Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Filip aloitti kilvoittelunsa Pohjois-Venäjällä Glušitsan luostarissa jo sen perustajan Dionisin (1.6.) aikana. Vähän Dionisin kuoleman jälkeen hän lähti luostarista etsimään hiljaisuutta ja asettui Rabang- ja Suhonajoen rannalle luonnonkauniille paikalle keskelle vuosisataista männikköä. Rakentamassaan keljassa hän aloitti kaipaamansa yksinäisen ja hiljaisen kilvoittelun. Sattumalta lähimpien kylien asukkaat löysivät hänet ja alkoivat käydä hänen luonaan kuullakseen hengellistä opetusta. Pian hänen ympärilleen muodostui pieni veljestö, joka pyysi häntä rakentamaan kirkon ja luostarin. Filip piti heidän pyyntöään Jumalan kaitselmuksen työnä ja matkusti Rostoviin arkkipiispa Jefremin luo pyytämään siunausta luostarin perustamiselle. Esipaimen antoi mielellään siunauksen pyhittäjä Dionisin oppilaalle ja asetti tämän uuden luostarin igumeniksi. Veljestön johtajana Filip kaksinkertaisti kilvoituksensa. Hän oli ankara itseään kohtaan mutta lempeä toisille. Johdettuaan luostariaan kymmenen vuotta hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1457.

Pyhittäjä Paisi syntyi vuonna 1722 Ukrainassa Pultavan kaupungissa, missä hänen isänsä toimi pappina. Paisi oli luonteeltaan sävyisä ja pidättyväinen, hänellä oli hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus. Opittuaan nopeasti lukemaan hän uppoutui Raamatun teksteihin, munkkien elämäkertoihin ja kirkkoisien askeesia ja katumusta käsitteleviin kirjoituksiin. Kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin opiskelemaan Kiovan hengelliseen akatemiaan, mutta hän pettyi nopeasti rahan ja maailmallisuuden turmelemiin pappeihin ja munkkeihin yhtä lailla kuin läntisen skolastiikan sävyttämään kuivaan opetukseen. Neljännen vuoden jälkeen hän keskeytti opintonsa ja lähti etsimään hengellistä ohjaajaa ja sopivaa luostaria voidakseen elää omistamatta mitään, Kristuksen köyhyyttä jäljitellen.

Paisi asui useissa eri luostareissa. Hänet vihittiin viitankantajamunkiksi, jolloin hän sai nimen Platon. Kuultuaan kertomuksia Moldavian ja Valakian skiitoissa kilvoittelevien munkkien ihailtavasta elämäntavasta – monet venäläiset munkit olivat paenneet sinne tsaari Pietari Suuren uudistuksia – hän kiirehti muutamien ystäviensä kanssa liittymään heihin. Näillä alueilla Platon viipyi muutaman vuoden viettäen ihanteellista luostarielämää viisaiden hengellisten isien seurassa. Hän osoitti olevansa esimerkillinen oppilas. Hän oli ehdottoman kuuliainen, nöyrä ja veljesrakas. Kiusauksien aikana hän oli kestävä ja iloinen ja harjoitti innokkaasti mietiskelyä ja rukousta. Nähdessään hänen edistyksensä hänen esimiehensä halusivat vihkiä hänet papiksi, vaikka hän ei ollut vielä saavuttanut kanonien vaatimaa 30 vuoden ikää. Silloin Platon, joka pelkäsi rikkoa kanoneja millään tavalla, lähti luostaristaan ja Moldaviasta kohti kauan kaipaamaansa päämäärää, pyhää Athosvuorta.

