1 Paavali, Kristuksen Jeesuksen apostoli, jonka Jumala, meidän pelastajamme, ja Kristus Jeesus, meidän toivomme, ovat määränneet tähän virkaan, 2 tervehtii Timoteusta, omaa hengellistä poikaansa. Isän Jumalan ja Herramme Kristuksen Jeesuksen armo, laupeus ja rauha sinulle! 3 Makedoniaan lähtiessäni kehotin sinua jäämään Efesokseen, jotta kieltäisit siellä eräitä levittämästä vieraita oppeja 4 ja harrastamasta taruja ja noita loputtomia sukuluetteloita. Ne johtavat vain turhiin tutkisteluihin eivätkä palvele Jumalan suunnitelmaa, joka avautuu vain uskolle. 5 Kehotuksemme päämääränä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. 6 Eräät ovat eksyneet tästä pois ja ruvenneet jaarittelemaan joutavia. 7 He haluavat esiintyä lainopettajina, vaikka eivät itsekään ymmärrä, mitä puhuvat ja mitä niin varmasti väittävät.
Sm. Menas Egyptiläinen, † 304.
Sm. Viktor, † 100-l.
M. Stefanida, † 100-l.
P. Martinus, Toursin piispa, † 397.
Pt. Teodoros Studionilainen, † 826.
Nimipäivä: Martti; Vihtori, Viktor, Voitto
Epistola 11.11.
Avaa kaikkiMarttyyrit:
17 Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia. 18 Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja siitä, että omatuntomme on puhdas — tahdommehan toimia kaikessa oikein. 19 Varsinkin siksi pyydän teiltä esirukousta, että jo pian pääsisin takaisin teidän luoksenne. 20 Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, 21 varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.
Evankeliumi 11.11.
Avaa kaikki(1 Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi.)
12 Sitten Jeesus sanoi talon isännälle: ”Kun järjestät päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita. Hehän saattavat vuorostaan kutsua sinut, ja näin sinä saat kaikesta palkan. 13 Ei — kun sinä järjestät pidot, kutsu köyhiä ja raajarikkoja, rampoja ja sokeita. 14 Autuas olet, kun aika tulee, sillä he eivät pysty palkitsemaan sinua. Sinä saat palkkasi silloin, kun vanhurskaat herätetään kuolleista.” 15 Tämän kuullessaan sanoi eräs pöytävieraista Jeesukselle: ”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa.”
Herra sanoi opetuslapsilleen: 32 ”Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa. 33 Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa. 37 ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. 38 Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. 27 ”Entä me?” kysyi silloin Pietari. ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” 28 Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. 29 Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. 30 Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.
Siihen aikaan 23 Jeesus kulki joka puolella Galileaa. Hän opetti seudun synagogissa, julisti ilosanomaa Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. 24 Hänen maineensa levisi sieltä koko Syyriaan. Hänen luokseen tuotiin kaikki erilaisista taudeista kärsivät ihmiset — niin pahojen henkien vaivaamat kuin kuunvaihetautiset ja halvaantuneetkin — ja hän paransi heidät. 25 Hänen perässään kulki suuri joukko ihmisiä. Heitä oli lähtenyt Galileasta ja Dekapoliin alueelta, Jerusalemista ja Juudeasta sekä Jordanin toiselta puolen. 5:1 Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. 2 Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: 3 ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. 4 Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. 5 Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. 6 Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. 7 Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. 8 Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan. 9 Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. 10 Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. 11 ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. 12 Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä. 13 ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Päivän synaksario 11.11.
Avaa kaikkiAutuas Maksim eli Moskovassa 1400-luvun alussa. Aika oli venäläisille vaikeaa. Mongolien hyökkäykset, kuivuus, nälkä ja kulkutaudit surmasivat ihmisiä. Pyhä Maksim kulki kaduilla puolialastomana vuodenajasta riippumatta ja kehotti ihmisiä kestämään kärsivällisesti maalliset vastoinkäymiset. Venäläiset arvostivat houkkien nöyryyttä ja kuuntelivat tarkkaan heidän helppotajuisia, sananparren tapaisia opetuksiaan. Kovia kokeneille pyhä Maksim sanoi: ”Ei aina silitetä myötäkarvaan vaan välillä vastakarvaankin. Jos lyödään aiheellisesti, tunnusta syyllisyytesi ja kumarra syvempään. Kärsivällisyyden palkaksi Jumala antaa pelastuksen.” Rikkaita kauppiaita ja Moskovan ylimystöä hän suomi pelkäämättä: ”Kotona on rukouspaikka mutta omatunto on myyty. Kaikki tekevät ristinmerkkiä mutta eivät kaikki rukoile. Jumala näkee kaiken vääryyden. Hän ei petkuta sinua mutta et sinäkään Häntä.”
Autuas Maksim nukkui kuolonuneen vuonna 1434, ja hänen haudallaan alkoi pian tapahtua ihmeitä. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1568.
Pyhittäjä Teodoros syntyi konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen vuonna 758. Hänen isänsä Fotinos oli keisari Konstantinos Kopronymoksen varainhoitaja. Vaikka keisari oli ikonien vainooja, Fotinos kasvatti lapsensa yhdessä vaimonsa Teoktisten kanssa ortodoksisesti. Teodoros sai aikansa parhaan koulutuksen niin teologisissa kuin maallisissakin aineissa. Erityisesti äidin esimerkki inspiroi häntä rukoukseen ja askeesiin.
Vuonna 780 keisarinna Irene palautti ikonien kunnioituksen kutsumalla pyhän patriarkka Tarasioksen (25.1.) maanpaosta takaisin Konstantinopoliin. Myös muut pyhien ikonien tähden karkotetut saivat palata takaisin. Heidän joukossaan oli Teodoroksen eno pyhä Platon (4.4.), joka oli maapaossa ollessaan toiminut Symbolien luostarin igumenina Bityniassa. Platon vaikutti niin voimakkaasti sukulaisiinsa, että Fotinoksen koko perhe ja vielä jotkut heidän ystävistäänkin päättivät mennä luostariin. Fotinos luopui muusta omaisuudestaan paitsi Sakudion-nimisestä maatilastaan, joka sijaitsi luonnonkauniilla paikalla Olymposvuorella Bityniassa. Sen hän muutti luostariksi, jonka igumeniksi tuli Platon.
