Kirkkokalenteri

Pyhä Simon alkoi jo nuoruudessaan kilvoitella houkkana. Hän asui metsässä, piti vaatteenaan vain pitkää paitaa ja kulki pakkasillakin ilman kenkiä. Myötätuntoiset kyläläiset järjestivät hänet asumaan kyläpapin taloon, missä Simon teki kuuliaisesti monenlaisia töitä. Hän kävi ahkerasti kirkossa rukoilemassa, mutta sai yksinkertaisuutensa tähden osakseen pilkkaa ja loukkauksia.

Viidentoista vuoden kuluttua hän siirtyi Jurjevetsin kaupunkiin, missä hänellä ei ollut minkäänlaista turvapaikkaa. Ankara elämä ulkoilmassa tummensi hänen ihonsa ja jatkuva paastoaminen kuihdutti hänet niin, että hän oli pelkkää luuta ja nahkaa. Käydessään kovilla pakkasilla krouvissa lämmittelemässä hän sai osakseen karkeaa pilkkaa ja tönimistä. Jurjevetsissa Simon teki monia ihmeitä ja ennusti suuren tulipalon, joka kuitenkin sammui hänen rukouksensa voimasta. Vuonna 1584 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän meni uuden maaherran taloon. Tämä ei tuntenut Simonia ja käski piestä hänet. Pahoinpideltynä ja sairaana Simon pyysi kutsumaan papin. Tunnustettuaan syntinsä ja nautittuaan suurella hartaudella pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Kuultuaan autuaan kuolemasta maaherra itki ja katui tekoaan.

Koko kaupunki kokoontui pyhän Simonin hautajaisiin. Maaherra kunnioitti vainajan muistoa jakamalla avokätisesti almuja, mutta kotiin palattuaan hän huomasi, että hänellä oli saman verran rahaa kuin hautajaisiin lähtiessään. Liikuttuneena hän käsitti Jumalan kaitselmuksen ja kiitti Herraa ja autuasta Simonia. Tämän jälkeen Jurjevetsin asukkaat ovat monesti saaneet todistaa pyhän Simonin ihmeitä.

Pyhittäjä Joannikios syntyi 700-luvun puolivälissä Vähän-Aasian Bitynian maakunnan Marikatoksen kylässä. Hän ei tuntenut vetoa kirjasivistykseen ja paimensi lapsena sikoja. Vanhempiensa vaikutuksesta hänestäkin tuli tuolloin laajalle levinneen kuvainraastajien harhaopin kannattaja. Vahvarakenteinen nuorukainen värvättiin 19-vuotiaana keisarilliseen sotajoukkoon. Hän oli urhea taistelija, joka pelasti monta kertaa oman henkensä uhalla tovereitaan kiperistä tilanteista.

Vaikka seitsemäs yleinen kirkolliskokous tuomitsikin vuonna 787 kuvainraastajien harhaopin, kaikki eivät silti tahtoneet muuttaa mielipidettään ja kunnioittaa pyhiä ikoneita. Heihin kuului myös Joannikios. Kerran palatessaan sotaretkeltä hän kulki Bitynian Olymposvuoren kautta. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni keskustelemaan erään siellä asuneen kilvoittelijan kanssa. Tämä sanoi hänelle jo ennen kuin he olivat ehtineet tervehtiä toisiaan: ”Turhaan sinä, Joannikios, yrität elää hyveellisesti. Se ei sinua hyödytä, koska et kumarra Valtiaamme Kristuksen ikonia vaan suhtaudut siihen halveksuen.” Tämä kilvoittelijan selvänäköisyyden osoittanut huomautus hämmästytti Joannikiosta niin, että hän lankesi maahan tämän jalkoihin ja pyytäen anteeksi tietämättömyydessään tekemäänsä erehdystä lupasi vastaisuudessa kunnioittaa Kristuksen ja pyhien ihmisten ikoneita. Tästä lähtien hän alkoi elää hyvin askeettisesti ja rukoili Jumalalta anteeksi syntiään.

Vuonna 795 pakanalliset bulgarialaiset valtasivat Traakian. Keisari Konstantinos VI keräsi suuren sotajoukon heitä vastaan, mutta kärsi musertavan tappion. Joannikios oli kuitenkin kunnostautunut taisteluissa, ja keisari halusi ottaa hänet henkivartiokaartiinsa. Mutta Joannikios kieltäytyi ja anoi keisarilta vapautusta armeijasta päästäkseen tästä lähtien soveltamaan taistelukokemustaan näkymättömiä vihollisia vastaan.

Joannikios meni Agaureksen erakkoluostariin Prusan (nyk. Bursa) lähelle. Luostarin igumeni Georgios ei päästänyt häntä heti kilvoittelemaan yksinään vaan lähetti hänet ensin Telaonin ja sitten Antidionin yhteiselämäluostareihin, joissa hän vietti kaksi vuotta taistellen omaa tahtoaan, mukavuudenhaluaan ja erilaisia houkutuksia vastaan.

