Kirkkokalenteri

Pyhä Luukas syntyi vuoden 780 tienoilla Sisilian Taorminassa. Hän rakasti jumalanpalveluselämää pikkulapsesta asti ja kahdeksantoista vuotta täytettyään hän karkasi yöllä kotoaan Jumalan rakkauden sytyttämänä. Hän nousi Sisilian vuorille ja eli villipetojen kanssa antautuen kokonaan Jumalan rakastamiseen. Kerran 40 vuorokauden paaston jälkeen hänelle ilmestyi enkeli, joka kertoi hänelle hänen elämänsä suunnan.

Luukas laskeutui vuorelta ja meni luostariin, jossa hän sai enkelielämän viitan. Hän kilvoitteli innokkaasti syömällä ainoastaan hiukan leipää kahtena päivänä viikossa. Puolentoista vuoden jälkeen Luukas jätti luostariyhteisön erään toisen munkin kanssa ja nousi Etnan autioiden rinteiden hiljaisuuteen. Siellä ainoana ravintona olivat vuoren rinteellä kasvaneet satunnaiset kasvit. Luukas kulki avojaloin, ja säästä riippumatta hänellä oli aina yllään sama resuinen viitta.

Luukas aloitti päivänsä keljassaan aina lukemalla lävitse koko Psalttarin. Sen jälkeen hän luki kolmannen hetken, kävi ulkona ja teki käsityötä kuudenteen hetkeen asti. Sitten hän nautti vähäisen ravintonsa ja jatkoi lakkaamatonta rukoustaan pyhittäen näin yönsä ja päivänsä ja koko olemisensa. Palkkioksi taisteluistaan Luukas sai Jumalan armon ihmeellisiä lahjoja. Hän ymmärsi ihmeteltävän kirkkaasti kaikki Raamatun vaikeaselkoisimmatkin kohdat. Myös hänen ihmisrakkautensa, vilpitön nöyryytensä ja sisäinen arvostelukykynsä herättivät ihailua kaikissa, jotka hänet tapasivat.

Saatuaan uuden ilmestyksen Luukas siirtyi Etnalta hieman helpompaan paikaan ja keräsi ympärilleen kaksitoista oppilasta. Noin 40 vuoden iässä hän lähti pyhiinvaellukselle Konstantinopoliin, jonka luostareissa hän keskusteli kaupungin hengellisten isien kanssa. Paluumatkalla hän pysähtyi erääseen kylään Korintin tuntumassa. Siellä hän nukkui pois vietettyään kylässä seitsemän kuukautta. Heti tapahtui monia ihmeitä, ja hänen haudastaan alkoi valua sulotuoksuista mirhaa.

Pyhittäjä Varlaam syntyi Novgorodin alueella 1100-luvun alkupuolella ja sai kasteessa nimen Aleksei. Hän kasvoi Jumalan pelossa, oppi lukemaan ja oivalsi nopeasti jumalallisten kirjoitusten viisauden. Hän ei välittänyt lasten leikeistä eikä turhasta naureskelusta. Hän oli pidättyväinen eikä koskaan syönyt mitään makeaa. Hän ei askaroinut maallisten vaan taivaallisten asioiden parissa, paastosi ja rukoili. Vanhemmat olivat murheissaan hänen tavattoman pidättyväisyytensä tähden, mutta mitkään nuhteet eivät voineet hillitä nuoren kilvoittelijan intoa. Jo nuorena hän tajusi maallisen elämän turhuuden ja sanoi mielessään: ”Totisesti elämämme on varjoa ja unennäköä ja pyörii kuin hyrrä.” Vanhempiensa kuoltua hän jätti tämän maailman kunnian ja rikkauden ja lähti kotikaupungistaan vetäytyen autioon paikkaan Olhavanjoen varrelle noin kymmenen kilometrin päähän Novgorodista pohjoiseen.

Kilvoittelijan valitsema paikka tunnettiin nimellä Hutyn, ”huono paikka”. Kansan perimätiedon mukaan siellä asui saastainen henki. Aleksei ei lähtenyt Hutyniin yksin vaan hänen mukanaan tuli kaksi varakasta novgorodilaista veljestä, Porfiri ja Feodor, jotka halusivat jakaa hänen kilvoituksensa. Eräs pappismunkki vihki Aleksein munkiksi Hutynissä antaen hänelle nimen Varlaam.