Teodoros oli esimerkillinen kuuliaisuusveli, joka toteutti täsmällisesti kaikki igumeninsa määräykset ja kertoi tälle mieltään askarruttavat ajatukset. Heikosta terveydestään huolimatta hän teki raskaita töitä auttaakseen luostariveljiään. Hänellä oli jopa tapana lähteä salaa öisin tai kuumimman keskipäivän aikaan, jolloin toiset nukkuivat, kantamaan lantaa selässään luostarin kasvimaalle. Pian hän sai nöyryyden armolahjan, niin että joka päivä elämänsä loppuun saakka hän vuodatti suloisia kyyneleitä rukoillessaan.
Teodoroksella oli myös käytännöllisiä lahjoja ja Platon uskoi hänelle uuden luostarin kirkon rakentamisen. Se valmistui nopeasti ja kaikki ihailivat sen kauneutta. Teodoros rakasti jumalanpalveluksia ja oli aina ensimmäisenä kirkossa. Vuonna 787 patriarkka Tarasios vihki hänet papiksi. Sen jälkeen hän tiukensi askeettisia kilvoituksiaan. Öisin hän ei juuri nukkunut vaan vietti suurimman osan yötä rukoillen ja isien askeettisia teoksia tutkien. Erityisesti hän piti Basileios Suuresta, abba Doroteoksesta, Neilos Siinailaisesta ja Portaiden kirjoittajasta Johannes Siinailaisesta. Heidän hengessään hän valvoi tarkkaan, että luostarielämän periaatteita noudatettiin, ja puuttui heti niiden höltymiseen.
Kun Platon näki, että Teodoroksella oli luontaista auktoriteettia, hän pyysi tätä ryhtymään igumeniksi hänen sijastaan. Sakudionissa oli tuolloin jo lähes sata munkkia, heidän joukossaan Teodoroksen veli, pyhä Joosef, Tessalonikan tuleva arkkipiispa (14.7.), pyhä Naukratios (18.4.) ja myöhemmin pyhien ikonien puolustamisen takia marttyyrikuoleman kärsineet Euthymios ja Timoteos. Teodoros ei nöyryydessään halunnut vastaanottaa tehtävää, mutta kun Platon sairastui vakavasti, hän ei voinut enää kieltäytyä.
Vuoden 795 alussa keisari Konstantinos VI hylkäsi vaimonsa Marian ja otti tämän tilalle Teodoten, joka oli pyhän Teodoroksen serkku. Patriarkka Tarasios kieltäytyi siunaamasta uutta liittoa. Vihkimisen toimitti mukautuvainen hyödyntavoittelija pappi Joosef. Platon ja Teodoros paheksuivat ankarasti keisarin menettelyä ja asettautumista kirkon säädösten yläpuolelle. He vastustivat kaikkia hovin sovitteluyrityksiä. Lopulta Platon vangittiin, kun taas Teodoros ja muutamia hänen munkeistaan karkotettiin Tessalonikaan.
Kun Konstantinos syrjäytettiin ja keisarinna Irene (797–802) tuli hallitsijaksi, Platon vapautui ja Teodoros tovereineen pääsi veljien suureksi iloksi palaamaan Sakudioniin. Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä arabirosvojen hyökkäykset alueelle yleistyivät. Veljestö asettui Konstantinopoliin, missä heille tarjottiin olopaikaksi Studionin luostaria. Sen oli perustanut konsuli Studion jo vuonna 463. Pian veljestön jäsenmäärä nousi seitsemäänsataan. Osa veljistä asui sivuluostareissa.
Luostarissa vallitsi täydellinen yhteisomistus samaan tapaan kuin alkuseurakunnassa: ”Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, mitä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32) Munkeilla ei ollut edes omia keljoja, vaan he nukkuivat suurissa makuusaleissa. Jokaisella oli vain yksi vaatekerta, joka vaihdettiin tietyin välein. Teodoros oli kuin isä kaikille. Määräten veljiä eri kuuliaisuustehtäviin hän huolehti luostarin harmonisesta toiminnasta. Monenlaisia ammattimiehiä löytyi veljien keskuudesta. Paitsi käytännön elämään liittyviä tehtäviä luostarissa harrastettiin myös ikonimaalausta, kirjojen kopiointia ja käsikirjoitusten koristelemista miniatyyrimaalauksilla. Näin luostari oli myös keskeinen kulttuurikeskus aikakaudellaan.
Erityisesti jumalanpalvelusten harras toimittaminen oli pyhän Teodoroksen sydäntä lähellä. Studionin luostarin munkit olivat kirkossa kuin enkelit taivaassa laulaen sopusointuisesti ylistystä Jumalalle kuin yhdestä suusta. Teodoros itse oli hymnirunoilija. Suuren paaston jumalanpalveluskirja Triodion on suurimmaksi osaksi hänen käsialaansa, samoin kuin monet muut hartaat kirkkoveisut ja kanonit. Kolme kertaa viikossa Teodoros piti veljille lyhyen opetuspuheen aamupalveluksen yhteydessä.
Pyhän patriarkka Tarasioksen kuoltua vuonna 806 keisari Nikeforos I nimitti uudeksi patriarkaksi suoraan maallikosta kaimansa Nikeforoksen (2.6.). Samalla hän palautti periaatteettomalle Joosefille takaisin häneltä riistetyn pappeuden. Igumeni Teodoros ja kaikki studionilaiset tuomitsivat nämä teot ankarasti. Rangaistukseksi Platon, Teodoros ja hänen veljensä Joosef, tuolloin jo Tessalonikan arkkipiispa, karkotettiin Konstantinopolin edustalla sijaitsevien Prinssisaarten eri saarille. Kahden vuoden karkotusaikanaan Teodoros kirjoitti veljestölleen useita rohkaisevia kirjeitä.