Olosuhteet Turkin vallan alaisella Pyhällä vuorella eivät olleet rohkaisevat. Tietämättömyys vallitsi munkkien parissa, ja todelliset hengenmiehet olivat harvinaisia sekä kreikkalaisten että slaavien keskuudessa. Monista yrityksistään huolimatta Platon ei onnistunut löytämään itselleen hengellistä ohjaajaa. Hän asettui asumaan yksikseen Pantokratorin luostarin läheisyyteen ainoina ohjaajinaan pyhä Raamattu, pyhien isien kirjoitukset ja omatunto. Äärimmäistä puutetta kärsien hän söi vain joka toinen päivä. Hän taisteli päivittäin kiusauksia vastaan aina epätoivoon asti, mutta ei luopunut rukouksesta eikä isien kirjoitusten tutkimisesta. Kun hän oli viettänyt näin neljä vuotta, hänelle Moldaviasta tuttu skeemamunkki Vasili Poiana Maruluilainen (Poljana Merulski) tuli Athosvuorelle ja vihki Platonin munkiksi antaen hänelle nimen Paisi. Vanhus Vasili varoitti Paisia ennenaikaisen erakkoelämän vaaroista ja kehotti häntä etsimään kilvoittelutoverin. Pian tämän jälkeen Paisin luo tuli Moldo-Valakiasta¹ nuori munkki Bessarion (Vissarion), joka myös oli turhaan etsinyt itselleen hengellistä ohjaajaa, ja pyysi kyynelsilmin päästä hänen oppilaakseen. Paisi ei pitänyt itseään kelvollisena ohjaamaan ketään, mutta otti Bessarionin vastaan veljenä ja kilvoittelutoverina. Tästä eteenpäin he kilvoittelivat keskinäisessä kuuliaisuudessa kuin heillä olisi ollut yksi sielu ja yksi sydän kurottautuen näin alati kohti Jumalaa. Heidän elämäntapansa oli Jumalalle niin otollinen, että he saivat pian seurakseen uusia romanialaisia ja slaavilaisia veljiä, jotka halusivat vaeltaa pyhien isien viitoittamaa tietä. Kun heidän lukumääränsä oli noussut kahteentoista, he omaksuivat kinobioottisen elämäntavan, jonka esikuvina ovat Vapahtajan ympärille kokoontuneet opetuslapset ja taivaallisen Kuninkaan valtaistuimen ympärillä lakkaamatta palvelevat enkelit.

Paisi kieltäytyi itsepintaisesti pitämästä itseään veljestön johtajana, mutta vuonna 1758 hän lopulta myöntyi kilvoittelutovereidensa anomuksiin ja otti pappisvihkimyksen voidakseen toimia heidän rippi-isänään. Aineellisista vaikeuksista huolimatta yhteisö kasvoi edelleen. Tilanpuutteen ajamina munkkiveljet muuttivat Profeetta Elian skiittaan, josta käsin he yrittivät elvyttää autioksi jääneen Simonos Petran luostarin, mutta turkkilaisten velkojien jatkuva häirintä sai heidät tekemään päätöksen siirtymisestä Moldaviaan. Vuonna 1763 Paisi veljestöineen lähti Athokselta.

Moldavian metropoliitta ja vaaliruhtinas toivottivat iloiten Paisin ja tämän 64 oppilasta tervetulleiksi Moldaviaan ja antoivat heidän käyttöönsä pienen Pyhän Hengen luostarin Dragomirnassa. Yhteisöelämää järjestäessään Paisi noudatti athosvuorelaista käytäntöä ja toteutti uskollisesti pyhien isien säätämiä periaatteita. Jokainen munkki eli täydellisen omaisuudettomana ja maallisista huolista vapaana. Kukin kielsi jatkuvasti oman tahtonsa itsekkäät pyrkimykset ja piti omantuntonsa avoimena Jumalan edessä, ja Paisi oli kaikkien esimies.

Paisi opetti, että kuuliaisuus on maasta taivaaseen johtavat tikapuut ja himottomuuteen vievä polku. Kieltämällä nöyrästi ja Jumalaa peläten oman tahtonsa yhteiselämän eri tilanteissa munkki pyrkii säilyttämään sisimmässään lakkaamattoman Jumalan muistamisen ja kutsumaan salaa avuksi Jeesuksen pyhää nimeä. Palattuaan keljaansa hän syventyy mietiskelemään Raamatun tekstejä ja pyhien isien kirjoituksia, tekemään maahankumarruksia kyyneleitä vuodattaen ja ennen kaikkea keskittyy kykyjensä mukaan pakottamaan ymmärryksensä alas sydämeen rukoillakseen siellä häiriintymättä Kristuksen nimeä. Pyhittäjä Paisin yhteisössä sovellettiin ensimmäistä kertaa yhteisöelämän olosuhteisiin sisäisen rukouksen menetelmiä, joita siihen mennessä olivat vaalineet vain erakot ja hesykastit. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkossa hartaan juhlallisesti: toinen kuoro lauloi kirkkoslaaviksi ja toinen vastasi romaniaksi. Joka ilta munkit tunnustivat syntinsä vanhukselle, ettei aurinko laskisi heidän vihansa tai erimielisyyksiensä yli (Ef. 4:26). Veljeä, joka kantoi kaunaa toiselle, kiellettiin tulemasta kirkkoon tai edes lausumasta Herran rukousta.

