Kirkkokalenteri

Pyhä Tuomas oli kotoisin Kyminasvuoren lähistöltä Vähän-Aasian Bityniasta ja vaikutti keisari Leo VI Viisaan aikana (886–912). Jo lapsena hän vieraili usein Kyminasvuorella asuvien munkkien luona ja sai heiltä luostarikutsumuksen kipinän. Luostarielämän opettajana hänellä oli eräs munkki, jonka johdolla hän oppi tuntemaan psalmit, apostolien kirjeet ja koko kirkollisen elämän järjestyksen. Sen jälkeen hänet vihittiin munkiksi. Tuomas alkoi heti kilvoitella ankarasti kohti henkisen kauneuden saavuttamista. Niinpä hänestä tuli kuin pyhä ikoni, joka innosti kaikkia näkijöitään vastaavanlaisiin kilvoituksiin.

Noihin aikoihin eräs konstantinopolilainen ylimys oli rakennuttanut vuorelle luostarin Jumalan kunniaksi ja sielunsa pelastukseksi. Hän tiedusteli paikalliselta piispalta, tuntisiko tämä ketään hyveellistä ja hengellisessä elämässä kokenutta munkkia, joka olisi sopiva uuden yhteisön johtajaksi. Piispa suositteli Tuomasta, joka oli elävä esimerkki aidosta hengellisestä kilvoituselämästä.

Igumeniksi tultuaan Tuomas johti luostariaan viisaasti useita vuosia. Nöyryydessään hän yritti kätkeytyä ihmisiltä, mutta sitäkin innokkaammin he hakeutuivat hänen luokseen nauttiakseen hänen hyveellisestä seurastaan. Tämä häiritsi Tuomasta, ja niinpä hän valitsi yhden munkeista uudeksi igumeniksi ja siirtyi itse tuntemattomaan hiljaiseen paikkaan erään vuoren juurelle. Veljet kaipasivat kuitenkin hengellistä isäänsä ja etsivät häntä, kunnes lopulta löysivät hänen uuden asuinpaikkansa. He lupasivat rakentaa hänelle erakkomajan luostarin lähelle, kunhan hän vain palaisi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. Tuomas suostui tähän järjestelyyn.

Paholainen ei kuitenkaan jättänyt rauhaan Tuomasta, joka jatkuvasti ärsytti sitä sankarillisilla kilvoitusteoillaan. Kolme vuotta Tuomasta kiusasivat hyttyset, jotka söivät häntä yötä päivää, niin että hänen ulkonäkönsä muuttui puremien tähden tunnistamattomaksi. Sitten tuli suuria kärpäsiä ja valtavia muurahaisarmeijoita, mutta nekään eivät voineet saada häntä lähtemään pois keljastaan tai luopumaan kilvoitusjärjestyksestään. Lopulta hänen keljansa täyttyi myrkyllisillä matelijoilla, joita oli joka puolella. Tämä koettelemus kesti yksitoista vuotta.

Kerran kun Tuomas toimitti kirkossa pyhää liturgiaa nuoren oppilaansa avustamana, heille ilmestyi kirkkosalissa epämuodostuneen härän kaltainen hirviömäinen olento. Veli kauhistui nähdessään sen, mutta pyhittäjä jatkoi rauhallisesti rukouksiaan. Käännyttyään hän kyllä huomasi hirviön, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan ainoastaan kutsui kauhistuneen oppilaansa vierelleen ja toimitti sitten palveluksen loppuun. Sitten Tuomas poistui alttarista ja lähestyi petoa, joka tarrasi hampaillaan kiinni hänen feloninsa reunaan. Tuomas veti pedon ulos kirkosta jyrkänteen reunalle, josta se heittäytyi alas ja hautautui maanvyörymän alle. Kun pyhä mies tämän jälkeen palasi keljaansa, matelijat eivät voineet enää kestää hänen kasvojensa hohdetta, vaan ryntäsivät aivan kuin tulen ajamina samalle paikalle, johon hirviö oli hautautunut. Sinne laskeutui lopuksi iso parvi lintuja, jotka söivät matelijat.

Tästä ihmeellisestä tapahtumasarjasta lähtien kiusauksista vapautunut Tuomas sai Jumalalta sairaiden parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Ne taas vetivät hänen luokseen yhä enemmän kävijöitä. Kerran jopa keisari Leo lähetti pyhittäjälle kirjeen pyytäen häneltä vastausta johonkin ongelmaansa. Kun kirjeentuoja saapui paikalle, Tuomas ojensi tälle vastauksen saman tien edes avaamatta keisarin kirjettä. Kun keisari luki Tuomaksen vastauksen ongelmaansa ja sai tietää kuinka se annettiin, hän tahtoi lähteä tapaamaan Tuomasta, mutta nöyryydessään tämä kielsi häntä tulemasta luokseen.