Keisari Nikeforoksen kuoltua karkotetut palasivat takaisin muutamiksi rauhan vuosiksi. Uudet koettelemukset alkoivat, kun kiivas pyhien ikonien vastustaja keisari Leo Armenialainen nousi valtaistuimelle vuonna 811. Niin saarnoissaan kuin kirjoituksissaankin pyhä Teodoros puolusti ikonien kunnioitusta osoittaen, että Kristus ja pyhät ovat todella läsnä ikoneissaan ja että ikonien kunnioittaminen on Kristuksen lihaksitulemisen totuuden tunnustamista. Palmusunnuntaina vuonna 815 hän marssi yli tuhannen munkin johdossa Konstantinopolin kaduilla. Kaikilla oli kädessään ikonit, ja kävellessään he lauloivat hymnejä ikonien kunniaksi.
Teodoros vangittiin uudelleen ja lähetettiin maanpakoon kauas Fryygian Metopehen. Sieltäkin hänen onnistui lähettää rohkaisukirjeitä hajaantuneille munkkiveljilleen ja muille uskoville. Hän kehotti heitä olemaan kärsivällisiä ja panemaan toivonsa Jumalaan. Eristääkseen hänet paremmin viranomaiset karkottivat hänet vielä idemmäksi Bonitaan, missä hänet suljettiin tornihuoneeseen. Mutta hänen oppilaansa saivat järjestettyä, että hän pystyi sieltäkin käsin jatkamaan kirjeenvaihtoaan aina Roomaan ja Aleksandriaan saakka. Monet pyhän Teodoroksen munkkiveljistä joutuivat kidutettaviksi ja kärsivät marttyyrikuoleman. Hänet itsensäkin ruoskittiin tajuttomaksi. Idästä hänet siirrettiin lopulta vankilaan Smyrnaan, eikä hän enää sieltä onnistunut pitämään yhteyttä ulkomaailmaan.
Pyhä Teodoros vapautui vasta vuonna 820, kun Mikael II, lisänimeltään ”Änkyttäjä”, nousi valtaistuimelle Leo Armenialaisen jälkeen. Mikael avasi vankilat mutta ei virallisesti palauttanut ikonien kunnioitusta. Hän ei liioin sallinut Teodoroksen palata Studionin luostariin, jossa asui jo uusi munkkiveljestö.
Teodoros jäikin Nikomedeian lahden rannalla sijaitsevaan Kreskensin luostariin. Sieltä hän matkusteli eri paikkoihin tukemaan ortodokseja, jotka pitkien vainon vuosien jälkeen kaipasivat kipeästi rohkaisua. Lopulta hän sairastui vaikeaan vatsatautiin. Lähes luurankona hän palasi Kreskensiin mutta johti siellä kuitenkin vielä veljestöä, opetti ja toimitti jumalanpalveluksia. Viimeisen opetuspuheensa hän piti jo vakavasti sairaana; se alkoi sanoilla: ”Veljet, olen sairastunut mutta teidän rukoustenne avulla olen saanut voimaa.”
Pyhä Teodoros kuoli marraskuun 11. päivänä 826. Vielä elossa ollessaan hän pyysi veljiä aloittamaan hautauspalveluksen toimittamisen ja laulamaan psalmia 119. Kun he olivat päässeet jakeeseen 93: ”Milloinkaan en unohda sinun säädöksiäsi, ne antavat minulle elämän”, pyhä Teodoros antoi henkensä Jumalan käsiin. Hän oli tuolloin 67-vuotias. Toisten tietojen mukaan hänen kuolemansa tapahtui Prinssisaarilla, jonne hänet myös olisi haudattu.
Pyhä Martinus (Martin) syntyi vuoden 316 tienoilla Sabariassa, Pannoniassa eli nykyisessä Unkarissa, jossa hänen isänsä oli komennuksella Rooman armeijan virkamiehenä. Martinus kuitenkin varttui perheensä kotikaupungissa Italian Paviassa. Martinuksen vanhemmat eivät olleet kristittyjä, mutta hän alkoi käydä kirkossa jo kymmenvuotiaana ja pyysi päästä katekumeeniksi. Kun hän kuuli kertomuksia idän erakkokilvoittelijoista, hän haaveili jättävänsä maailman huolet ja lähtevänsä munkiksi. Hänen oli kuitenkin toteltava vanhempiaan ja liityttävä 15-vuotiaana armeijaan, kuten tuon ajan laki vaati armeijan työntekijöiden lapsia tekemään. Martinus ei ollut virallisesti kääntynyt kristityksi mutta eli jo enemmän munkin kuin sotilaan elämää.
Armeijassa Martinus noudatti pyhiä evankeliumin mukaisia hyveitä. Eräänä talvipäivänä Gallian Amiensissa hän tapasi kaupungin portilla kerjäläisen, joka tärisi vilusta. Tuolloin 18-vuotias Martinus oli jo antanut pois kaikki taskurahansa, mutta kun kukaan ei tehnyt miehen hyväksi mitään, hän otti miekkansa ja leikkasi viittansa kahtia. Tovereidensa pilkatessa hän laski toisen puolikkaan köyhän ylle ja piti toisen puolen itsellään. Seuraavana yönä Kristus ilmestyi hänelle pukeutuneena Martinuksen lahjoittamaan vaatekappaleeseen. Kristus sanoi ympärillään olleille enkeleille: ”Martinus on pukenut minut tähän vaatteeseen, vaikka on vielä katekumeeni.” Pian tämän tapahtuman jälkeen Martinus otti pyhän kasteen. Hän olisi halunnut jättää armeijan ja ryhtyä munkiksi mutta antoi periksi esimiehensä toiveille ja pysyi sotilaana, vaikka sydämessään hän oli jo munkki.