Johtaessaan jatkuvasti kasvavaa laumaansa pyhittäjä Paisi tutki uskollisesti luostarielämän suurten mestareiden kirjoituksia. Hän lähestyi tekstejä kaikella sillä kunnioituksella, nöyryydellä ja rakkaudella, mitä oppilas vain voi tuntea hengellistä isäänsä kohtaan. Kiovassa opiskelunsa ajoista lähtien hän oli ollut tuskallisen tietoinen vanhojen slaavilaisten käännösten puutteista, jotka usein tekivät tekstin käsittämättömäksi, ja oli uuvuttanut itsensä yrittäessään turhaan ymmärtää sisältöä eri käännöksiä vertailemalla. Heti Athosvuorelle saavuttuaan hän alkoi opetella vanhaa kreikkaa ja ryhtyi kärsivällisesti vertailemaan slaavilaisia patristisia tekstejä alkukieleen. Dragomirnassa hän työskenteli järjestelmällisesti ja väsymättömästi. Hän teki erittäin kriittistä työtä kootessaan sellaisten isien kuin Antonioksen, Hesykhioksen, Makarioksen, Diadokhoksen, Filoteos Siinailaisen, Teodoros Studionilaisen, Simeon Uusteologin ja Gregorios Siinailaisen kreikankielisiä alkutekstejä. Ennen kaikkea hän tutki tarkkaan Iisak Syyrialaisen kreikkalaista käännöstä. Kääntämisessä Paisia avusti ryhmä veljiä, jotka myös tarkastivat ja korjasivat käännökset. Lopuksi tekstit luettiin ja selitettiin veljestön yhteisissä kokoontumisissa vuoroilloin slaaviksi ja romaniaksi.

Kun Pohjois-Moldavia luovutettiin Venäjän ja Turkin välisen sodan jälkeen (1774) roomalaiskatoliselle Itävallalle, Paisin yhteisö muutti Dragomirnasta Secun luostariin. Vuoteen 1779 mennessä veljestö oli kasvanut niin suureksi, ettei Paisilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin jakaa hengellinen perheensä kahtia. Hän otti vastaan ruhtinas Konstantin Moruzin kutsun ja siirtyi suuremman ryhmän kanssa läheiseen Neamtsin luostariin, joka oli ollut Moldavian hengellisen elämän keskus 1300-luvulta alkaen. Pian munkkien armeijaan kuului jo tuhat henkeä, 700 heistä asui Neamtsissa ja 300 Secussa. Yhteisten jumalanpalvelusten ja muiden hengellisten töiden lisäksi Neamtsin veljestö harjoitti laajaa hyväntekeväisyyttä. Pyhiinvaeltajia tuli Venäjältä ja kaikista Balkanin maista tutustumaan luostarissa vallitsevaan järjestykseen, rauhaan, veljesrakkauteen ja hurskauteen. Muutamat vieraista liittyivät veljestöön.

Pyhittäjä Paisi jatkoi hellittämättä käännöstöitään, mutta samalla hän oli hengellisten lastensa valpas isä. Hän otti erotuksetta vastaan kaikki, jotka tulivat kysymään häneltä neuvoa, ja kävi laajaa kirjeenvaihtoa slaavilaisiin maihin. ”Tuolla pyhällä miehellä oli lahja herättää innostusta jopa kaikkein veltoimmissa”, hänen oppilaansa kirjoitti. Eräs kreikkalainen vieras puolestaan todisti: ”Sain omin silmin nähdä ruumiillistuneen pyhyyden, kaikista himoista vapaan ja täysin vilpittömän miehen. Hän oli tavattoman sävyisä ja niin kalpea, että vaikutti verettömältä. Hänen partansa oli hyvin hoidettu ja häikäisevän valkoinen. Keskustelussa hän oli lempeä ja suora, ja olisi voinut sanoa, että hän oli mies vailla ruumista.”