Ihmispaljouteen väsynyt Tuomas jätti pian luostarinsa toisen kerran. Hän nousi vuorelle hyvin vaikeapääsyiseen paikkaan ja eli siellä yksin vielä useita vuosia. Luostariin hän laskeutui ainoastaan, jos jonkun veljen sielu oli vaarassa ja tämä tarvitsi hänen tukeaan. Korkean iän saavutettuaan hän sairastui ja antoi sielunsa rauhassa Jumalan haltuun.

Pyhä Gregorius syntyi 600-luvun loppupuolella Syyriassa. Hän palveli pappina Pyhän Markuksen katedraalissa Roomassa. Hänen oppineisuutensa, kyvykkyytensä ja pyhyytensä tunnettiin yleisesti. Kun Rooman paavin istuin jäi tyhjilleen, Gregoriuksen tueksi nousi spontaani kansanliike. Gregoriuksen osallistuessa edellisen paavin Gregorius II:n hautajaissaattoon 11.2.731 väkijoukko kirjaimellisesti nosti hänet harteilleen ja julisti hänet paaviksi. Gregorius oli viimeinen paavi, jonka valinnan vahvisti muodollisesti Ravennan eksarkki Bysantin keisarin nimissä.

Pyhä Gregorius oli taitava puhuja ja voimallinen saarnaaja, joka osasi sekä kreikkaa että latinaa. Hän oli katolisen uskon tukipylväs ja kristillisen totuuden levittäjä. Gregorius tuki voimakkaasti lähetystyötä Länsi-Euroopassa. Hän nimitti pyhän Bonifatiuksen (5.6.) arkkipiispaksi nykyisen Saksan alueelle ja avusti tämän työtä kaikin tavoin.

Keisari Leo oli vähän aiemmin kieltänyt kaikkien pyhien kuvien kunnioittamisen. Edeltäjänsä tavoin paavi Gregorius III lähetti keisarille kirjeitä vaatien tätä lopettamaan kuvien vastustamisen, mutta Leo ei vastannut. Useimmat paavin lähettiläistä vangittiin jo Sisiliassa.

Gregorius III kutsui vuonna 731 koolle Roomaan kaksi kirkolliskokousta, joissa erotettiin kirkon yhteydestä kaikki pyhiä kuvia tuhoavat tai niiden kunnioittamisen kieltävät. Tästä kuullessaan keisari joutui raivon valtaan ja päätti ryhtyä voimatoimiin. Hän lähetti aseistetun laivueen pidättämään paavin ja tuomaan hänet Konstantinopoliin. Jumalan sallimuksesta nousi myrsky eivätkä laivat päässeet perille. Keisari otti kuitenkin haltuunsa Rooman piispan alaiset alueet Kalabriassa ja Sisiliassa. Nämä sekä Illyria julistettiin kuuluvaksi Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Tämä oli vakava taloudellinen isku Rooman kirkolle ja käytännössä ensimmäinen isompi askel kohti Rooman ja Konstantinopolin välistä skismaa.

Noihin aikoihin Gregorius alkoi jälleenrakentaa ja kaunistaa Rooman kirkkoja loisteliailla maalauksilla. Hän teki myös hiljaisen ikonoklasmin vastaisen protestin antamalla pystyttää apostoli Pietarin haudan yläpuolella olevan alttarin eteen kuusi massiivista onykskivistä pylvästä, joihin kiinnitettiin Kristuksen ja pyhien kuvia ja näiden eteen lampukoita. Pylväistä viisi on edelleen Pyhän Pietarin kirkossa.

Kun langobardit uhkasivat Roomaa, Gregorius ei enää pyytänyt apua Itä-Roomasta vaan frankeilta ja läntisiltä ruhtinailta. Keskellä näitä levottomuuksia pyhä Gregorius nukkui pois 10. joulukuuta vuonna 741. Hänet muistetaan nöyränä ja viisaana esipaimenena sekä munkkien ja nunnien ystävänä, joka rakasti köyhyyttä ja köyhiä sekä suojeli leskiä ja orpoja.