Kerran Joannikios pyysi lupaa saada viettää jonkin aikaa täydellisessä yksinäisyydessä läheisellä vuorella. Hän oli viikon syömättä rukoillen Jumalaa antamaan hänelle hengellisen ohjaajan. Lopulta hän kohtasi kaksi askeettia, joilla oli ennalta näkemisen armolahja. He sanoivat hänelle: ”Kun olet viettänyt 50 vuotta kilvoituksessa, jotkut pahansuovat ja kateelliset ihmiset alkavat kiusata sinua, mutta he lankeavat itse omaan kuoppaansa etkä sinä tule kärsimään minkäänlaista vahinkoa.”

Kohtaamiensa askeettien siunausten saattamana Joannikios siirtyi Trikhaliksen vuorelle, jossa hän kilvoitteli ulkoilmassa ilman mitään suojapaikkaa. Agaureksen igumeni Gregorios rakennutti kuitenkin hänelle pienen majan. Hänen maineensa alkoi levitä ja ihmisiä alkoi käydä hänen luonaan. Saadakseen olla rauhassa hän siirtyi äkkijyrkälle vuorelle Hellespontoksen rannikolle. Eräs vuohipaimen toi hänelle kerran kuukaudessa vettä ja leipää. Siellä pienessä maakuopassa hän asui kolme vuotta rukoillen lakkaamatta. Tavallisimmin hän toisteli lyhyttä rukousta: ”Toivoni on Isä, turvani Poika ja suojani Pyhä Henki. Pyhä Kolminaisuus, kunnia olkoon sinulle.” Tämä rukous tunnetaan edelleenkin pyhän Joannikioksen rukouksena, ja se kuuluu ortodoksisen kirkon päivittäisiin rukouksiin.

Kerran eräs Joannikioksen vanha armeijatoveri tunnisti hänet ja alkoi levittää tietoa hänen olinpaikastaan. Taas Joannikios joutui lähtemään ja siirtyi Kundurian vuorille. Sieltä hän kävi pyhiinvaelluksella Efesoksessa Herran rakkaimmalle opetuslapselle Johannekselle omistetussa kirkossa. Paluumatkalla Kunduriaan hän kohtasi leskiäidin ja tämän tyttären, jotka olivat vihkiytyneet nunniksi. Lihallinen himo oli kuitenkin alkanut niin ankarasti vaivata tytärtä, että tämä oli lähdössä pois luostarista. Äiti kertoi huolensa Joannikiokselle. Tämä pani tyttären käden niskansa päälle ja rukoili Jumalaa vapauttamaan neidon kiusauksesta ja siirtämään sen häneen. Heti tyttö rauhoittui ja kääntyi äitinsä kanssa takaisin luostariin, mutta Joannikiosta alkoivat himolliset ajatukset ja mielikuvat ahdistaa niin kiihkeästi, että hän meni johonkin luolaan toivoen, että siellä jokin peto söisi hänet suuhunsa. Luolassa todella olikin peto, joka kuitenkin kuoli heti Joannikioksen tullessa sisään, ja samalla himokkaat ajatukset kaikkosivat hänestä lopullisesti. Siitä lähtien häntä pelkäsivät niin näkyväiset kuin näkymättömätkin pedot.

Joannikios oli viettänyt jo kaksitoista vuotta kilvoituselämää, mutta häntä ei ollut vielä vihitty munkiksi. Niinpä hän meni Jumalan ohjaamana erääseen erakkolaan, jonka johtaja Stefanos toimitti hänelle munkiksivihkimyksen. Sen jälkeen hän lisäsi kilvoituksiaan ja vietti kolme vuotta eräässä luolassa kallioon kahlittuna. Seuraavat kolme vuotta hän vietti kuuluisan Georgios-nimisen kilvoittelijan kanssa ja opetteli ulkoa koko Psalttarin. Hän ennusti keisari Mikael I:n vallasta syöksemisen, joka tapahtui vuonna 813, sekä Leo V Armenialaisen valtaannousun ja hänen vainonsa ortodokseja vastaan.

Tämän jälkeen Joannikios asettui oppilaansa Pakomioksen kanssa asumaan vuorelle pieneen majaan Agaureksen luostarin lähettyville. Lähellä eli toinenkin erakko nimeltä Gurias. Joannikioksen maineen kasvaessa Gurias alkoi kadehtia häntä ja lopulta kateus sokaisi hänet niin, että hän yritti myrkyttää Joannikioksen. Tämä sairastui koviin vatsakipuihin, mutta pyhä Eustathios (20.9.) ilmestyi hänelle ja paransi hänet. Kiitollisena Joannikios rakennutti kirkon pyhälle Eustathiokselle.