Martinuksen ollessa noin 20-vuotias barbaarit valtasivat Gallian. Kun Martinus kutsuttiin vastaanottamaan palkkionsa sotaanlähtöä varten, hän kieltäytyi kunniasta ja ilmoitti keisarille: ”Minä olen palvellut sinua sotilaana, anna minun nyt palvella Kristusta. Anna palkinnot niille, jotka ovat lähdössä taistelemaan. Minä olen Kristuksen sotilas, eikä minun ole lupa taistella.” Kun Martinusta syytettiin pelkuruudesta, hän vastasi voivansa lähteä taistelukentälle ja seistä Kristuksen nimessä rintamalinjojen välissä mutta ilman asetta. Aseista kieltäytynyt Martinus pantiin vankilaan. Loppujen lopuksi hän sai vapautuksen armeijasta, mutta vasta taistelujen päättyessä vuonna 357.
Martinus lähti Poitiers’hen pyhän Hilarionin (13.1.) oppilaaksi. Martinus palveli Hilarionia kuin Jumalaa mutta ei suostunut vastaanottamaan hänen ehdottamaansa diakoninvihkimystä. Sen sijaan Hilarion vihki Martinuksen eksorkistiksi eli henkien karkottajaksi ja siunasi hänet elämään erakkona.
Martinus kutsuttiin unessa tekemään lähetysmatka kotiinsa Pannoniaan. Hän onnistuikin käännyttämään kristityiksi äitinsä ja muutamia muita, näiden joukossa rosvoja, jotka olivat aikeissa surmata hänet. Asetuttuaan vastustamaan areiolaisuutta Martinus joutui kärsimään vainoa. Areiolainen piispa Auxentius ruoskitutti ja karkotti Martinuksen. Italiassa Martinus sai kuulla, että myös Hilarion oli karkotettu istuimeltaan Galliassa. Martinus asettui asumaan keljaan Milanon lähistölle, mutta kun kaupungin piispaksi tuli Auxentius, joka oli ruoskittanut hänet Illyricumissa, Martinus karkotettiin jälleen. Hän siirtyi kilvoittelemaan Genovanlahdelle autiolle saarelle.
Vuonna 360 Hilarion sai palata Galliaan ja myös Martinus kiiruhti takaisin hänen perässään. Martinus sai uuden keljan Ligugésta ja sen ympärille alkoi kertyä oppilaita. Tämä oli Gallian ja koko läntisen kristikunnan luostarielämän alku. Martinuksen into kilvoituksiin ja rukoukseen teki hänestä pian idän suurimpien isien veroisen erottelukykyisen hengellisen tiedon tuntijan. Hän opetti ja teki monia ihmeitä: hän herätti kuolleista katekumeenin, joka oli kuollut ehtimättä ottaa kastetta, ja orjan, joka oli hirttänyt itsensä. Enkelielämästä kiinnostuneita alkoi tulla Martinuksen luokse yhä enemmän.
Kun Martinus oli kilvoitellut keljassaan yli kymmenen vuotta, Toursiin tarvittiin uusi piispa, järjestyksessä kolmas. Papisto ja kansa tahtoivat yksimielisesti pyhän Martinuksen. Saadakseen hänet suostumaan he päättivät käyttää oveluutta. He houkuttelivat Martinuksen kaupunkiin tapaamaan erästä sairasta ja veivät hänet kirkkoon, jossa piispat odottivat. Hänen köyhä ulkomuotonsa hätkähdytti piispoja, mutta kansan ollessa yksimielinen Martinus vihittiin piispaksi 3. heinäkuuta 371.
Piispuus ei muuttanut Martinuksen olemusta eikä elämäntapaa. Hän pysyi nöyränä, pukeutui ryysyihin ja söi hyvin niukalti. Hän asui ensin pienessä keljassa katedraalinsa lähellä mutta muutti sittemmin hieman rauhallisempaan paikkaan parin kilometrin päähän. Siellä hänen puisen majansa ympärille kasvoi Marmoutierin luostari, josta tuli tärkeä kirkollisen elämän keskus. Jyrkän kalliorinteen ja joen välissä sijainneessa luostarissa ja alueen luolissa oli pian 80 munkkia, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä ja keskinäisessä rakkaudessa. Martinus ohjasi heitä syvemmälle rukoilevaan ja mietiskelevään elämään. Osa munkeista ei tehnyt mitään muuta työtä kuin rukoili. Luostarin veljestöstä nousi suuri määrä piispoja, koska seurakunnat tahtoivat paimenikseen pyhän Martinuksen opettamia ja kasvattamia hengellisiä isiä.
Pyhä Martinus tunsi apostolisen vastuunsa levittää Jumalan sanaa Galliassa ja teki kaikkensa täyttääkseen kutsumuksensa. Tähän saakka kirkon vaikutus oli rajoittunut lähinnä kaupunkeihin. (Latinan sana paganus tarkoitti itse asiassa lähinnä maalaista.) Martinus kulki ympäri maaseutua levittämässä pelastuksen sanomaa parantaen sairaita ja tehden muita ihmeitä. Hän näki jumalallisia näkyjä ja ilmestyksiä; hänellä oli myös profetoimisen lahja. Pahoja henkiä karkottaessaan hän tapasi polvistua maahan ja ajaa ne tiehensä rauhallisesti rukoillen. Kun pyhä Martinus herätti kuolleen, oli aivan kuin Kristus itse olisi tullut uudestaan maan päälle. Pyhän Martinuksen lähetysmatkat ulottuivat Pariisiin, Sensiin ja Wieniin asti. Hän perusti useita luostareita saadakseen niiden avulla kirkon vaikutuksen leviämään maaseudulle. Vähitellen kansaa kääntyi kristityiksi, ja Martinus antoi kääntyneiden tuhota epäjumalien temppeleitä omin käsin. Martinus vieraili jokaisessa seurakunnassaan vuosittain matkustaen jalan, aasilla tai veneellä.
