaksi Roomassa paavi Sixtus II:n (257–258) aikana. Kerran nähdessään keisari Aureliuksen (270–275) uhraavan epäjumalille Synesios vaihtoi muutaman sanan keisarin kanssa kevyeen sävyyn ja lupasi leikillään uhrata itsekin. Keisari tarttui tähän lupaukseen, ja kun Synesios perui puheensa sanoen laskeneensa vain leikkiä, keisari luovutti hänet ruoskittavaksi. Maa värjäytyi hänen verestään, kun häntä lyötiin häränjänteillä. Seuraavana päivänä hänet pantiin makaamaan kuumalle ritilälle, jolloin hän kuuli taivaasta rohkaisevan äänen. Tuli voimakas sadekuuro, joka sammutti tulen ritilän alta.

Kidutukset eivät päättyneet tähän, vaan keisari kaivatutti syvän kaivannon, jonka pohjalle pystytettiin teräviä seipäitä. Synesios heitettiin ylhäältä niiden päälle, niin että ne puhkaisivat hänen ruumiinsa. Marttyyri säilyi kuitenkin hengissä ja hänet suljettiin henkitoreissaan Pantheoniin, mistä hänet lopulta vietiin mestattavaksi.

Jerusalemin esipaimen Aleksanteri syntyi Kappadokiassa 170-luvulla. Hän opiskeli Aleksandrian katekeettisessa koulussa, jossa hänen oppi-isinään olivat Pantainos ja Klemens Aleksandrialainen (k. 215). Kotiseudulleen palattuaan Aleksanterista tuli piispa ja hän julisti rohkeasti sanomaa Kristuksesta. Hänet vangittiin uskonsa tähden vuoden 202 tienoilla ja hän sai kärsiä paljon Herransa tähden. Aleksanteri pääsi vankilasta kantaen ”Herran Jeesuksen arpia ruumiissaan” (Gal. 6:17).

Vankeutensa jälkeen Aleksanteri lähti vuoden 211 tienoilla Jerusalemiin. Siellä häntä pyydettiin jäämään piispa Narkissoksen avuksi, tämä näet oli jo yli 100-vuotias ja korkean ikänsä heikentämä. Aleksanteri paimensi hengellistä laumaa tunnollisesti pyrkien vahvistamaan kristittyjen uskoa ja säilyttämään heidän keskinäisen rakkautensa. Narkissoksen kuoltua hän jäi yksin Jerusalemin piispaksi noin 40 vuoden iässä.

Aleksanteri perusti pyhään kaupunkiin ensimmäisen kristillisen kirjaston, jonne hän kokosi muun muassa kaikki Hippolytoksen, Beryllos Bostralaisen¹ ja Gaius Roomalaisen² kirjoitukset. Aleksanteri perusti myös katekeettisen koulun, jossa vieraili ajan parhaita opettajia kuten Origenes, jonka Aleksanteri siunasi opettamaan kirkoissa jo ennen kuin vihki hänet papiksi.

Rauhan vuosien jälkeen keisari Decius (249–251) käynnisti verisen kristittyjen vainon. Ensimmäiseksi iskettiin kirkon johtajiin. Aleksanteri ja muutama muu piispa pidätettiin ja vietiin kahleissa Palestiinan Kesareaan, jossa hän kävi pitkän vuoropuhelun Kesarean prefektin kanssa. Pyhä Aleksanteri lausui tyynesti, että Kristus on Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja, ja alkoi puhua rohkeasti muiden jumalien palvontaa vastaan. Tämä sai prefektin raivoihinsa, ja hän määräsi Aleksanterin kidutettavaksi eri tavoin ja sen jälkeen heitettäväksi pedoille.

Kidutusten jälkeen teloittajat riisuivat Aleksanterin alastomaksi, jättivät hänet sidottuna areenalle ja päästivät pedot irti. Aleksanteri rukoili: ”Herra, jos sinä tahdot, että loppuni koittaa nyt, niin tapahtukoon sinun tahtosi.” Pedot pysähtyivät hänen jalkojensa juureen. Jotkut niistä palasivat häkkeihinsä, ja eräät kieriskelivät pyhän marttyyrin edessä ja nuolivat hänen jalkojensa haavoja. Pyhä piispa heitettiin vankilaan, jossa hän menehtyi kidutuksiin joulukuun 12. päivänä, luultavasti vuonna 249. Kristityt voitelivat hänen ruumiinsa, käärivät sen liinavaatteisiin ja hautasivat sen kunniallisesti.