Pyhittäjä Paisi nukkui kuolonuneen rauhassa marraskuun 15. päivänä vuonna 1794. Vuotta aiemmin oli ilmestynyt slaavinkielinen Filokalia, joka perustui paljolti Paisin ja hänen veljestönsä tekemiin käännöksiin². Filokalian ja Venäjällä sittemmin toimineiden oppilaidensa kautta pyhittäjä Paisi sai Venäjällä aikaan laajan hengellisen uudistumisen ja perinteisen luostarielämän elpymisen. Useat erämaaluostarit ja erityisesti kuuluisa Optinan luostari jatkoivat ja vaalivat hänen hengellistä perintöään aina vuoden 1917 vallankumoukseen asti. Laatokan Valamon luostarissa vaikuttivat Paisin oppilaat Feodor, Kleopa ja Leonid. Myös Jeesuksen rukousta käsittelevä kirja Vaeltajan kertomukset on Paisin aikaansaaman hengellisen liikkeen hedelmiä.

Pohjois-Mesopotamian kristittyjen pyhä kaupunki Edessa sai omat marttyyrinsa vasta keisari Diocletianuksen (284–305) hallitusajan lopun vainoissa. Samonas (syyr. Š^emona) ja Guria olivat edessalaisia kristittyjä, jotka palvelivat innokkaasti toisia uskovia ja rohkaisivat heitä pysymään lujina lähestyvän suuren vainon edessä. Pyhät kirjat määrättiin luovutettaviksi, kirkot tuhottaviksi, kristityt erotettaviksi valtion viroista ja heidän johtajansa pidätettäviksi. Monia kristittyjä vangittiin ja kuulusteltiin, mutta Samonaksesta ja Guriasta päätettiin tehdä varoittava esimerkki.

Kun Samonas ja Guria tuotiin maaherran eteen kuulusteltavaksi, he julistivat rohkeasti: ”Emme petä yhtä ja ainoaa taivaan Jumalaa, emmekä vaihda häntä ihmisten tekemään kuvaan. Palvelemme Kristusta Jumalaa, joka on hyvyydessään pelastanut meidät harhoista. Hän on meidän valomme, parantajamme ja elämämme.”

Maaherra syytti heitä keisarin määräysten rikkomisesta ja uhkasi heitä kuolemalla ja kidutuksilla, jos he pysyisivät itsepäisyydessään. ”Me emme kuole niin kuin sinä luulet”, he vastasivat, ”vaan me elämme, jos teemme mitä Luojamme tahtoo. Emme pelkää sinun kidutuksiasi, sillä ne eivät kestä kauan vaan katoavat niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se, mitä me pelkäämme, on ikuinen rangaistus, joka odottaa pahoja ja luopioita. Jumalamme auttaa meitä kestämään kidutukset, joita meidän on kestettävä vain vähän aikaa, sillä ne katoavat, kun henki jättää ruumiin.” Tämän kuullessaan maaherra siirsi heidät vankilaan, joka oli jo täynnä pappeja ja diakoneja.

Muutaman päivän kuluttua kidutukset alkoivat. Samonaksen ja Gurian jalkoihin sidottiin raskaat painot ja heitä riiputettiin yhdestä kädestä viisi tuntia, niin että heidän jänteensä ja nivelensä vähitellen repeytyivät. He kärsivät hiljaa ja pudistivat päätään jokaiselle heille esitetylle tarjoukselle. Lopulta heidät heitettiin ”pimeään aukkoon”, täysin pimeään vankiluolaan, jossa he olivat kolme ja puoli kuukautta saamatta juuri mitään syötävää.

Kun heidät tuotiin maaherran eteen, he olivat yhtä järkähtämättömiä kuin ensimmäisellä kerralla ja kehottivat häntä vain tekemään mitä keisari on käskenyt: ”Sinulla on valta meidän ruumiisiimme, mutta sieluihimme sinulla ei ole valtaa.” Guria, joka oli iäkkäämpi, oli käynyt niin heikoksi, ettei häntä voinut enää kiduttaa. Samonasta roikotettiin jaloistaan pää alaspäin. He rukoilivat Jumalalta samaa kestävyyttä, jolla patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit olivat ennen heitä kärsineet totuuden puolesta. Jopa sotilaat tunsivat sääliä heitä kohtaan.

Marraskuun 15. päivänä Samonas ja Guria tuotiin lopulta tuomioistuimen eteen. Samonas oli kannettava paikalle, koska hänen polvilumpionsa olivat hajonneet. Guria oli heikentynyt niin, että hän pysyi pystyssä vain sotilaiden tukemana. Kun he kuulivat kuolemantuomiostaan, heidän kasvonsa loistivat ilosta, ja he kiittivät Jumalaa päästessään pyhien marttyyrien joukkoon ja saadessaan kuolla Jeesuksen nimen tähden.

Samonas ja Guria vietiin keskellä yötä kaupungin länsiportista Qiqlan kukkulalle, jossa he rukoilivat teloittajansa puolesta ja kiittivät Jumalaa siitä, että olivat kestäneet loppuun saakka. ”Jumala, Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ota sielumme vastaan rauhassa ja suo meidän tulla Sinun valtakuntaasi.” Näin rukoiltuaan he kääntyivät teloittajan puoleen ja pyysivät häntä: ”Tee mitä sinun mestarisi on käskenyt.” Teloittaja vastasi ahdistuneena: ”Minä teen väärin Jumalan edessä. Rukoilkaa puolestani.” Samonas ja Guria käänsivät kasvonsa kohti itää, Guria polvistui ja Samonas pudottautui kasvoilleen. He rukoilivat: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ota vastaan meidän henkemme ja varjele ruumiimme ylösnousemukseen saakka.” Heidän ollessaan kumartuneina pyöveli löi heidän kaulansa poikki.

Kun uutinen tapahtuneesta levisi, paikalle alkoi virrata kristittyjä. Päivän koittaessa kristityt hakivat ruumiit ja ottivat talteen jopa vereen tahraantuneen hiekan. He voitelivat ruumiit tuoksuöljyillä ja hautasivat ne juhlallisesti samaan arkkuun laulaen psalmeja ja rukouksellisia veisuja. Edessan kirkko riemuitsi saatuaan omat marttyyrinsa.

Pyhä Habib, jonka nimi merkitsee ”rakastettua”, oli syntyisin Emesasta (Homs) ja palveli kirkkoa diakonina Edessassa seuraavalla vuosikymmenellä. Hän kiersi alueen kylissä opettamassa ja kokosi väkeä yhteisiin kokouksiin, joissa hän luki Raamattua, opetti Jumalan pelastussuunnitelmaa ja rohkaisi kristittyjä pysymään lujana vainon koittaessa.

Keisari Liciniuksen (308–324) hallitessa valtakunnan itäosia Rooma vainosi Edessan kristittyjä viimeisen kerran. Edessan maaherra Lysianias kuuli Habibin tekemästä työstä ja päätti lannistaa kristityt nujertamalla heidän esikuvansa. Hän määräsi Habibin pidätettäväksi, mutta kun häntä ei löydetty, koko hänen perheensä ja kaikki saman kylän asukkaat pidätettiin. Tästä kuultuaan Habib riensi Edessaan ja antautui maaherran kaartin päällikölle Teoteknokselle. Tämä oli kuitenkin Habibin puolella ja vakuutti, ettei hänen sukulaisilleen kävisi kuinkaan, ja kehotti Habibia pakenemaan ennen kuin muut näkisivät hänen tulleen paikalle. Habib tunsi kuitenkin, että Jumala tahtoi hänen päättävän kilvoituksensa marttyyrikuolemaan, ja ilmoitti: ”En ole tullut tarjoamaan itseäni äitini ja sukulaisteni tähden, vaan Kristuksen tunnustamisen tähden aion ottaa kuoleman vastaan aivan vapaasta tahdostani. Jos sinä et sido minua, menen itse maaherran luokse.”

Habib vietiin maaherran eteen, joka kysyi hänen nimeään. ”Kristuksen diakoni”, ilmoitti Habib kirjureiden tallentaessa heidän keskustelunsa. Maaherra kysyi Habibilta:

– Minkä tähden rikot keisarien käskyjä? Palvelet virassasi, mutta et suostu uhraamaan Zeukselle, jota keisarit palvelevat.

– Me kristityt emme palvo ihmisten tekoja, jotka eivät ole itsessään mitään, niin kuin eivät tekijänsäkään. Me palvomme Jumalaa, joka on ihmisten Luoja.