Kun Ossanovan piispa Ithacius hyökkäsi harhaoppisen lahkon johtajaa Priscillianusta vastaan syyttäen tätä noituudesta ja sai järjestettyä lahkolaisille kuolemantuomion vuonna 386, pyhä Martinus nousi yhdessä paavi Siriciuksen (384–399) ja pyhän Ambrosiuksen kanssa vastustamaan kuolemantuomiota. Martinus ei puolustanut Priscillianuksen opetusta mutta vaati, että tällaiset asiat on käsiteltävä kirkon sisällä eikä keisarin hovissa. Ehtoollisyhteydestä erottaminen oli hänen mukaansa oikea rangaistus. Martinus esiintyi keisari Maximuksen edessä arvokkaasti mutta ei saanut kuolemantuomiota peruttua. Tämä oli ensimmäinen tapaus kirkon historiassa, kun harhaoppisuudesta langetettiin kuolemantuomio. Martinus onnistui kuitenkin myöhemmin säästämään Espanjan priscilliaanien hengen suostumalla sovintoon piispa Ithaciuksen kanssa.
Kristuksen ja kaikkien Hänen uskollisten opetuslastensa tavoin myös pyhä Martinus joutui kohtaamaan vastustusta koko ajan enemmän elämänsä loppua kohti. Eräät piispat olivat hänelle kateellisia, samoin muutamat hänen sukulaisensa, ja he levittivät hänestä paikkansapitämättömiä juoruja. Martinus kesti vastoinkäymiset tyynesti ja jaksoi rakastaa kaikkia.
Pyhä Martinus lähti 81 vuoden iässä maaseutukierrokselle, jonka aikana hän pyrki sovittelemaan eräiden riitaantuneiden pappien välejä. Candes’ssa hän sairastui. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja ilmoitti heille kuolemansa lähestyvän. Kun he alkoivat vaikeroida ja pyytää, ettei hän jättäisi heitä orvoiksi, pyhä Martinus kääntyi Herran puoleen ja lausui: ”Herra, jos Sinun kansasi tarvitsee minua, minä voin kyllä pysyä puolustamassa Sinun laumaasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Martinus pysyi rukouksessa loppuun saakka eikä halunnut mitään mikä olisi helpottanut hänen oloaan. Maatessaan tuhkasäkkivuoteella hän sanoi: ”Kristityn olisi sopimatonta kuolla muutoin kuin tuhkan päällä. Tekisin syntiä, jos antaisin teille toisenlaisen esimerkin.”
Paholainen ilmestyi viimeisen kerran kiusaamaan pyhää Martinusta, joka sanoi hänelle: ”Sinä et löydä minusta mitään omaasi. Abrahamin syli on valmiina ottamaan minut vastaan.” Tämän sanottuaan hän antoi sielunsa Jumalalle. Hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot. Hän näytti jo olevan ylösnousemuksen kirkkaudessa, toisenlaiseen ruumiiseen pukeutuneena.
Pyhä Martinus haudattiin Toursiin kolmen päivän kuluttua, 11. marraskuuta 397. Paikalla oli valtaisa määrä uskovia ympäristökaupungeista ja maaseudulta. Hänen seuraajansa Bricius rakennutti hänen haudalleen kappelin, joka korvattiin myöhemmin basilikalla. Haudasta tuli frankkien tärkein pyhiinvaelluskeskus, ja siellä tapahtui lukuisia ihmeitä.
Pyhä Martinus oli ensimmäinen lännessä yleisesti kunnioitettu pyhä, joka ei ollut marttyyri. Hänestä tuli yksi keskiajan rakastetuimmista pyhistä, jonka kunnioitus levisi Englannista Afrikkaan. Hänen ystävänsä Sulpicius Severus kirjoitti hänen elämäkertansa, josta tuli keskiajan suosituimpia ja tärkeimpiä kirjoja. Pyhälle Martinukselle on omistettu yli 4 000 kirkkoa, muun muassa Englannin vanhin kirkko Canterburyssä. Taiteessa Martinus on kuvattu nuorena ratsastavana sotilaana jakamassa viittaansa kerjäläisen kanssa, piispana kerjäläisen kanssa tai toimittamassa liturgiaa tulinen kehä päänsä yläpuolella. Pyhän Martinuksen ympärille muodostunut Ligugén luostari toimi yhtäjaksoisesti vuoteen 1607 asti ja elvytettiin uudelleen toimintaan vuonna 1852.
Pyhä Vincentius syntyi Espanjan Huescassa ja sai oppia sekä hengellistä tietoa että maallista sivistystä Saragosan piispan Valeriuksen johdolla. Vanhuuden heikennettyä piispan ääntä hän vihki Vincentiuksen diakoniksi ja siunasi hänet saarnaamaan puolestaan. Evankeliumin julistamisen lisäksi Vincentius piti huolta pyhän kirkon rakkaimmista jäsenistä eli köyhistä, leskistä ja orvoista.
Diocletianuksen ja Maximianuksen vainon puhjetessa prefekti Datianus ryhtyi koviin otteisiin. Hän surmautti Saragosassa vuonna 303 kahdeksantoista kristittyä ja pidätytti piispa Valeriuksen ja hänen diakoninsa Vincentiuksen. Heidät määrättiin marssimaan Valenciaan raskaasti kahlehdittuina. Pahasti nälkiintyneitä pyhiä yritettiin suostutella uhraamaan valtakunnan jumalille niin uhkauksin kuin lupauksinkin. Koska Valerius ei enää kyennyt puhumaan, Vincentius puhui heidän molempien puolesta ja tunnusti rohkeasti heidän uskoaan yhteen ainoaan Vapahtajaan ja ilmoitti heidän olevan valmiit kestämään kaikenlaiset kidutukset. Vincentius myös kieltäytyi luovuttamasta kirkon pyhiä kirjoja.
Prefekti piti Vincentiuksen sanoja loukkauksena ja määräsi hänet kauheisiin kidutuksiin. Piispa Valerius karkotettiin, ja hän kuoli rauhassa noin kymmenen vuoden kuluttua. Vincentiusta sen sijaan venytettiin kidutuspenkissä ja hänen ruumistaan raastettiin rautapiikeillä. Kidutusten aikana pyhä Vincentius näki näyssä Kristuksen ja ilahtui niin, että alkoi kannustaa kiduttajiaan. Pienen tauon jälkeen he avasivat hänen haavansa uudestaan, mutta marttyyri kesti kaiken järkähtämättömästi. Sitten Datianus päätti venyttää häntä rautamatolla, jonka väkäset oli teroitettu teräviksi kuin sahan piikit. Vincentius kesti senkin pitäen katseensa suunnattuna taivaaseen.