Pyhä Spyridon asui Kyproksen saarella neljännen vuosisadan alussa ja vietti rauhallista paimenen elämää. Hän oli kouluja käymätön kansanmies mutta viisas ja aikaansaava. Hän oli kuulu vieraanvaraisuudestaan ja lähimmäisenrakkaudestaan. Kaikki matkalaiset ja apua tarvitsevat hän kutsui kotiinsa ja palveli heitä koko sydämestään: hän pesi heidän jalkansa ja kestitsi heidät kasvot ilosta loistaen aivan kuin olisi pitänyt heidän palvelemistaan suurena etuoikeutena. Spyridon oli solminut avioliiton kunniallisen uskovan neidon kanssa, ja heillä oli tytär Irene. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän eli puhtaasti ja hurskaasti ainoana päämääränään viettää Jumalalle mieluista elämää.

Spyridonin lempeys ja rakkaus kaikkia kohtaan ei pysynyt kätkössä. Kun pienen Trimythuksen kaupungin piispa kuoli, alueen kristityt valitsivat Spyridonin yksimielisesti piispakseen. Näin hänestä tuli myös ”järjellisten lampaiden paimen”. Uudessa asemassaan Spyridon jatkoi entisenlaista elämäänsä. Hän käytti vaatimatonta vaatepartta, kulki aina jalan ja auttoi ihmisiä peltotöissä sekä kaitsi lammaslaumaansa. Eräänä yönä rosvot yrittivät ryöstää hänen laumastaan emälampaita. He eivät kuitenkaan päässeet liikahtamaankaan, sillä jokin yliluonnollinen voima naulitsi heidät paikoilleen. Aamulla rosvot tunnustivat häpeissään aikeensa pyhälle piispalle. Tämä vapautti heidät näkymättömistä kahleista, nuhteli heitä ja kehotti vastedes elämään rehellisesti sekä lahjoitti heille kaiken lopuksi kaksi lammasta – palkkioksi koko yön valvomisesta, kuten hän hymyillen sanoi.

Vaikka Spyridon oli ankara omaa itseään kohtaan, hän suhtautui veljiensä heikkouksiin sääliväisesti. Hän saattoi esimerkiksi rikkoa paaston voidakseen vahvistaa uupunutta vaeltajaa. Hyvän paimenen tavoin hän oli valmis antamaan henkensä hengellisten lampaittensa edestä, jotta he löytäisivät armon viheriöivät laitumet.

Kerran Kyprosta kohtasi suuri kuivuus ja nälänhätä. Sitä seurasi vielä kulkutauti, johon nälän heikentämiä ihmisiä menehtyi satamäärin. Nähdessään ihmisten hädän ja laumansa harvenemisen Spyridon syventyi hartaaseen rukoukseen. Taivaalle alkoi pian kerääntyä pilviä. Vasta kun pyhä jonkin ajan kuluttua rukoili uudelleen, alkoi sataa. Näin kukaan ei voinut ajatella, että kyse oli sattumasta. Lukemattomia muitakin ihmeitä tapahtui hänen rukoustensa voimasta.

Nälänhädän uhatessa aluetta toisen kerran rikkaat tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. He säilyttivät viljaa aitoissaan myydäkseen sen vasta äärimmäisessä hädässä mahdollisimman kalliilla hinnalla. Spyridon oli järkyttynyt heidän kovasydämisyytensä tähden. Kun hän oli rukoillut asian puolesta, rikkaiden aitat romahtivat yöllisessä myrskyssä ja rankkasateessa, minkä jälkeen kaikki saattoivat käydä hakemassa viljaa maksamatta mitään.

Eräänä talvipäivänä Spyridon oli menossa pelastamaan syyttömästi kuolemaan tuomittua miestä, kun joki alkoi tulvia tien poikki estäen hänen kulkunsa. Hän käski vettä pysähtymään ja ylitti joen kuivin jaloin.