Varlaam rakensi itselleen hirsistä pienen keljan, jossa hän rukoili yötä päivää ja kilvoitteli hellittämättä paastoten ja valvoen. Pelastuksemme viholliset, pahat henget, nousivat häntä vastaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin matelijoiden, milloin erilaisten petojen hahmossa yrittäen pelotella hänet tiehensä, mutta hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja karkotti ne luotaan. Toisen kerran pahat henget yllyttivät maallisia ihmisiä häntä vastaan, mutta ne ”kompastuivat ja kaatuivat itse” (Ps. 20:9) kohdattuaan lujan kallion, jota eivät voineet horjuttaa.

Sana kilvoittelijasta levisi Novgorodin ympäristöön, ja taivaallista isänmaata ikävöivät tulivat kuulemaan hänen opetuksiaan. Heidän joukossaan oli ruhtinaita ja ylimyksiä mutta myös köyhiä ihmisiä, ja kaikki saivat häneltä kaipaamansa hyödyllisen opetuksen. Varlaam puhui heille sävyisästi sanoen: ”Lapseni, varokaa erilaisia paheita: kateutta, panettelua, vihaa, valhetta, lahjontaa, puolueellista tuomiota, väärää valaa ja haureutta; olkaa sävyisiä ja rakastavia, sillä rakkaus on kaiken hyvän äiti. Välttäkää iankaikkiset kärsimykset paastoamalla, rukoilemalla ja tekemällä hyvää, valvomalla yöllä ja ahkeroimalla päivällä.”

Varlaamin kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta pidättyminen ja hengellinen kokemus tuotti kaikille hänen luokseen tuleville suurta hyötyä. Hänen kilvoittelunsa itsensä kieltämisessä puhdisti hänen sisäiset silmänsä ja antoi hänelle selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Kerran ollessaan matkalla Novgorodin arkkipiispan luo Varlaam kohtasi sillalla kansanjoukon, joka oli viemässä itse teosta kiinni saatua rikollista Olhavanjokeen hukutettavaksi. Varlaam pyysi luovuttamaan rikollisen hänelle sanoen, että tämä sovittaa syntinsä Hutynissa. Hän käski miestä tekemään työtä veljien hyväksi ja vihki tämän myöhemmin munkiksi pelastaen näin hänen sielunsa.

Toisen kerran Varlaam tuli sillalle, kun novgorodilaiset olivat jälleen heittämässä jokeen tuomittua miestä. Miehen sukulaiset pyysivät Varlaamia pelastamaan onnettoman, mutta Varlaam meni vaieten ohi. Hänen oppilaansa ihmettelivät hänen menettelyään, jolloin hän vastasi: ”Näin sydämeni silmillä, että ensimmäinen rikollinen oli monien syntien tahraama ja oikeudenmukaisesti tuomittu, mutta hän katui sydämessään ja uskoi pelastukseen, joten pyysin luovuttamaan hänet itselleni ja järjestin hänen elämänsä niin kuin oli Herran tahto. Toinen mies oli tuomittu epäoikeudenmukaisesti ja vastoin lakia, ja minä näin, että hän kuolee marttyyrina ja saa kruunun Kristukselta. Hän ei tarvinnut minun rukouksiani, sillä hänellä oli itse Kristus auttajanaan ja pelastajanaan.”

Varlaamin selvänäkemisen lahjasta kertoo tapaus, joka sattui hänen vieraillessaan Novgorodin arkkipiispan Grigorin luona. Pois lähtiessään Varlaam lupasi tulla uudelleen reellä apostolien paaston ensimmäisellä viikolla. Piispa ihmetteli mielessään, miten Varlaam aikoi ajaa reellä kesäkuussa, mutta sovittua päivää edeltävänä yönä satoi niin paljon lunta, että tämä todella tuli reellä ajaen. Kun esipaimen murehti parhaillaan kukkivan ruissadon kohtaloa, Varlaam kehotti kiittämään Herraa, Jumalanäitiä ja kaikkia pyhiä heidän osoittamastaan laupeudesta, sillä ilman lunta ja pakkasta kansa olisi kuollut nälkään. Herra olisi näet ihmisten syntien vuoksi sallinut viljaa syövien matojen aiheuttaa nälänhädän, mutta Jumalanäidin ja kaikkien pyhien rukousten tähden hän armahti kansaa lähettämällä lumisateen tappamaan madot rukiin juurista. Kun lumi seuraavana päivänä suli, löytyi pelloilta suuret määrät kylmään kuolleita matoja, ja sen kesän ruissato oli paljon tavallista suurempi.