Tämän kuullessaan maaherra suuttui:

– Älä seiso minun edessäni röyhkeällä mielellä solvaamassa Zeusta, keisarien kirkasta kunniaa.

– Jos tämä Zeus ei ole epäjumala ja ihmisten työtä, olet sanonut oikein, että minä solvaan häntä. Mutta jos kerran se, että hänet veistetään puusta ja pannaan kokoon nauloilla, suorastaan huutaa, että hän on pelkkä kyhäelmä, niin kuinka sinä voit sanoa, että minä pilkkaan? Itsehän hän pilkkaa itseään!

– Sinä pilkkaat häntä sillä, ettet uhraa hänelle.

– Jos minä pilkkaan häntä jo sillä etten uhraa, kuinka suuren pilkan onkaan puuseppä tehnyt veistäessään häntä kirveen terällä tai seppä lyödessään hänet täyteen nauloja?

Tällaisen vastauksen kuultuaan maaherra määräsi hänet viiden miehen ruoskittavaksi ja kysyi:  – Totteletko nyt keisareita? Jos et tottele, revin sinut rautakammoilla ja kidutan sinua kaikin keinoin ja lopulta määrään sinut tulella poltettavaksi.

– Nuo uhat, joilla minua nyt pelottelet, ovat paljon pienempiä ja vähäpätöisempiä kuin ne joihin olin mielessäni jo varautunut; niitä varten minä olen eteesi tullut.

Maaherra määräsi Habibin kahlehdittavaksi murhamiesten tavoin ja ruoskittavaksi:  – Kun olette ruoskineet hänet, käskekää hänen uhrata jumalille.

– Kirottuja ovat sinun jumalasi! Ja ne, jotka niitä kanssasi ylistävät, olkoot sinun kaltaisiasi!

Habib vietiin vankilaan. Hänen ei enää sallittu puhua perheensä eikä kyläläistensä kanssa. Hänet tuotiin uudelleen maaherran eteen syyskuun 2. päivänä, joka oli keisarillinen juhlapäivä.

– Noudatatko keisarien määräyksiä? Jos et tottele vapaaehtoisesti, panen sinut tottelemaan repivien rautakampojen avulla.

– En ole niitä totellut eikä mieleeni ole tullut totella, ei vaikka määräät minulle kovemman rangaistuksen kuin keisari.

– Jumalien kautta minä vannon, että jos et uhraa, en jätä tekemättä mitään, millä vain voin sinua kiduttaa. Saammepa nähdä, tuleeko palvomasi Kristus pelastamaan sinua.

– Jotka palvovat Kristusta, heidät Kristus on jo pelastanut, nimittäin palvomasta luotuja yhdessä Luojan kanssa.

Maaherra käski venyttää Habibia ja ruoskia häntä niin kauan, että ruumiiseen ei jäisi yhtään koskematonta paikkaa. Mutta Habib lausui:  – Näistä vaivoista ja viilloista, jotka sinun mielestäsi ovat hirveitä, annetaan voiton kruunu niille, jotka pääsevät niistä osallisiksi!

– Sinäkö pidät kärsimystä helpotuksena? Kuinka ruumiisi kidutuksista voi tulla elämän kruunu?

– Sinun ei sovi kysellä näistä asioista, sillä epäuskosi takia et ansaitse kuulla niiden perusteluja. Olen sanonut, että en uhraa, ja sen sanon nytkin.

– Koska siis ansaitset nämä rangaistukset, saat ne myös kestää. Kaivamme ulos silmäsi, jotka katsovat Zeusta mutta eivät pelkää häntä. Tukimme korvasi, jotka kuulevat keisarien lakeja mutta eivät tottele niitä.

– Sillä Jumalalla, jonka sinä kiellät, on toinen maailma. Siellä sinä saat viiltoinesi tunnustaa Hänet, vaikka sinä tosin taidat kieltää Hänet sielläkin.

– Jätä nyt toinen maailma sikseen ja keskity tähän oikeudenkäyntiin, jossa nyt seisot. Sillä ei ole ketään, joka voisi pelastaa sinut, paitsi jumalat jotka pelastavat sinut jos uhraat heille.

– Jotka kuolevat Kristuksen nimen tähden eivätkä palvo luotua, saavat huomata elävänsä Jumalan läsnäolossa. Mutta jotka rakastavat tämän aikakauden elämää enemmän kuin tulevaa, saavat iankaikkisen kidutuksen.

Habibia raastettiin rautakammoilla ja häntä kiskottiin edestakaisin. Häntä riiputettiin pitkään, ja lopulta hänen hartioidensa luut murtuivat. Sitten maaherra kysyi:

– Joko suostut suitsuttamaan hieman tämän Zeuksen edessä?

– Ennen näitä kidutuksia et saanut minua tottelemaan. Kuinka voit ajatella, että tottelisin sinua nyt, kun olen ne jo kestänyt? Minähän häviäisin kaiken mitä olen niillä jo voittanut.

– Valmistan sinun varallesi kovempia ja tuskallisempia kidutuksia kuin keisarin käsky määrää, kunnes tottelet.

– Sinä tuomitset minut, koska en ole totellut keisarin käskyjä. Mutta sinä itse, jonka keisarit ovat nostaneet virkaan, rikot heidän käskyjään sillä ettet ole tehnyt minulle mitä he määräävät.

– Alatko sinä syyttää minua sen tähden, että olen ollut kanssasi pitkämielinen?

– Jos et olisi sitonut ja ruoskittanut, repinyt kammoilla ja kytkenyt jalkapuuhun, niin voitaisiin puhua pitkämielisyydestä, mutta tämän kaiken tapahtuneen jälkeen: missä se pitkämielisyys on?

– Puhumasi asiat eivät auta sinua, sillä ne kaikki ovat sinua vastaan. Ne tuovat osaksesi vielä tuskallisempia kärsimyksiä kuin keisarin suosittelemat.

– Jos puhe auttaisi, minä olisin hiljaa!

– Minä kyllä vaiennan sinun puheesi. Samalla lepytän puolestasi jumalat, joita sinä et ole palvonut, ja rauhoitan keisarin mielen, sillä sinä olet kapinoinut heidän käskyjänsä vastaan.

– Minä en pelkää kuolemaa, jolla sinä minua pelottelet. Jos pelkäisin, en olisi kiertänyt talosta taloon palvelemassa. Asia on juuri päinvastoin, ja siksi minä kiersinkin.

– Miten on mahdollista, että sinä palvot ja kunnioitat miestä, mutta Zeusta et tahdo palvoa ja kunnioittaa?

– En palvo ihmistä, sillä on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen joka panee toivonsa ihmiseen.” Minä kumarran ja ylistän Jumalaa, joka otti ruumiin ja tuli ihmiseksi.

– On oma asiasi mitä mielessäsi liikkuu. Jos annat ajatustesi häipyä, niin hyvä; jos et, niin sama se. Mutta tee mitä keisarit ovat säätäneet.

– Mahdotonta, sillä vääryys on totuuden vastakohta. Täysin mahdotonta olisi poistaa mielestäni syvään juurtuneita ajatuksia.

– Tuskallisemmilla ja kovemmilla kidutuksilla saan sinut hylkäämään ajatuksesi, jotka ovat muka syväänkin juurtuneet.

– Juuri noista kärsimyksistä, joilla sinä luulet voivasi repiä pois uskoni, kasvaa hedelmää kantava puu.

– Mitä viillot ja rautakammat tekevät tälle sinun puullesi? Ja varsinkin kun määrään tulen polttamaan sen säästämättä mitään?

– Sinä et näe mitä minä näen, sillä minä katselen näkymättömiä. Siksi minä teen mitä luova Jumala tahtoo, en mitä kyhätty ja kyvytön epäjumala tahtoo.

– Koska hän siis kieltää keisarien palvomat jumalat, kammattakoon häntä vielä edellisten kertojen lisäksi. Minä olen pitkämielisesti esittänyt hänelle kysymyksiä, mutta hän on unohtanut rautakampojen vaikutuksen.

Kun he raastoivat häntä, Habib huusi kovaa:  – Tämän ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa kirkkauteen, joka ilmestyy Messiasta rakastavissa.

Kun maaherra n&aum;ki, että Habib ei uhraisi edes noissa kärsimyksissä, hän kysyi:

– Teidän oppinne siis opettaa teitä vihaamaan omia ruumiitanne?

– Emme vihaa ruumiitamme, sillä meille on kirjoitettu: ”Joka menettää elämänsä, löytää sen.” Mutta meille on kirjoitettu jotain muutakin: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiä sikojen eteen.”

– Tiedän kyllä, että sinä puhut vain kiihottaaksesi mieltäni vihaan ja kiihkoon, jotta antaisin sinulle kuolemantuomion nopeammin. Mutta juuri siksi en kiirehdi sinun tahtomaasi kohti vaan olen kärsivällinen, en suinkaan helpottaakseni oloasi vaan lisätäkseni kidutustesi tuskaa, niin että sinä saisit nähdä lihasi putoavan yltäsi kylkiäsi raastavien rautakampojen mukana.

– Sitä minäkin tässä odotan, että sinä moninkertaistaisit kidutuksesi niin kuin olet luvannut.

Kun maaherra huomasi, ettei Habib osoittanut periksi antamisen merkkejä, hän määräsi marttyyrin poltettavaksi roviolla. Tulen oli kuitenkin määrä olla mahdollisimman pieni, jotta Habibin kuolema olisi äärimmäisen hidas ja tuskallinen. Pyhä marttyyri vietiin kaupungin ulkopuolelle. Perässä tulivat hänen ystävänsä, sukulaisensa ja valkoisiin juhlavaatteisiin pukeutunut äitinsä. Kun tuli sytytettiin, Habib lausui rukouksen ja siunasi paikallaolijat, suuteli äitiään ja läheisiään, jotka toivottivat hänelle Jumalan rauhaa. Kun puu alkoi rätistä liekeissä, pyhä Habib avasi suunsa ja antoi henkensä Jumalalle. Kiduttajat pitivät vielä pitkään tulessa ruumista, joka ei näyttänyt kuluvan, mutta lopulta kristityt saivat ottaa sen pois ja voidella mirhalla ylistysveisuja laulaen. Tämä tapahtui 2. syyskuuta vuonna 310 (toisen ajoituksen mukaan vasta 316). Tämän jälkeen keisari Konstantinus Suuri lakkautti kristittyjen vainot.

Kristityt veivät pyhän Habibin jäännökset riemusaatossa kaupungin ulkopuolelle ja hautasivat ne pyhien Samonaksen ja Gurian viereen. Hautapaikalle rakennettiin kirkko piispa Abrahamin (345–361) aikana. Siitä tuli suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa tapahtui runsaasti paranemisia ja ihmeitä.

Pyhä Elpidios oli senaatin jäsen ja keisari Julianus Luopion (361–363) läheinen neuvonantaja. Kun Julianus sai tietää Elpidioksen olevan kristitty eikä saanut häntä palaamaan pakanuuteen, hän puetutti tämän jouhipaitaan, jonka sisäpuolelle oli tervalla kiinnitetty nauloja. Sitten häntä ruoskittiin niin, että naulat lävistivät ihon. Hänen päälleen kaadettiin kiehuvaa vettä ja lopulta hänet sidottiin hiuksista härkään ja jaloista hevoseen yhdessä kahden muun uskontunnustajan Markelloksen ja Eustokhioksen kanssa. Eläimet seisoivat kuitenkin paikallaan, eivätkä marttyyrit vahingoittuneet. Silloin heidät heitettiin tuleen, missä he antoivat sielunsa Jumalalle.

Pyhät marttyyrit Elpidios, Markellos ja Eustokhios haudattiin Karmelin vuorelle. Kerrotaan, että hautaamisen jälkeen Kristus ilmestyi salamoiden ja ukkosenjylinän keskellä ja siirsi Markelloksen ja Elpidioksen ruumiit johonkin tuntemattomaan paikkaan, mutta Eustokhioksen Hän herätti kuolleista, jotta tämä jatkaisi voitollista marttyyrikilvoitustaan. Eustokhios ilmestyi jälleen hämmästyneen keisarin eteen, joka antoi hänet taas ruoskittavaksi ja pani makaamaan hehkuvien hiilien päälle. Kaikki hänen Jumalan voimalla kestämänsä kidutukset saivat monet kääntymään kristinuskoon. Lopuksi Eustokhios heitettiin uuniin, ja niin hän sai kaksinkertaisen marttyyrikruunun.