Spyridon sai Kristukselta voiman jopa yli kuoleman. Kun eräs vierasheimoinen nainen toi kuolleen vauvansa ruumiin Spyridonin jalkoihin, tämä rukoili ja lapsi virkosi henkiin. Oman tyttärensä Irenen kuoltua äkillisesti pyhä piispa ei sen sijaan pyytänyt Herraa palauttamaan tätä elämään. Mutta kun muuan nainen, joka oli uskonut rahansa Irenen haltuun, oli epätoivoissaan, koska kukaan ei tiennyt, minne Irene oli pannut rahat, piispa kumartui tyttärensä haudan yli ja kysyi tältä, missä ne ovat. Haudasta kuului ääni, joka ilmoitti hänelle paikan.

Kun keisari Konstantinus Suuri kutsui kokoon ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325, myös Spyridon osallistui siihen yksinkertaisessa paimenenviitassaan yhdessä aikakautensa loistavimpien ja sivistyneimpien hahmojen kanssa. Kokouksen kuluessa areiolainen filosofi haastoi ortodoksit keskusteluun Pyhästä Kolminaisuudesta. Silloin Kyproksen oppimaton paimen astui esiin ja julisti Pyhän Kolminaisuuden olevan Jumalan salaisuuksia, joita pieni inhimillinen järki ei voi käsittää, niin kuin ei merikään mahdu pikkuruiseen astiaan. Tarinan mukaan hänellä oli kädessään tiili, jonka valmistukseen tarvitaan kolmea elementtiä: tulta, vettä ja maata. Puheensa lopuksi Spyridon teki Kolminaisuuden ykseyttä valaistakseen ristinmerkin tiilen yli ja lausui: ”Nimeen Isän…”, jolloin tiilestä leimahti tuli kohti kattoa, ”ja Pojan”, jolloin sen sisältämä vesi valahti maahan, ”ja Pyhän Hengen”, jonka jälkeen hän avasi kämmenensä, jolla oli vain maa-aines, josta tiili oli tehty. Keskustelun lopputuloksena filosofi hylkäsi areiolaisuuden ja liittyi ortodoksien riveihin.

Pyhän Konstantinuksen kuoleman jälkeen hänen poikansa Konstantios kallistui jälleen areiolaisuuteen. Oleskellessaan kerran Antiokiassa Konstantios sairastui niin vakavasti, että hänen tilansa näytti toivottomalta. Viimeisenä oljenkortena pyhä Spyridon kutsuttiin paikalle Kyprokselta. Heti kun hän saapui oppilaansa Trifyllioksen (12.6.) kanssa, hän paransi keisarin ja sai tämän lupaamaan, että pysyy uskollisena ortodoksiselle opetukselle ja kohtelee alamaisiaan armahtavaisesti. Keisari antoi pyhälle piispalle paljon kallisarvoisia lahjoja, jotka tämä heti Kyprokselle palattuaan jakoi pois.

Kerran Spyridon toimitti ehtoopalvelusta syrjäisessä kirkossa, jossa ei ollut läsnä muita kuin hänen diakoninsa. Kun pyhä piispa sanoi: ”Rauha olkoon teille kaikille!”, diakoni kuuli hämmästyksekseen näkymättömän seurakunnan vastaavan: ”Niin myös sinun hengellesi.” Spyridonin erityiset armolahjat ilmenivät myös käytännön asioissa. Kerran hän paljasti, missä erään paimenen kadonneet lampaat olivat. Tämän nähdessään muuan hänen vieraansa päätti ottaa vastaan kristinuskon hurskaan kristityn vaimonsa suureksi iloksi.

Elettyään pitkän ja armorikkaan elämän Pyhän Hengen jatkuvassa johdatuksessa pyhä Spyridon kuoli rauhallisesti 78 vuoden iässä. Viimeisinä sanoinaan hän innosti läheisiään seuraamaan Kristusta ja ottamaan päälleen Hänen keveän ikeensä.

Pyhän Spyridonin maatumattomista jäännöksistä tuli ehtymätön parannusten ja ihmeiden lähde kyproslaisille aina 600-luvulle saakka, jolloin ne vietiin Konstantinopolin Hagia Sofian kirkkoon turvaan arabien hyökkäykseltä. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, reliikit vietiin tuolloin Venetsialle kuuluneelle Korfun saarelle, missä ne ovat tänäkin päivänä. Pyhää Spyridonia pidetäänkin erityisesti Korfun saaren suojelijana.