Lopulta prefekti heitti Vincentiuksen pimeään vankiluolaan, jonka lattia oli ruukunsirpaleiden peitossa. Yöllä tyrmä täyttyi valolla ja sirpaleet muuttuivat kukiksi; Kristus tuli lohduttamaan pyhää yhdessä enkeleidensä kanssa kutsuen häntä luokseen taivaaseen. Kun vanginvartija kuuli Vincentiuksen veisaavan ylistystä iloiten pelastuksestaan ja tunsi sellistä tulevan taivaallisen tuoksun, hänkin julistautui kristityksi. Eräät kristityt pääsivät tapaamaan Vincentiusta. He suutelivat hänen haavojaan ja veivät hänen verensä tahrimia kankaita mukanaan arvokkaina reliikkeinä. Kristityt naiset hoitivat hellästi pyhän marttyyrin haavoja, mutta pian hän menehtyi vammoihinsa ja hänen sielunsa kohosi taivaaseen Herransa luokse. Tämä tapahtui vuonna 304.
Raivostunut prefekti Datianus tahtoi estää kristittyjä kunnioittamasta Vincentiuksen ruumista, joka yritettiin syöttää villieläimille, mutta sen päälle laskeutui korppi, joka suojeli ruumista eikä päästänyt eläimiä koskemaan siihen. Ruumis päätettiin panna raskaan kiven kanssa säkkiin, joka heitettiin meren syvyyksiin. Mutta Jumala osoitti huolenpitonsa vielä kerran. Säkki ajautui yöllä rannikolle, ja eräs valencialainen kristitty, jolle pyhä Vincentius ilmestyi, otti ruumiin talteen.
Pyhän Vincentiuksen kunniaksi rakennettiin myöhemmin loistelias basilika. Hänen kunnioituksensa levisi kaikkialle Espanjaan ja muualle kristikuntaan. Pyhä Augustinus omisti useita saarnoja pyhälle Vincentiukselle. Näistä käy ilmi, että pyhän Vincentiuksen juhlaa vietettiin ”valtakunnan jokaisessa provinssissa ja kaikkialla, missä Jeesuksen nimi tunnetaan”.1 Pyhää Vincentiusta kunnioitetaan Espanjan ensimmäisenä marttyyrina ja hänen kunniakseen on laadittu runoja ja omistettu kirkkoja. Maalaustaiteessa hänet on esitetty korpin, myllynkiven tai kidutusvälineiden kanssa, useimmiten rautakoukku kädessään.
1 Patrologia Latina 38, 1252–1268.
Pyhän suurmarttyyri Viktorin kärsimyksiä oli seuraamassa 15-vuotias Stefanida (Stefanis)-niminen kristitty nainen, joka oli ollut vuoden naimisissa. Nähdessään Viktorin rohkean ja voittoisan kilvoituksen hän näki hengessään kaksi kruunua, jotka nousivat kohti taivasta. Näistä suurempi oli Viktorille, mutta pienemmän hän tunsi voivansa saada itselleen. Pyhä Stefanida alkoi ylistää Kristusta suureen ääneen.
Pyhä Stefanida haettiin sotilaskomentaja Sebastianin eteen kuulusteltavaksi. ”Mihin sinulla on kiire hylätä suloinen maailma ja aviomiehesi?” kysyi komentaja. Stefanida vastasi: ”Minä olen jo kieltänyt tämän katoavan elämän, kaiken maailmallisuuden ja himokkuuden turhana ja ohikiitävänä. Omistan mieluummin sydämeni Herralle Jeesukselle Kristukselle, sielujemme taivaalliselle ja kunniakkaalle Sulhaselle, jota odotan uskossa. Jokainen maallinen sulhanen on kuolevainen, mutta Kristus yksin on kuolematon ikuinen Ylkä, joka tekee turmeltumattomilla ja sanoinkuvaamattomilla lahjoillaan rikkaiksi kaikki Häntä rakastavat.”
Stefanidan vuolassanaisuus ärsytti sotilaskomentajaa, joka määräsi hänelle mahdollisimman inhottavan kuolintavan. Kaksi palmua taivutettiin köysien avulla alas ja pyhä Stefanida sidottiin raajoistaan niihin kiinni. Kun palmujen köydet katkaistiin ja ne singahtivat takaisin pystyyn, pyhän marttyyrin ruumis repeytyi kahtia. Näin tämä puhdas kyyhkynen sai lentää taivaaseen ja löytää levon taivaallisen Sulhasensa turmeltumattomasta hääkammiosta.
Stefan oli Serbian kuninkaan pyhän Stefan Miljutinin (30.10.) poika. Hänen isänsä luuli hänen suunnittelevan salaliittoa ja antoi käskyn sokaista hänet. Stefan sai kestää muitakin perheensä aiheuttamia kärsimyksiä ja koettelemuksia. Pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle eräänä päivänä rohkaisten häntä ja luvaten pitää huolta hänen silmistään ja palauttaa ne hänelle, kun aika koittaa.
Poliittisten vehkeilyjen takia Stefan joutui viettämään viisi vuotta karkotettuna Konstantinopolissa Pantokratorin luostarissa. Hän käänsi karkotuksen hyödykseen osallistumalla munkkien elämään. Sävyisyydellään, hyväntahtoisuudellaan, kärsivällisyydellään ja kaikkinaisella hyvyydellään hän sai osakseen heidän kunnioituksensa. Viiden vuoden kuluttua pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle uudelleen ja sanoi: ”Olen tullut täyttämään lupaukseni.” Siunattuaan Stefanin ristinmerkillä hän kosketti tämän silmiä ja palautti niihin näön. Muutaman vuoden kuluttua luostarin igumeni vieraili Serbiassa Stefanin isän kuningas Stefan Miljutinin luona. Hän kertoi tälle Stefanin kärsivällisyydestä ja hurskaudesta verraten häntä Raamatun Jobiin. Pian tämän jälkeen isä ja poika tapasivat ja tekivät sovinnon.
Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1321 (tai 1322) Stefan kruunattiin Serbian kuninkaaksi. Kiitokseksi hän rakennutti nykyisen Kosovon alueelle Dečanin kirkon, joka tunnetaan bysanttilaisen taiteen helmenä ja Serbian kuningaskunnan suuruuden ajan muistomerkkinä.
Stefan joutui kestämään useita velipuolensa Konstantinin ja serkkunsa Vladislavin vehkeilyjä ja salahankkeita. Vuonna 1330 Bulgarian kuningas liittoutui Bysantin keisarin kanssa Serbiaa vastaan. Stefanin rauhanehdotukset torjuttiin, mutta hyökkääjät kokivat raskaan tappion, sillä Stefan sai heistä loistavan voiton. Pian häntä odottivat uudet koettelemukset. Zetan (nykyisen Montenegron) alueen aristokraatit yllyttivät hänen poikansa Stefan Dušanin syöksemään hänet valtaistuimelta. Pyhä Stefan vietiin vangittuna Zvenčanin linnoitukseen, missä hänet murhattiin marraskuun 11. päivänä 1331 (tai 1336). Näin hän päätti murheiden täyttämän elämänsä täällä maan päällä ja sai ikuisen kruunun taivaassa.
Pyhä Menas (Mina, Menna, Mennas) syntyi Egyptissä 200-luvun puolivälissä. Hän oli kristitty kamelinajaja, joka palveli Rooman armeijassa. Hänen ollessaan noin 50 vuoden iässä alkoi julma kristittyjen vaino. Kun Menaksen legioonan oli määrä lähteä ottamaan kiinni kristittyjä, Menas ei voinut enää palvella vainoajia vaan heitti sotilasvyönsä maahan, jätti tehtävänsä ja pakeni armeijasta. Hän kätkeytyi alueen vuoriston luoliin, jossa hän eli villieläinten kanssa rukoillen ja puhdistaen sieluaan hiljaisuudella ja yksinäisyydellä.
Kristuksen rakkaus kasvoi pyhän Menaksen sydämessä. Kun yhä useammat kristityt saivat surmansa uskonsa tähden, myös Menas päätti tunnustaa uskonsa julkisesti. Pakanallisena juhlapäivänä Menas meni kaupunkiin ja huusi juhlayleisön edessä: ”Tietäkää, että Kristus on ainoa todellinen Jumala. Se, mitä te palvotte, on pelkkiä hengettömiä puunpalasia!” Rohkeaa julistusta kuullessaan väkijoukko hölmistyi hetkeksi mutta kävi sitten pyhän marttyyrin kimppuun, hakkasi häntä ja luovutti hänet kaupungin kuvernöörille. Kansaa huvittaakseen kuvernööri määräsi pyhän kidutettavaksi. Pyhä Menas tunnusti rohkeasti uskoaan, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miksi hän oli jättänyt armeijan. Kun Menakselle tarjottiin vanhaa asemaansa takaisin, hän hylkäsi tarjoukset. Häntä ruoskittiin kovaa ja hänen haavojaan viilleltiin hevosenjouhilla. Sitten kiduttajat venyttivät häntä, pieksivät vielä hänen ihoaan ja kärvensivät sitä palavilla soihduilla. Nähdessään nahkansa hajoavan kappaleiksi pyhä ylisti Jumalaa, joka vapautti hänet Aadamille annetusta nahkaisesta vaatteesta ja antoi hänen näin tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä. Kidutusten lopuksi pyövelit katkaisivat hänen kaulansa ja polttivat hänen ruumiinsa. Tämä tapahtui viimeistään vuonna 304.
Kristityt kokosivat pyhän Menaksen jäännökset yöllä ja hautasivat ne Bummaan Libyan autiomaan reunamille noin 40 km Aleksandriasta lounaaseen.1 Paikka tunnetaan kreikaksi nimellä Minapolis, arabiaksi Karm Abu Mina. Vainojen loputtua siitä muodostui yksi Egyptin tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista. 500-luvulla paikalla oli kaksi basilikaa, luostari, hostelleja ja työpajoja ampullien eli pikkupullojen valmistamiseen. Pyhiinvaeltajat veivät niissä mukanaan pyhää vettä, ja Menaksen ampulleja levisi tuhansittain kaikkialle Välimeren maihin. Pyhiinvaellusliikenne paikalle alkoi vaimentua arabien valloitettua Egyptin 600-luvulla. Pyhäkkö siirtyi vuonna 641 koptilaisen kirkon haltuun ja Menaksen reliikit siirrettiin Kairoon.
Pyhä suurmarttyyri Menas on säilyttänyt asemansa yhtenä Egyptin kaikkein suurimmista ja suosituimmista pyhistä. Hänen esirukouksiensa turvin on tapahtunut ihmeitä halki vuosisatojen. Esimerkiksi vuonna 1826 pyhä Menas ilmestyi Kreetalla, jossa muslimien ja kristittyjen välit olivat erittäin tulenarat kreikkalaisten itsenäistymistaistelun tähden. Joukko muslimeja oli sytyttänyt tulipaloja eri puolille Heraklionin (Iraklion) kaupunkia suunnatakseen poliisien huomion toisaalle. Tämän jälkeen he kokoontuivat Pyhän Menaksen kirkon ympärille aikomuksenaan surmata koko kirkkokansa kesken pääsiäisliturgian. Silloin pyhä Menas ilmestyi ratsumiehen hahmossa miekka kädessään. Turkkilaiset joutuivat paniikkiin ja jättivät kristityt rauhaan. Kaupungin uskovat muistelevat kiitollisina tätä tapahtumaa vuosittain suurena tiistaina.