Stefan Brankovic nousi Serbian hallitsijaksi vuonna 1458. Tuskin hän oli ennättänyt osoittaa hurskautensa ja hyveensä kansansa hallitsijana, kun turkkilaisten hyökkäys pakotti hänet lähtemään vaimonsa ja lastensa kanssa maanpakoon Albaniaan ja myöhemmin sieltä Italiaan. Stefan kuoli Venetsiassa vuonna 1485. Hänen toiseksi vanhin poikansa Jovan (Johannes) kasvoi Styriassa ja säilytti vieraassa ympäristössäkin ortodoksisen uskonsa. Hän seurasi vanhempaa veljeään Djordjea Sremin (Pohjois-Serbian) hallitsijana. Jovan piti erityisen hyvää huolta kirkon tarpeista, erityisesti Athosvuoren, Dalmatian ja Banatin luostareista. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1502 (tai 1503). Hänen albanialainen äitinsä Angelina vihkiytyi poikansa kuoltua nunnaksi Krušedolin luostarissa, jonka hän oli itse perustanut. Serbian kirkko muistelee Angelinaa 30.7.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363) kiersi Vähän-Aasian kaupungeissa, hän kävi myös Ankarassa. Siellä kristitty katekumeeni Gemellos, hurskas mies Klimaksinan seurakunnasta, moitti keisaria terävästi hänen kristinuskoa herjaavista mielipiteistään. Tästä raivostuneena Julianus käski vyöttää Gemelloksen tulikuumalla rautavyöllä ja määräsi, että tämän oli lähdettävä hänen seurueensa mukaan. Matkan varrella Gemellosta kidutettiin entistä kovemmin, mutta hän pysyi lujana uskossaan. Jumalan sallimuksesta marttyyri tapasi papin, joka kastoi hänet. Kasteen aikana hän kuuli taivaasta ääneen: ”Siunattu olet sinä, Gemellos, joka olet joutunut kärsimään paljon!” Tämän jälkeen hänet naulittiin ristille ja hän antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänen ruumiinsa salaa.

Keisari Maximianuksen hallitusaikana (311–313) Aleksandriassa oli mellakoita poliittisten väittelyiden takia. Jotkut olivat huolestuneita siitä, että kristinusko levisi yhä nopeammin kansan keskuudessa. Kun tästä kerrottiin keisarille, hän lähetti asiaa tutkimaan ateenalaissyntyisen neuvonantajansa Menaksen, joka oli sivistynyt ja puhetaidostaan kuuluisa mies. Menas oli kuitenkin itsekin salakristitty. Aleksandriassa hän onnistui saamaan nopeasti aikaan rauhan ja sovun eripuraisten osapuolten välille, mutta hän ei ryhtynyt toimiin kristinuskoa vastaan vaan päinvastoin levitti sitä itse, ei niinkään sanoin kuin teoin. Hän piti näet tapanaan kävellä torilla vaatimattomassa asussa ilman asemansa tuomia etuuksia. Kätensä kosketuksella ja ristinmerkillä hän paransi Kristuksen nimessä lukuisia sairaita, mikä sai kansan seuraamaan häntä.

Keisarille tiedotettiin, että koko Aleksandria oli kääntymässä kristinuskoon hänen lähettämänsä edustajan toimien johdosta. Keisari alkoi pelätä Menaksen suunnittelevan vallankaappausta ja vapautti tämän tehtävistään. Hänen tilalleen prefektiksi lähetettiin toinen ateenalainen, Hermogenes, jonka tehtävä oli palauttaa keisarin arvovalta. Hermogenes oli saanut määräyksen, että mikäli Menas ei suostu luopumaan uskostaan, häntä oli rangaistava kuolemalla. Tietämättömyydessään Hermogenes uskoi palvelevansa oikeaa asiaa.

Tultuaan suuren sotaväenosaston kanssa Aleksandriaan Hermogenes antoi pidättää Menaksen ja alkoi kuulustella tätä. Menas kertoi rauhallisesti, kuinka oli löytänyt kristillisiä kirjoja ja niiden kautta ylevän, paljon kauniimman maailmankatsomuksen kuin mikä perinteisellä monijumalaisella uskonnolla oli tarjottavanaan. Hän kertoi myös vakuuttuneensa käytännössä Kristuksen voimasta, kun eräs halvaantunut mies oli parantunut hänen kutsuessaan avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän jälkeen Menas oli ottanut kasteen. Menas kutsui todistajakseen myös kansan, joka seurasi kuulustelua amfiteatterissa, sillä monet olivat nähneet ihmeitä omin silmin. Neljän tunnin kuluttua Hermogenes päätti kuulustelun ilmoittaen, että sitä jatkettaisiin seuraavana aamuna.

Aamulla teatteriin oli tuotu myös julmimpia kidutusvälineitä Menaksen pelottelemiseksi. Kun sanat eivät tehonneet, Hermogenes määräsi ihon leikattavaksi pois Menaksen jalkapohjista, mutta tuskasta huolimatta tämä lauloi kiitoshymnejä Jumalalle. Kansan myötätunto rohkaisi häntä ja samalla miehuullisuudella hän kesti myös kielensä katkaisemisen ja silmiensä ulos kaivamisen. Lähes kuolleena Menas heitettiin tyrmään ja seuraavana aamuna, jos hän olisi vielä elossa, Hermogenes oli päättänyt tuomita hänet petojen syötäväksi.

Yöllä Hermogenes, joka oli pohjimmiltaan lempeä mies, heräsi kesken uniaan omantuntonsa soimauksiin. Hän katui julmaa menettelyään ja päätti aamulla kutsua kansan kokoon osoittamaan kunnioitusta edes marttyyrin ruumiille. Kun sotilaat menivät hakemaan Menasta areenalle, ei tämä heidän hämmästyksekseen ollutkaan kuollut vaan täysissä voimissaan. Lisäksi he näkivät kahden loistavan enkelin seisovan hänen molemmilla puolillaan. Sotilaat heittivät pois aseensa, uskoivat Kristukseen ja jäivät Menaksen luo.

Yhdessä sotilaiden kanssa Menas kiiruhti amfiteatteriin. Hermogenes tyrmistyi nähdessään marttyyrin täysin terveenä kävelemässä omilla jaloillaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän meni koskettamaan tätä omin käsin. Sitten hän seisoi pitkään kuin kivettyneenä. Jumalan armo verhosi hänet, ja Menaksen opetettua hänelle kristinuskon totuuksia hän otti vastaan kasteen yhdessä monien muiden aleksandrialaisten kanssa.

Aleksandriassa oli tuolloin kolmetoista piispaa, jotka olivat tulleet kaupunkiin seuraamaan Menaksen marttyyrikilvoitusta sekä vierailemaan uskovien luona. Viikon kuluttua Hermogeneksen kasteesta Menas ehdotti heille, että Hermogenes vihittäisiin Aleksandrian piispaksi. Piispaksi tultuaan Hermogenes antoi kaittavilleen hyvän esimerkin kristillisestä elämästä jakamalla pois suuren omaisuutensa. Hän antoi myös muuttaa eräitä pakanallisia temppeleitä kirkoiksi. Hän julisti jatkuvasti uskon totuutta, vieraili sairaiden ja kärsivien luona sekä pyrki auttamaan kaikkia ahdistuksessa olevia.

Kuultuaan asioiden saamasta käänteestä keisari Maximianus päätti itse mennä sotajoukon kanssa Aleksandriaan. Tuomioistuimen edessä Hermogenes perusteli kristityksi kääntymystään niin vakuuttavasti, ettei keisarilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ainoa vastaus, jonka keisari pystyi antamaan, oli raaka väkivalta. Hermogenekseltä katkaistiin kaikki raajat, jotka heitettiin hänen silmiensä edessä palavaan uuniin, hänet lävistettiin keihäillä, niin että sisälmykset levisivät maahan, ja lopulta hänen ruumiinsa riekaleet heitettiin Niiliin.

Tämän jälkeen keisari kiinnitti huomionsa Menakseen, jota kansa kunnioitti lähes jumalolentona. Hän pelkäsi, että Menas tekee hänet naurunalaiseksi jollakin uudella ihmeellä. Niinpä hän määräsi tämän suljettavaksi tyrmään, missä hänet ripustettiin käsistään riippumaan katosta raskas kivi jalkoihin kiinnitettynä. Siinä Menas saisi kuolla yksin ilman minkäänlaista lohtua. Viimeiseen saakka hän hymisi psalmin säettä ”Herra, katso minun kärsimystäni ja vaivaani” (Ps. 25:18) ja toisteli apostolin lausetta: ”Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka on ilmestyvä.” (Room. 8:18) Voimiensa ehdyttyä hän lausui vielä: ”Kiitän Sinua, Herra, että olen päässyt nauttimaan hyvyyksistäsi.” Sitten hän vaikeni ja heitti henkensä.

Keisarin pilkatessa Kristusta ja Hänen marttyyreitaan Hermogenes ja Menas ilmestyivät vielä kuolemansa jälkeen suurelle kansanjoukolle. Kun Menaksen nuori sihteeri Eugrafos näki heidät, hän asteli keisarin eteen, julisti olevansa kristitty ja vaati saada kunnian kuolla Herransa tähden. Raivoissaan Maximianus sieppasi miekan henkivartijaltaan ja löi sillä Eugrafoksen kuoliaaksi saman tien.

Pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin. Matkan varrella ne saivat aikaan suuria ihmeitä osoittaen näin, että Pyhä Henki asuu pyhien ruumissa vielä kuoleman jälkeenkin. Reliikkien löytymisellä on oma muistopäivänsä 17.2.