Kirkkokalenteri

Jumalan palvelija Antonios syntyi Jerusalemin lähellä vuonna 789. Kasteessa hän sai nimen Johannes. Jo lapsena hänen hurskaat vanhempansa antoivat hänet erään vuorilla asuvan erakon palvelukseen. Erakko näki pojan loistavan tulevaisuuden mutta ilmoitti tälle myös, että vaikka poika tekisi mitä tahansa, lopulta hän kuitenkin omistautuisi kokonaan Jumalan palvelemiseen. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Johannes oleskeli Vähän-Aasian Attaleiassa, jossa eräs laivastoamiraali otti hänet palvelukseensa. Johannes nousi nopeasti arvoasteikossa ja lopulta keisari Mikael II (820–829) nimitti hänet Vähän-Aasian eteläisen Kybyrraetotin maakunnan maaherraksi.

Uransa huipulla ollessaan Johannes alkoi ajatella avioliiton solmimista. Samoihin aikoihin erakko lähetti hänelle muistutuksen lausumastaan profetiasta. Johannes järjesti maakunnan johtohenkilöille suuret juhlat, mutta niiden aikana hän Jumalan tahdolle kuuliaisena poistui paikkakunnalta salaa palvelijansa Teodoroksen kanssa. Pylväskilvoittelija Eustratios vihki heidät molemmat munkeiksi antaen heille uusiksi nimiksi Antonios ja Sabbas. Välteltyään aikansa keisarin toimeenpanemia etsintöjä he asettuivat lopulta erakkomajaan Bitynian Olymposvuorelle. Heidän hengellinen ohjaajansa oli ankara erakko Jaakob, joka oli entinen piispa.

Myöhemmin Antoniosta alettiin väärin perustein syyttää rahojen kavaltamisesta maaherrana ollessaan, ja hän joutui joksikin aikaa vankilaan. Vapaaksi päästyään hän palasi Olymposvuorelle, jossa hänen hengellinen isänsä Jaakob oli kuolinvuoteellaan.

Eräänä päivänä Antonios luki pyhän Johannes Siinailaisen Portaat-kirjasta: ”Se joka hiljaisuudessa eläessään on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja on sen jälkeen vaihtanut elintapaansa ja myynyt itsensä kuuliaisuuteen, on sokeana oltuaan vaivaa näkemättä saanut näkönsä ja nähnyt Kristuksen.” Niinpä hän päätti lähteä tuntemattomana Bitynian Kioksessa sijaitsevaan luostariin päästäkseen osalliseksi kuuliaisuuden siunauksesta. Siellä hän teki auliisti kaikkein raskaimpia ja epämieluisimpia töitä. Ryysyisissä vaatteissa ja huonoissa kengissä hän oksasti luostarin viinitarhaa, vaikka kokemattomuuttaan leikkasi monta kertaa omia sormiaan. Lisäksi hän palveli veljiä luostarin trapesassa. Hän ei valittanut igumenin ankaraa kohtelua eikä töiden raskautta, sillä hän odotti saavansa palkintonsa kilvoittelunsa lopussa. Eräänä yönä hän näki unessa miehen, jolla oli kädessään vaaka. Toisessa vaakakupissa olivat kaikki hänen syntinsä nuoruudesta lähtien ja toisessa kuokka, jolla hän puhdisti luostarin puutarhaa rikkaruohoista. Se oli painavampi kuin syntejä sisältävä kuppi ja mies sanoi hänelle: ”Katso, Herra on hyväksynyt työsi ja antanut anteeksi syntisi.”

Luostarin igumenin Ignatioksen kuoltua Antonios palasi erakkolaansa Olymposvuorelle. Siellä hän vältti pyhien ikonien kunnioittajien vainot. Niiden päätyttyä hän siirtyi Herakleionin luostariin, joka sekin sijaitsi Olympoksella. Veljien häntä kohtaan osoittama kunnioitus häiritsi häntä kuitenkin siinä määrin, että hän pyysi siunausta palata erakkoelämään. Igumeni siunasi hänet lähtemään Kaikkien pyhien skiittaan, joka oli Herakleionin sivuluostari Konstantinopolissa. Siellä Antonios eli täydellisessä eristäytyneisyydessä seitsemän vuotta, minkä jälkeen hän alkoi ottaa vastaan vierailijoita. Hän kävi itsekin toisinaan tapaamassa lähellä asuvia kilvoittelijoita.