Kesällä 1942 eräs toisen maailmansodan ratkaisutaisteluista oli käsillä Pohjois-Afrikassa. Kenraali Rommelin komentamat saksalaiset joukot olivat tulossa lännestä kohti Aleksandriaa. He pysähtyivät paikkaan nimeltä El-Alamein – arabialainen nimi paikalla olleen pyhän Menaksen kirkon mukaan. Liittoutuneiden joukot, joiden mukana oli kreikkalaisia, kohtasivat ylivoimaisen Saksan armeijan. Lokakuussa 1942 suurmarttyyri Menaksen nähtiin lähtevän yöllä muinaisesta pyhäköstään kamelien kanssa ja kulkevan natsien leirissä samannäköisenä kuin hänet on kuvattu vanhoissa freskoissa. Saksalaiset menettivät rohkeutensa ja hävisivät taistelun. El-Alameinin taistelun jälkeen Aleksandrian patriarkka Kristoforos II julisti vuonna 1943 Egyptin pelastumisen pyhän Menaksen ansioksi ja käynnisti projektin hänen pyhäkkönsä kunnostamiseksi. Kirkko onkin saatu kunnostetuksi ja sen viereen on rakennettu pieni luostari.
Kaikissa varhaisissa maalauksissa pyhä Menas on kuvattu kahden kamelin kanssa. Häntä on kunnioitettu erityisesti kamelikaravaanien ja kameleilla liikkuvien pyhiinvaeltajien suojelijana, nykyään myös auttajana kadonneita tavaroita etsittäessä.
1 Suurmarttyyri Menaksen pyhäinjäännöksiä on siirretty myös Fryygian Kotiaioniin, jonne rakennettiin kappeli hänen kunniakseen. Tästä sai alkunsa traditio, jonka mukaan hän olisi myös palvellut ja kärsinyt tuolla alueella.
Pyhä Viktor (Victor) oli syntyjään italialainen ja palveli sotilaana keisari Antonius Piuksen aikana (138–161). Damaskoksessa häntä alettiin epäillä kristityksi ja hänet vietiin sotilaskomentaja Sebastianin luokse. Viktor sanoutui irti kreikkalaisista jumaltaruista ja hänet todettiin kristityksi. Kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta totella keisarin käskyä, hän lausui: ”Kuulun suuren ja ikuisen kuninkaan Kristuksen armeijaan, eikä minua voi koskaan suostutella tottelemaan väliaikaisen kuninkaan laittomia käskyjä. Teidän keisarinne valtakunta on maallinen, katoavainen ja lyhytaikainen, ja hänen jumalattomia käskyjään totteleville käy huonosti, mutta kaikkien kuninkaan Kristuksen hallinta on ikuista ja suo ikuisen elämän niille, jotka häntä tottelevat.”
”Sinä olet keisarin sotilas ja sinun on toteltava hänen käskyjään”, sotilaskomentaja totesi. Viktor vastasi: ”Vaikka näytinkin ennen palvelevan katoavaista keisaria, salaisesti minä palvoin koko ajan Kristusta Jumalana ja kaikkien kuninkaana. Mutta nyt kun Jumala on nähnyt hyväksi, että tunnustan uskoni avoimesti, minulla on velvollisuus palvella Kristusta puhtaasti. Tee siis minulle se mitä tahdot, sillä sinulla on valta minun ruumiiseeni.” Viktorille tarjottiin vielä mahdollisuutta välttää kidutus, mutta hän vastasi kestävänsä kaikenlaiset kidutukset ilomielin: ”Minä taistelen todella vasta silloin, kun Kristus suo minun kilvoitella Hänen kunniansa ja tunnustamisensa puolesta, Hänen rakkautensa tähden.”
Viktorin syvällisestä viisaudesta hämmästynyt komentaja kysyi, kuuluiko hän niihin, joita kristityt sanovat papeiksi. ”Pappeuden lahjan arvoinen minä en ole”, Viktor vastasi: ”Se, mikä innoittaa minua viisauteen ja valaisee minua puhumaan, on Kristukseni armo. Hän suo tämän armon kaikille, jotka ovat sydämeltään vanhurskaita. Se armo on ilmaisten lahjojen aarreaitta, joka täyttää vanhurskaat viisaudella ja tekee heidät vakaiksi. Niin kuin maanviljelijä omistautuu huolehtimaan hyvin pellostaan, jotta se tuottaisi suuren sadon, niin myös Jumalan moninainen viisaus voimistaa ja tekee viisaaksi ne, jotka uurastavat kaikin voimin tullakseen arvokkaiksi astioiksi, ja he tuottavat hengellisessä sadonkorjuussa monikertaisen sadon – yksi kolmikymmen-, yksi kuusikymmen- ja yksi satakertaisen.”
Kun pitkätkään kuulustelut eivät auttaneet, sotilaskomentaja määräsi Viktorin sormet revittäviksi irti. Sen jälkeen Viktorille tuotiin syötävää, mutta hän työnsi ruoan pois. ”Miksi et syö, Viktor?” komentaja kysyi. ”Minulla on sydämessäni hengellistä ruokaa, taivaallista leipää, ei minun ole nälkä”, Viktor vastasi. Komentaja raivostui ja heitätti marttyyrin uuniin, jossa hän paloi kolme päivää. Kun hänen tuhkaansa tultiin hakemaan pois, pyhä marttyyri olikin kaikkien suureksi järkytykseksi hengissä ja vahingoittumaton. Hänelle annettiin kuolettavaa myrkkyä, mutta se ei vahingoittanut häntä. Kun myrkyn valmistanut puoskari näki Kristuksen voiman, hän kääntyi kristityksi.
Raivostunut sotilaskomentaja määräsi julmimmat mahdolliset kidutukset. Pyhän marttyyrin jänteet revittiin irti, hänet upotettiin kiehuvaan öljyyn ja hänen kurkustaan kaadettiin alas kalkin ja viinietikan sekoitusta. Sitten hänen silmänsä revittiin irti ja hänet jätettiin roikkumaan jaloistaan kolmeksi päiväksi. Lopuksi hänen kaulansa katkaistiin. Näin pyhä suurmarttyyri Viktor antoi henkensä Jumalalle ja löysi ikuisen levon. Hänen rohkeutensa innoitti monia kääntymään kristityiksi.
Merkkien ja lyhenteiden selitykset
(ap) aamupalvelus
ap. apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata
† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa