Kirkkokalenteri

Kreikan Makedonian alueella vuorella lähellä Draman kaupunkia sijaitsee Pohjois-Kreikan tunnetuin pyhiinvaelluskohde, Eikosifoinissan (nykykreikaksi Ikosifinissa) Jumalanäidin luostari. Sen perusti perimätiedon mukaan vuonna 452 munkki Germanos. Hän kilvoitteli aluksi Pyhän Johannes Kastajan luostarissa Jordanin rannalla, jonne hän oli jäänyt pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan. Kun hän oli 30-vuotias ja jo hyveissä edistynyt, hän näki enkelin, joka kehotti häntä perustamaan luostarin itäiseen Makedoniaan. Pyhittäjä ei heti uskonut näkyyn, koska pelkäsi Paholaisen juonia, mutta kun se uusiutui, hän lähti matkaan.

Kun Germanos oli saapunut Khristopolikseen (nykyinen Kavala), sama enkeli näytti hänelle tien vuorelle lähelle Draman kaupunkia. Siellä hän asettui erääseen luolaan. Hän rakensi sinne omin käsin pienen kirkon Jumalanäidin kunniaksi. Mutta kun hän kolmen ja puolen vuoden ponnistelujen jälkeen oli saanut sen valmiiksi, enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja sanoi, että se ei ollut oikea paikka, ja käski hänen siirtyä viereiselle Pangaioksen vuorelle. Valittamatta Germanos jätti kirkkonsa ja alkoi etsiä uutta paikkaa.

Enkelin ilmoittama paikka löytyikin tiheän ryteikön keskeltä, jota Germanos alkoi heti raivata. Kirkon perustusta kaivaessaan hän löysi maahan haudattuina kaksi ristiä, joiden vaikutuksesta alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaeltajia alkoi saapua paikalle ja vähitellen Germanoksen ympärille muodostui pieni veljestö.

Koska Germanos tahtoi antaa veljilleen tilaisuuden häiriintymättömään rukouselämään, hän palkkasi työmiehiä luostarin välttämättömiin rakennustöihin. Kerran näiden palkkapäivänä hänellä oli rahaa vain yksi kymmenesosa tarvittavasta summasta. Rakennusmiehet suuttuivat, löivät häntä, sitoivat hänet kiinni ja lähtivät viemään Dramaan tuomarin eteen. Matkalla he kohtasivat kaksi ylhäistä konstantinopolilaista veljestä Neofytoksen ja Nikolaoksen, jotka olivat paluumatkalla serbien ruhtinaan luota hoitamasta diplomaattista tehtävää.¹ Germanoksen pyhittynyt olemus teki näihin niin suuren vaikutuksen, että he maksoivat työmiehien palkat, ja Germanos pääsi vapaaksi. Käytyään Konstantinopolissa raportoimassa keisarille matkansa tuloksista veljekset palasivat Germanoksen luo, ryhtyivät munkeiksi ja luovuttivat koko omaisuutensa luostarin rakennustöihin.

Pyhä Germanos kuoli korkeassa iässä, ja Neofytoksesta tuli hänen seuraajansa luostarin igumenina. Nykyisin Ikosifinissan historiallinen luostari toimii nunnaluostarina.

Pyhä Menignos eli Hellespontoksen alueella Parionin kaupungissa keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250. Kerran kaupungissa pidätetyt kristityt vapautuivat ihmeellisellä tavalla vankilasta, kun itse Kristus ilmestyi heille. Koko kaupunki puhui tapahtuneesta. Vankilan porttien sinetit olivat paikoillaan, mutta vangit olivat kadonneet. Menignoskin sai torilla kuulla siitä, ja hänen sydämensä täyttyi uskosta ja rakkaudesta.

Meningnos oli ammatiltaan karstaaja. Kun hän pian tämän jälkeen oli joella kastelemassa kankaita, hän kuuli äänen: ”Tule minun luokseni, niin saat suuren armon!” Hän säikähti mutta jatkoi työtään. Silloin hän kuuli toisen kerran: ”Menignos, tule luokseni, että saisit nauttia hyvyyksistä, jotka on valmistettu minun nimeäni rakastaville.” Menignos ei enää odottanut kolmatta kertaa vaan vei kankaan asiakkaalleen ja alkoi valmistautua odotettavissa olevaan hallitusmiehen tuloon. Jonkin päivän kuluttua tämä tulikin ja luki tuomiopaikalta keisarin käskykirjeen, jossa käskettiin rangaista kristittyjä. Silloin Menignos ryntäsi korokkeelle, tempaisi käskykirjeen hallitusmiehen kädestä ja repi sen kappaleiksi. Hänet pidätettiin välittömästi ja luovutettiin kidutettavaksi. Kun häntä oli revitty rautapiikeillä, hänen sormensa, joilla hän oli repinyt asiakirjan, leikeltiin ohuiksi viipaleiksi. Lopulta hänet määrättiin mestattavaksi.