Varlaam teki eläessään paljon ihmeitä. Hän herätti kuolleista erään hurskaan miehen ainoan pojan ja elvytti rukouksillaan veneestä pudonneen hukkuneen miehen.

Varlaam kilvoitteli kauan erakkona tovereidensa kanssa, mutta lopulta hänen maineensa toi heidän luokseen uusia kilvoittelijoita. Hutyniin perustettiin luostari ja rakennettiin kirkko Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Arkkipiispa Grigori vihki kirkon kirkastusjuhlana vuonna 1192. Varlaam laati luostarille säännöt, jotka eivät valitettavasti ole säilyneet. Ilmeisesti luostari oli kinobiittinen yhteisluostari, sillä Varlaam kehotti veljiä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja vieraanvaraisuutta niin kuin kinobioissa oli tapana.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Varlaam luovutti luostarin johdon hengelliselle veljelleen munkki Antonille, joka oli palannut pyhiinvaellukselta Konstantinopolista. Koottuaan munkkiveljet luokseen hän sanoi heille: ”Veljet, ruumiillisesti lähden luotanne, mutta hengessä olen aina kanssanne”. Pyhittäjä Varlaam antoi sielunsa Herralle vuonna 1192. Hautajaisten aikana monet sairaat paranivat. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin 1400-luvulla, ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet tekivät hänet kuuluisaksi kautta Venäjän.

Pyhä Demetrianos syntyi keisari Teofiloksen hallituskauden (829–842) alussa Kyproksen itäkärjessä. Nuoren vaimonsa kuoleman jälkeen hänet vihittiin 16-vuotiaana munkiksi Pyhän Antonioksen luostarissa. Harjaannuttuaan yhteiselämäluostarin kurinalaisuudessa hän siirtyi elämään erakkona vuorilla. Jumala soi hänelle siellä sairaiden parantamisen ja demonien karkottamisen armolahjan. Oltuaan 40 vuotta munkkina hän sai pappisvihkimyksen ja hänet nimitettiin Khytrin hiippakunnan taloudenhoitajaksi. Jonkin ajan kuluttua hiippakunnan piispa Eusthatios päästi Demetrianoksen palaamaan takaisin luostarinsa hiljaisuuteen ja hänestä tuli luostarin johtaja. Kun Eusthatios valittiin Salaminan arkkipiispaksi, Demetrianos kutsuttiin hänen seuraajakseen Khytrin piispanistuimelle. Hän pakeni raskaaksi kokemaansa asemaa vuorille ja yritti piiloutua kaukaiseen luolaan, mutta hänet löydettiin. Niin hän lopulta alistui ja ymmärsi Jumalan tahdon olevan, että hän ottaa tehtävän vastaan.

Piispana pyhä Demetrianos huolehti innokkaasti laumansa hengellisestä ja ajallisesta hyvinvoinnista. Arabien hyökkäys autioitti Khytrin vuonna 912, ja suuri joukko kristittyjä vietiin sotavankeina Bagdadiin. Korkeasta iästään huolimatta pyhä piispa lähti heidän mukaansa ja hankki kalifilta heille vapautuksen. Pyhä Demetrianos kuoli noin vuonna 915 toimittuaan piispana yli 25 vuotta. Hänet haudattiin omaan katedraaliinsa, missä hänen jäännöksistään alkoi tihkua tuoksuvaa öljyä.

Pyhä Herman syntyi ylimysperheeseen Staritsan kaupungissa Tverin alueella noin vuonna 1505. Jo nuorena hän oppi rakastamaan rukousta ja pyhien kirjojen lukemista. Munkiksivihkimyksen hän otti vastaan 25-vuotiaana Volokolamskin luostarissa hengelliseltä ohjaajaltaan igumeni Gurilta, josta tuli sittemmin Kazanin arkkipiispa (ks. 4.10.). Herman solmi läheiset välit luostarissa vangittuna olleeseen pyhittäjä Maksimos Kreikkalaiseen (21.1.). Hän tutki innokkaasti luostarin suuren kirjaston kirjoja ja kilvoitteli ankarasti.

Kun Hermanin kotikaupungissa Staritsassa sijaitsevan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostarin munkit saivat kuulla maanmiehensä hurskaasta elämästä, he valitsivat hänet johtajakseen vuonna 1551. Tverin arkkipiispa vihki Hermanin pappismunkiksi, korotti hänet arkkimandriitan arvoon ja nimitti hänet Staritsan luostarin johtajaksi. Herman huolehti innokkaasti luostarinsa ulkoisesta ja sisäisestä elämästä ja oli munkeille nöyryyden ja sävyisyyden esikuvana. Mutta kahden ja puolen vuoden kuluttua hän lähti luostarista uskoen sen johdon oppilaalleen pappismunkki Jobille (Iov), josta tuli sittemmin Venäjän ensimmäinen patriarkka. Itse hän palasi Volokolamskin luostariin jatkamaan rakastamaansa yksinäistä kilvoittelua tavallisena munkkina.

Venäjän vallattua Kazanin alueen sinne perustettiin vuonna 1555 piispanistuin, ja sen ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Volokolamskin luostarin entinen johtaja pyhä Guri. Hän sai tehtäväkseen perustaa Svijažkin kaupunkiin luostarin, jonka tuli olla ortodoksisen uskon keskuksena islaminuskoisten tataarien asuttamalla seudulla. Luostarin johtajaksi pyhä Guri kutsui Hermanin.

Svijažkin luostarista tuli kristillinen lähetyskeskus Volgan oikealla rannalla asuvien pakanoiden keskuuteen. Tietäen, että kirjat ovat valistuksen perusta, Herman kokosi kahdeksassa vuodessa luostariinsa yli 150 erilaista kirjaa. Hän oli arkkipiispansa innokas apuri uskonasioissa, ja pyhä Guri osoitti hänelle täyttä luottamusta. Gurin kuoltua piispainkokous piti Hermania ansiollisena nousemaan piispanistuimelle, ja vuonna 1564 hänet vihittiin Kazanin arkkipiispaksi. Herman johti hiippakuntaa menestyksellisesti muutaman vuoden ajan jatkaen edeltäjänsä aloittamaa työtä. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, piti huolta luostarikilvoittelijoista ja perusti erään luostarin yhteyteen koulun.

Vuonna 1566 tsaari Iivana Julma kutsui pyhän Hermanin Moskovaan aikoen nimittää hänet Moskovan metropoliitaksi. Nähdessään kaikkialla pelkkää vääryyttä Herman yritti ojentaa tsaaria ja muistutti tätä tämän synneistä ja viimeisestä tuomiosta, mutta vihastunut tsaari karkotti totuutta puhuvan piispan luotaan. Hermanin ei annettu palata Kazaniin, vaan hän joutui jäämään vangittuna Moskovaan. Metropoliitaksi valittiin pyhä Filip (9.1.), jonka vainoa ja kärsimyksiä Herman joutui seuraamaan. Kun tsaari pian vaati vihoissaan Filipin tuomitsemista, oli pyhä Herman ainoa, joka uskalsi totuudenmukaisesti puolustaa häntä kirkolliskokouksessa, mutta hänen sanansa eivät pelastaneet Filipiä vankeudelta ja kuolemalta.

Tämä oli pyhän Hermanin viimeinen kuolemaa edeltävä kilvoitus. Hän siirtyi Herransa luo Moskovassa marraskuun 6. päivänä vuonna 1567 ruton aikana, mutta on mahdollista, että hänet murhattiin tsaarin käskystä. Hänet haudattiin piispallisesti Moskovaan. 27 vuoden kuluttua pyhän Hermanin tuoksuvat maalliset jäännökset siirrettiin Svijažkin asukkaiden pyynnöstä Svijažkiin, jolloin tapahtui ihmeellisiä parantumisia, muun muassa kaksi sokeaa sai näkönsä.

Pyhä Melanius (Mellion, Melaine) syntyi Bretagnessa. Hän tuli Rennes’n piispaksi aikana, jolloin frankit olivat ottamassa Galliaa hallintaansa. Melanius onnistui lopettamaan epäjumalanpalveluksen hiippakunnastaan lähestulkoon kokonaan. Huomattavan vaikutuksensa tähden häntä kunnioitetaan Ranskan apostolina. Hän sai toimia myös kuningas Klodvigin neuvonantajana. Pyhältä Melaniukselta on säilynyt kirje, jossa hän kehottaa pappejaan luopumaan tavasta ”kierrellä majasta toiseen toimittamassa ehtoollisjumalanpalveluksia kannettavien alttarien ja ehtoollista jakavien naisten kanssa”. Pyhä Melanius nukkui pois 530-luvun alussa. Hänen hautansa ympärille rakennettiin Saint-Melainen luostari.