Antonioksen rukousten voimalla tapahtui lukuisia ihmeitä. Muun muassa keisarinna Teodoran veli, tunnettu kenraali Petronas parani vaikeasta sairaudestaan. Antonioksen neuvosta Petronas ryhtyi armeijoineen taisteluun Melitenen emiirin Umarin arabijoukkojen kanssa. Petronas sai maineikkaan voiton ja keisarikunnan vihollisena tunnettu emiiri kaatui. Tämän jälkeen kenraali tahtoi pitää pyhän Antonioksen aina lähellään ja järjesti tälle asuinpaikan omaan taloonsa.

Saavutettuaan 85 vuoden iän pyhä Antonios sairastui ja vetäytyi erääseen Konstantinopolin luostariin. Petronas kiirehti sinne ja pyysi kyynelsilmin hengellistä isäänsä ja parantajaansa rukoilemaan, ettei hänen tarvitsisi enää elää tämän kuoleman jälkeen. Kotimatkallaan Petronaskin sairastui, ja he kuolivat samalla hetkellä. Tämä tapahtui vuonna 865. Pyhä Antonios pääsi lepoon saamaan palkan kilvoituksistaan mukanaan hengellisen poikansa sielu, jolle hän oli rukouksillaan hankkinut Jumalan armon.

Pyhä Eligius syntyi vuonna 588 Keski-Ranskan Limogesissa roomalaislähtöiseen kristittyyn sukuun. Hän toimi nuoruudessaan oppipoikana rahapajassa ja hänestä tuli taitava metallikäsityöläinen. Hän pääsi kuningas Clothar¹ II:n (584–628) aikana Pariisin hovin suosioon ja hänen tehtäväkseen annettiin valmistaa kultainen valtaistuin jalokiviupotuksin. Lopputuloksen nähdessään kuningas oli hyvin tyytyväinen, mutta Eligius esitteli hänelle vielä toisenkin samanlaisen valtaistuimen, jonka hän oli onnistunut tekemään käyttöönsä saamista kullasta ja jalokivistä. Hämmästynyt kuningas teki Eligiuksesta rahastonhoitajansa ja Marseilles’n rahapajan johtajan. Kuningas piti Eligiusta lähipiirissään ja kunnioitti tämän viisaita neuvoja.

Eligius joutui kuitenkin epäilyksenalaiseksi kuninkaan silmissä kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa, koska ei tiennyt mitä se edellyttäisi ja voisiko täyttää sen kaikissa tilanteissa. Lopulta kuningas ymmärsi, että Eligiuksen kieltäytyminen ei johtunut epäluotettavuudesta vaan arasta omastatunnosta. ”Sinun omatuntosi on parempi tae uskollisuudesta kuin toisten vannomat valat!” kuningas sanoi ja luotti Eligiukseen entistä enemmän.

Eligius rikastui nopeasti. Hän ryhtyi käyttämään silkkivaatteita, jotka olivat tuohon aikaan hyvin harvinaisia, ja koristeli ne kullalla ja jalokivikoruilla. Hän ei kuitenkaan kiintynyt kunnianosoituksiin ja rikkauksiin vaan alkoi vähitellen antaa pois sellaista mitä ei välttämättä tarvinnut. Hän alkoi pukeutua karkeaan vaatteeseen ja käyttää omaisuuttaan köyhien auttamiseen ja vankien vapaaksi ostamiseen. Hän lunasti vapaaksi roomalaisia, galleja, brittejä, pohjois-afrikkalaisia ja sakseja, joita oli myytävänä orjamarkkinoilla. Monet heistä kääntyivät kristityiksi. Jotkut palasivat koteihinsa mutta toiset lähtivät luostareihin tai jäivät asumaan Eligiuksen luokse.

Pyhän Eligiuksen hyväsydämisyys tunnettiin yleisesti. Jos joku tiedusteli tietä kuninkaan rahastonhoitajan luokse, hänelle sanottiin: ”Kulje tuohon suuntaan, kunnes tulet sellaisen talon luokse, jonka luona näet joukoittain kerjäläisiä. Siellä Eligius-herra asuu!” Pyhä Eligius pesi köyhien jalkoja, tarjoili heille ruokaa ja söi itse mitä heiltä jäi tähteeksi. Kun hänen rahavaransa loppuivat, hän antoi pois huonekalunsa, kenkänsä ja vyönsä.

Kuningas Clotharin kuoltua vuonna 629 valtaistuimelle nousi hänen poikansa Dagobert I, jolle Eligius oli sekä ystävä että neuvonantaja. Eligius rohkaisi Dagobertiä muuttamaan elämänsä evankeliumin periaatteiden mukaiseksi. Dagobert arvosti Eligiuksen neuvoja ja pyrki noudattamaan niitä vähintäänkin julkisissa asioissa. Pyhä Eligius sai perustaa nunnaluostarin Pariisiin ja Solignacin munkkiluostarin Limogesin eteläpuolelle. ”Nämä ovat portaat, joita pitkin me molemmat pääsemme nousemaan taivaan valtakuntaan”, hän luonnehti luostaria kuninkaalle. Noihin aikoihin Eligius sai myös valmistaa monia taidokkaasti koristeltuja reliikkiarkkuja muun muassa Martinus Laupiaan (11.11.), Genevieven, Lucianuksen ja Denis (Dionysios) Pariisilaisen (9.10.) pyhäinjäännöksille.

Kuninkaan luottomiehenä Eligius sai toimia myös hänen lähettiläänään. Tässä roolissa Eligius vahvisti Ranskan ja Britannian kuningaskuntien välistä ystävyyttä. Hän myös teki korjauksia ja parannuksia Ranskan lakiin saadakseen siitä oikeudenmukaisemman.

Eligiuksen tuttavapiiriin kuului monia hurskaita miehiä, joista tuli myöhemmin piispoja ja joita kunnioitetaan pyhinä. Kuningas Dagobertin kuoleman (639) aikoihin Eligius ja hänen ystävänsä pyhä Audoenus² päättivät omistautua kokonaan Jumalan ja kirkon palvelemiseen. Eligiuksesta tuli Noyonin ja Tournain piispa, Audoenuksesta Rouenin piispa. Seitsemän Eligiuksen entistä alaista tahtoi seurata häntä myös tässä uudessa tehtävässä; heidän joukossaan oli pyhä Tillo (7.1.), saksilainen orja, jonka Eligius oli ostanut vapaaksi. Piispat vihittiin yleensä omassa hiippakuntakatedraalissaan, mutta Eligius ja Audoenus vihittiin piispoiksi poikkeuksellisesti samassa palveluksessa Noyonissa.

Eligiuksesta tuli erinomainen piispa. Hän teki kovasti työtä hiippakunnassaan, jossa oli vielä suhteellisen vähän kristittyjä. Hän julisti evankeliumia Flanderin metsissä, nykyisen Belgian alueella. Kääntyneitä oli vain vähän, mutta piispa jatkoi rauhan ja rakkauden sanoman julistamista, usein henkensä kaupalla. Hän yritti parhaansa mukaan huolehtia sairaista ja näyttää evankeliumin mukaisen elämän esimerkkiä. Aina pääsiäisenä hän kastoi ne, jotka oli saattanut Jumalan tuntemiseen kuluneen kahdentoista kuukauden aikana.

Julistuksessaan pyhä Eligius varoitti kristittyjä turvautumasta ennustajiin, taikakeinoihin ja noituuksiin missään olosuhteissa, etteivät he menettäisi kasteessa saamaansa armoa. Taikauskoisten keinojen sijaan hän kehotti kristittyjä aloittamaan kaikki toimensa ja matkansa ristinmerkillä Jeesuksen Kristuksen nimessä ja lausumalla ”sunnuntain rukoukset”³, jolloin vihollinen ei tekisi heille mitään pahaa. Rikkaita pyhä Eligius kehotti lopettamaan murhaamisen – eli antamaan ruokaa nälkää näkeville.

Eligius perusti nunnaluostarin Noyoniin ja asetti sen johtajaksi oman suojattinsa, pariisilaisen pyhän Godebertan (11.4.). Eligius toimi myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Chalonin kirkolliskokous vuonna 647 vaati, että orjienkin oli saatava levätä sunnuntaisin ja juhlapäivinä.

Palveltuaan yhdeksäntoista vuotta piispana pyhä Eligius sairastui kuumeeseen tuntien kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen puhuakseen heille viimeisen kerran ja nukkui pois rauhassa ja ikuisen elämän ilossa joulukuun 1. päivänä vuonna 660. Pyhä Eligius haudattiin Noyoniin.

Vuoden kuluttua pyhän Eligiuksen hauta avattiin. Ruumis oli turmeltumaton ja sen hiukset ja parta olivat kasvaneet. Siitä huokui ihanaa tuoksua uskovien iloksi ja iankaikkisen elämän toivon vahvistukseksi. Eligiuksen jäännöksiä havittelivat useat luostarit, ja ne olisi myös haluttu siirtää Pariisiin, mutta koska Noyonin kristityt eivät suostuneet luopumaan niistä mistään hinnasta, ne jäivät Noyonin katedraaliin. Pyhästä Eligiuksesta tuli yksi keskiajan suosituimmista pyhistä Ranskassa ja hänen muistoaan alettiin viettää myös muualla Länsi-Euroopassa. Häntä kunnioitetaan erityisesti metallityöläisten suojelijana. Monet hänen valmistamistaan esineistä ovat säilyneet meidän aikaamme asti.

Pyhä Filaretos oli kotoisin Mustanmeren etelärannalla sijaitsevasta Paflagonian maakunnasta ja eli 700-luvulla. Hänen nimensä merkitsee ”hyveitä rakastava” ja sellainen hän todella olikin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta sekä paljon omaisuutta: peltoja, viinitarhoja ja karjalaumoja. Varallisuuttaan hän käytti köyhien hyväksi. Hän oli koko seudun hyväntekijä ja auttoi orpoja ja leskiä eikä yleensäkään voinut nähdä ketään puutteenalaista tarjoamatta tälle apuaan. Matkustavaisille ja vaeltajille hän avasi kotinsa ovet ja kävi henkilökohtaisesti pyytämässä heitä vieraikseen. Jumala palkitsi hänen anteliaisuutensa lisäten hänen varallisuuttaan sitä mukaa kuin hän jakeli sitä pois.

Jumala salli kuitenkin Paholaisen panna Filaretoksen koetukselle samoin kuin aikoinaan Jobin. Filaretos joutui varkaiden ja vallanpitäjien mielivallan uhriksi, ja hänelle sattui muitakin koettelemuksia, niin että hän oli lopulta puilla paljailla. Hänelle jäi vain yksi härkäpari, yksi lehmä vasikoineen, yksi hevonen ja muutamia mehiläispesiä. Hän ei kuitenkaan sanallakaan napissut Jumalaa vastaan. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa, joka oli vapauttanut hänet rikkauden taakasta, muistaen Herran sanat: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Matt. 19:24)

Filaretos alkoi tehdä työtä omin käsin. Kun hän eräänä päivänä oli menossa kyntämään peltotilkkuaan, hän kohtasi talonpojan, joka valitti surkeasti toisen kyntöhärkänsä kuolemaa. Filaretos antoi tälle heti toisen omista häristään ja parin päivän päästä vielä toisenkin, minkä jälkeen hän ei itse enää pystynyt kyntämään. Hänen vaimonsa ja lapsensa puhkesivat itkuun ja syyttivät hänen jättävän heidät säälimättömästi kuolemaan nälkään. Filaretos kesti perheensä herjaukset nöyrästi ja kehotti heitä kärsivällisyyteen, sillä Jumala kyllä huolehtisi heistä.

Hieman myöhemmin Filaretos lahjoitti hevosensa ratsumiehelle, jonka oma hevonen oli loukkaantunut sotaharjoituksissa. Pian hän antoi pois myös lehmän ja vasikan. Onneksi eräs hänen rikas ystävänsä antoi perheelle ruokatarvikkeita. Filaretos itse jakoi omasta osuudestaan niille, jotka olivat häntä köyhempiä.

Noihin aikoihin hovin lähettiläitä kulki ympäri valtakuntaa etsimässä hyvistä perheistä olevia kauniita tyttöjä, joista nuori keisari voisi valita tulevan puolisonsa. Kun he tulivat Aminaan, Filaretoksen kotipaikkaan, tämä majoitti heidät, sillä köyhdyttyäänkin hän kuitenkin asui vielä entisessä kodissaan, joka oli paikkakunnan paras rakennus. Alueen johtomiehet lähettivät ruokatarpeita, joista Filaretoksen vaimo Teosebo valmisti herkullisen aterian.

Isännän sisäistä viisautta säteilevä olemus teki lähettiläisiin niin suuren vaikutuksen, että he tahtoivat tutustua muuhunkin perheeseen. Filaretoksen tyttärentytärten Marian ja Maranthian viehättävä olemus ja kaunis käytös saivat lähettiläät pyytämään, että tytöt tulisivat heidän mukanaan Konstantinopoliin. Tytöt esiteltiin keisari Konstantinos VI:lle (780–797), joka näki heti paitsi heidän ulkonaisen kauneutensa, myös isoisän heihin istuttaman sisäisen kauneuden. Konstantinos otti Marian vaimokseen ja antoi Maranthian puolisoksi johtavalle hovimiehelleen. Filaretoksen hän kutsui luokseen palatsiin ja lahjoitti tälle entistä suurempia rikkauksia sekä kohotti hänet konsulin arvoon.

Pyhä Filaretos ei ylpistynyt korkeasta asemastaan ja uusista rikkauksistaan. Hän järjesti suuret juhlat, joihin hän kutsui pääkaupungin köyhät, vanhukset ja rammat. Sen jälkeen hän käveli päivittäin kaduilla mukanaan palvelija, joka kantoi rahaa, kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Kerjäläisen tavattuaan Filaretos työnsi kätensä johonkin näistä kukkaroista ja antoi mitä käteen sattui. Hän ei käyttänyt omaa harkintaansa vaan tahtoi toimia vain Jumalan välikappaleena.

Nöyrä ja lempeä Filaretos sai tietää kuolinhetkensä etukäteen. Hän kutsui ympärilleen koko suuren perhekuntansa ja pyysi heitä jakamaan hänen henkilökohtaisen omaisuutensa köyhille. Patriarkka Jaakobin tavoin hän kehotti jälkeläisiään: ”Lapseni, älkää unohtako vieraanvaraisuutta. Käykää sairaiden luona ja vierailkaa vankiloissa, pitäkää huolta leskistä ja orvoista. Maksakaa köyhien hautauskulut. Käykää säännöllisesti kirkossa. Älkää tavoitelko toisten omaisuutta. Älkää puhuko pahaa kenestäkään älkääkä iloitko vihollistenne vastoinkäymisistä. Tehkää niin kuin olette nähneet minun tekevän, niin Jumala suojelee teitä.” Sitten hän antoi sielunsa Jumalan haltuun valoisat kasvonsa ilosta loistaen. Hän oli toteuttanut elämässään Herran rukouksen sanat: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa.” Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen vuonna 792.

Pyhä Ananias oli lähtöisin Luoteis-Persian Adiabenen alueen keskuskaupungista Arbilista. Hänet pidätettiin uskonsa tähden ja vietiin kidutettavaksi. Kuolinhetkensä koittaessa hän lausui: ”Näen portaat, jotka ulottuvat taivaaseen, ja ylhäällä seisoo kirkkaasti säteileviä nuorukaisia, jotka sanovat minulle: ’Tule mukaamme, me viemme sinut valon kaupunkiin ja sanomattomaan iloon.’” Nämä sanat lausuttuaan pyhä marttyyri antoi henkensä ja nukkui pois. Tämä tapahtui todennäköisesti neljännellä vuosisadalla.

Joulukuussa, Kristuksen syntymäjuhlan odotuksessa vietetään useiden Kristusta ennalta julistaneiden pyhien profeettojen muistopäivää. Näistä ensimmäinen on profeetta Nahum, jonka nimi merkitsee lohdutusta ja lepoa. Hän oli lähtöisin galilealaisesta kylästä ja Simeonin sukukunnasta. Hän toimi Juudassa 600-luvulla eKr. Nahum profetoi Niniveä odottavan tuhon, joka tapahtui vuonna 612 eKr. Hymnirunoilija Teofaneksen sanoin Nahum jumalallistui sielultaan saatuaan olla yhteydessä eläväksitekevään jumalalliseen Henkeen ja eli puhdasta elämää Pyhän Hengen armon varassa. Näin hänestä tuli puhdas temppeli, joka valaisi kaikkia ympärillään olleita.

Nahumin kirja on seitsemäs Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Sen alussa on alfabeettinen psalmi, jonka säkeiden alkukirjaimet ovat heprean aakkosjärjestyksen mukaisessa järjestyksessä. Juutalaisen kansan historian lisäksi Nahum profetoi myös uuden liiton totuuksia. ”Katso, vuorilta lähestyvät ilosanoman tuojan askelet! Hän kuuluttaa: rauha on tullut.”¹ Tämä kuvaa, kuinka apostolit levittivät evankeliumia kansojen keskuudessa epäjumalien ajan tultua loppuunsa. Alkuteksti puhuu kirjaimellisesti ilosanoman tuojan jaloista. Kirkkoisät selittävät tämän merkitsevän sitä puhdistumista ja tyhjentymistä, jonka Jumalan valitut astiat läpikäyvät ennen palvelustehtävänsä aloittamista. Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) kehottaa meitä tuntemaan itsemme ja luontomme kauneuden ja lähtemään sitten eteenpäin jalkamme vapaana kahleista, niin etteivät ruumiilliset siteet estä mielemme askeleita. Tällaisia sisäiseltä olemukseltaan ”paljasjalkaisia” Herramme valitsi julistamaan taivaan valtakuntaa.

Täytettyään oman tehtävänsä pyhä profeetta Nahum nukkui pois rauhassa ja haudattiin Juudan maahan.