Kun pyhää seuraavana päivänä vietiin mestauspaikalle, hänen vaimonsa seurasi itkien ja huutaen hänen jäljessään. Ennen mestaustaan Menignos käytti vielä tilaisuutta hyväkseen julistaakseen sanomaa Kristuksesta kokoontuneelle kansanjoukolle ja luovuttaakseen vaimonsa määräämiensä edusmiesten haltuun. Kun Menignoksen kaula katkaistiin, läsnäolijat näkivät ikään kuin valkoisen kyyhkysen lennähtävän hänen suustaan kohti korkeuksia. Kaikki hämmästyivät ja huusivat yhteen ääneen: ”Suuri on Menignoksen Jumala!”

Kaupungissa syntyi sellainen häly, että sotaväen päällikkö säikähti. Mutta kun hän kuuli syyn, hän käski jättää Menignoksen ruumiin hautaamatta. Muutama sotilas määrättiin vartioimaan sitä. Menignoksen veljet tulivat kuitenkin yöllä paikalle ja onnistuivat sotilaiden torkkuessa sieppaamaan marttyyrin ruumiin. Hänen päätään he eivät kuitenkaan kiireissään ottaneet mukaansa. Niinpä he palasivat takaisin. Pää löytyikin helposti, koska pilkkopimeässä yössä sen yllä oli valonhohde. Veljet hautasivat Menignoksen mestauspaikan lähelle.

Pyhä Mikael syntyi vuonna 1272. Hänen isänsä ruhtinas Jaroslav Jaroslavitš, pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) veli, kuoli jo ennen poikansa syntymää ja Mikael jäi hurskaan äitinsä kasvatettavaksi. Hän oppi lapsesta pitäen rakastamaan jumalanpalveluksia, kaunisti sieluaan hyveiden kukkasilla ja tunsi Jumalan pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Hän suhtautui kunnioittaen munkkeihin ja papistoon ja toivoi itselleen munkki- tai marttyyrikilvoitusta.

Mikael sai kannettavakseen raskaan ristin, kun hänestä vanhemman veljensä jälkeen tuli Tverin ruhtinas vuonna 1285. Hän solmi avioliiton ruhtinatar Annan kanssa, joka synnytti hänelle neljä poikaa ja neljä tytärtä. Myöhemmin hänestä tuli serkkunsa kuoltua myös Venäjän tärkeimmän ruhtinaskunnan Vladimirin suuriruhtinas. Ajan tavan mukaan hän joutui käymään Venäjää tuolloin hallinneen Kultaisen Ordan mongolikaanin luona saadakseen nimityksen suuriruhtinaaksi.

Mikaelin pikkuserkku Moskovan ruhtinas Georgi Danilovitš kiisti Mikaelin oikeuden Vladimirin hallintaan ja alkoi itse tavoitella suuriruhtinuutta. Hän onnistui pyrkimyksessään solmittuaan avioliiton kaanin sisaren kanssa ja sai suosionosoituksena kaanilta nimityksen suuriruhtinaaksi. Mikael luopui nöyrästi vallasta välttääkseen turhaa verenvuodatusta. Mutta pian Georgi hyökkäsi mongolien lähettilään Kavgadyn tuella Tverin alueelle hävittäen kyliä ja kaupunkeja. Monet vangeiksi joutuneet venäläiset kidutettiin kuoliaiksi ja naiset joutuivat mongolien raiskaamiksi. Mikaelin neuvonantajat ja Tverin piispa kehottivat häntä puolustamaan kansaa. Mikael tunsi, että nyt hänelle koitti tilaisuus antaa henkensä monien edestä ja saavuttaa siten sielun pelastus, ja lähti rohkeasti vihollista vastaan. Hän selvisi taistelusta voittajana ja vapautti mongolien ottamia vankeja. Hänen itsensä ottamien vankien joukossa oli Georgin vaimo, joka kuoli tapaturmaisesti vankeudessa. Jostakin lähti liikkeelle huhu, että hänet olisi myrkytetty, mikä sai Georgin ja kaanin raivoihinsa. Mongolien kostoretki Tveriin alkoi näyttää todennäköiseltä, ellei ruhtinas Mikael itse lähtisi Ordaan selvittämään asiaa kaanin tuomioistuimessa.

Tverin ylimystö ja sukulaiset kehottivat Mikaelia luopumaan matkasta, varsinkin kun kävi ilmi, että Georgi oli mongoliystävänsä Kavgadyn kanssa panetellut häntä kaanille. Mikael totesi kuitenkin, että hänen on parempi antaa henkensä toisten edestä kuin sallia vihollisen hyökätä isänmaahansa.

Syyskuun 6. päivänä 1318 ruhtinas Mikael saapui Donin suulle, missä Orda piti leiriään. Hän tervehti kaania kunnioittavasti ja toi hänelle kalliita lahjoja mutta ei voinut välttyä joutumasta tuomioistuimen eteen, missä Kavgady joukkoineen tuomitsi hänet kuolemaan. Hänet riisuttiin ruhtinaallisista vaatteistaan ja hänen harteilleen laskettiin painava puinen ies, johon hänen kätensä sidottiin. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vihaa tuntematta hän vietti yönsä vanhasta tottumuksesta Daavidin psalmeja veisaten. Kun kaanin leiri lähti metsästysretkelle, Mikael pakotettiin seuraamaan mukana. Myös hänen kaksitoistavuotias poikansa Konstantin oli Ordassa panttivankina ja pysytteli isänsä seurassa. Mikaelin veisatessa öisin psalmeja Konstantin seisoi hänen vierellään kääntelemässä kirjan lehtiä, sillä Mikaelin kädet oli sidottu harteilla olevaan ikeeseen. Mikaelin lohduksi mukana oli myös pappi, jolle hän tunnusti joka sunnuntai syntinsä ja osallistui sitten pyhään ehtoolliseen.

Kavgady pyrki kaikin tavoin enentämään Mikaelin kärsimyksiä. Hän käski tuoda tämän torille, pakotti hänet polvilleen eteensä ja pilkkasi häntä kaiken kansan nähden. Mutta Mikael ei päästänyt suustaan muuta valitusta kuin psalmin jae: ”Vainoojani pilkkaavat minua, nyökyttelevät päätään, kun minut näkevät, mutta minä en lakkaa turvaamasta Sinuun, Herra!” (Vrt. Ps. 109:25) Tämän jälkeen kyyneleet virtasivat lakkaamatta hänen silmistään, sillä hän tunsi kuolemansa lähestyvän.

Kun vankeutta oli jatkunut 26 päivää, Mikael sai unessa tiedon kuolemastaan. Hän pyysi toimittamaan pyhän liturgian, tunnusti vielä kerran syntinsä ja nautti pyhän ehtoollisen. Annettuaan tämän jälkeen pojalleen Konstantinille viimeiset ohjeensa ja jätettyään hänet kaanin vaimon suojelukseen hän avasi Psalttarin ja luki siitä sanat: ”Sydän hakkaa rinnassani, kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni.” (Ps. 55:5) Pappi rohkaisi häntä saman psalmin sanoilla: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.” (Ps. 55:23) Pian tämän jälkeen Georgin ja Kavgadyn lähettämät murhaajat astuivat telttaan. He tarttuivat rukoilevan Mikaelin harteilla olevaan ikeeseen, paiskasivat hänet seinää vasten, potkivat ja löivät häntä ja lopulta leikkasivat veitsellä irti hänen sydämensä. Näin pyhä Mikael antoi sielunsa Herran käsiin 22. marraskuuta 1318.

Mongolien käskystä Mikaelin maalliset jäännökset vietiin haudattaviksi Moskovaan. Matkan varrella reliikkien yllä näkyi valopylväs. Mikaelin tunteneet kauppiaat olisivat halunneet peittää hänen ruumiinsa arvokkailla kankailla ja sijoittaa sen yöksi kirkkoon, mutta Georgin käskystä vainaja jätettiin karjasuojaan. Yöllä monet näkivät sateenkaaren tai valopylvään läävän yllä. Moskovassa Mikaelin maalliset jäännökset haudattiin Kremlin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon.

Muutaman vuoden kuluttua vuonna 1320 pyhäinjäännökset siirrettiin Tveriin, missä niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä. Vuonna 1606 puolalaiset ja liettualaiset joukot perääntyivät Tveristä nähtyään ilmestyksessä pyhän Mikaelin ratsastavan valkoisella hevosella miekka kädessään heitä vastaan.

Pyhä Jaropolk, joka kasteessa sai kristillisen nimen Pietari, oli pyhän Vladimir Kiovalaisen pojanpojanpoika. Hän osallistui kuuliaisesti isänsä Izjaslav Jaroslavitšin kaikkiin sotaretkiin ja oli kaksi kertaa maanpaossa hänen kanssaan. Nöyrä ja sävyisä Jaropolk sai kärsiä paljon sukulaistensa takia, mutta oli aina valmis antamaan anteeksi ja tekemään sovinnon. Joka päivä hän rukoili, että saisi samanlaisen pyhän kuoleman kuin hänen sukulaisensa ruhtinaat Boris ja Gleb (24.7.), jotta hän verensä vuodattamalla saisi pestä pois kaikki syntinsä ja pääsisi vapaaksi maailman turhuudesta ja vihollisen verkoista. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä marraskuun 22. päivänä vuonna 1086 hänet surmattiin.

Venäjän kirkko muistelee pyhää Pietari-Jaropolkia Boriksen ja Glebin tavoin ”kärsimyksenkantajana”. Kirkko käyttää tätä nimitystä pyhistä ruhtinaista, jotka kuolivat sukulaistensa tai vihamiestensä surmaamina ja ottivat kuoleman vastaan evankeliumin hengessä, vaikka heitä ei voidakaan pitää uskonsa tähden kuolleina marttyyreina.