Tämän tapauksen jälkeen Joannikios sai vielä suuremman armon, ja hänelle tapahtui monenlaisia ihmeellisiä asioita. Kerran hän näki unen, jossa suuri joukko sokeita lampaita meni juomaan lähteestä eräässä hänelle tutussa paikassa ja hän sai näkönsä takaisin. Seudun asukkaat kertoivat, että sillä paikalla oli joskus ollut Jumalanäidin kirkko. Joannikioksen aloitteesta se rakennettiin uudelleen, ja hän perusti sinne luostarin. Paikalla oli runsaasti käärmeitä, mutta Joannikios karkotti ne rukouksellaan. Luostariin tuli paljon veljiä, joiden hengellisen sokeuden Joannikios paransi opetuksillaan.

Ikoneja vastustaneen ja munkkeja vainonneen keisari Leo Armenialaisen kuoltua vuonna 820 Joannikios palasi takaisin Trikhaliksen vuorelle Agaureksen luostarin läheisyyteen. Hänen maineensa oli levinnyt kaikkialle, ja jokainen seudulle tuleva harras kristitty poikkesi hänen luonaan saadakseen häneltä siunauksen. Kerran hänen luokseen saapui useita piispoja ja muita tunnettuja kirkonmiehiä, muun muassa Studionin luostarin kuuluisa igumeni Teodoros (11.10.), jolla oli mukanaan kaksi munkkiveljeään. Piispat kysyivät Joannikiokselta, mikä on suurin hyve. Tämä vastasi. ”Nöyryys on hyveistä suurin, sillä nöyryydestä Jumalan Sana tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon¹ vapauttaakseen meidät kuolemasta, johon esi-isämme Aadam oli ylpeytensä tähden langennut.” Heidän lähtiessään Joannikios sanoi Joosefille, toiselle Teodoroksen mukana olleista munkeista: ”Valmistaudu lähtöösi.” Kahdeksantoista päivän kuluttua munkki Joosef kuoli.

Pyhä Joannikios oli erittäin hyväsydäminen ja myötätuntoinen ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Keisari Nikeforoksen aikana bulgarialaiset olivat ottaneet paljon kristittyjä sotavangeiksi. Joannikios lähti itse heidän luokseen Traakiaan ja rukouksillaan aukaisi vankilan oven, niin että kristityt pääsivät pakenemaan. Paluumatkalla hän poikkesi Thasoksen saarella, jossa käärmeet olivat noihin aikoihin suurena vitsauksena. Asukkaiden pyynnöstä Joannikios rukoili Jumalaa karkottamaan käärmeet, ja yhtäkkiä niitä alkoi tulvia esiin piiloistaan ja ne syöksyivät mereen. Sen koommin eivät käärmeet ole saarelaisia ahdistaneet. Tapaus teki niin suuren vaikutuksen saarella olevan luostarin igumeniin Danieliin, että hän luopui luostarin johtajan tehtävistä ja seurasi Joannikiosta.

Vuonna 829 keisariksi tuli kiivas ikonien vastustaja Teofilos. Hän vainosi erityisesti munkkeja, jotka asettuivat yleisesti vastustamaan ikonoklasmia. Viimeisenä elinvuotenaan Teofilos alkoi kuitenkin epäillä, oliko hänen ikoneja vastustava kantansa sittenkään ollut oikea. Hän lähetti kysymään neuvoa Joannikiokselta. Tämän vastaus oli selvä: ”Se, joka kieltäytyy kunnioittamasta Kristuksen, Jumalanäidin ja pyhien ihmisten kuvia, ei pääse taivasten valtakuntaan, oli hänen elämänsä ollut kuinka moitteetonta tahansa. Niitä, jotka kohtelevat halveksivasti keisarin kuvia, rangaistaan, ja samoin myös Kristuksen kuvan häpäisijät heitetään ikuiseen tuleen.” Keisarin kerrotaan kuolinvuoteellaan pyytäneen, että hänelle tuotaisiin Kristuksen ikoni, jota hän suuteli kyynelsilmin ennen viimeistä henkäystään. Hänen hurskas puolisonsa palauttikin heti ikonien puolustajan pyhän Methodioksen (14.6.) Konstantinopolin patriarkaksi, niin kuin Joannikios oli ennustanut. Näin ikonien kunnioitus vakiintui lopullisesti vuonna 842.

Seuraavina vuosina patriarkka joutui käsittelemään kysymystä ikoneita vastustaneiden mutta nyt katuvien piispojen ja pappien vastaanottamisesta takaisin ortodoksisuuteen. Monet niistä, jotka olivat joutuneet kärsimään vainoja ikonien raastajilta, kuten Studionin luostarin munkit, olivat hyvin ankaria ja vastustivat heidän takaisin ottamistaan. Silloin Joannikios meni Konstantinopoliin antamaan tukensa patriarkan lempeälle linjalle.

Palatessaan takaisin erakkomajaansa Joannikios näki, että jotkut häntä kadehtivat munkit olivat sytyttäneet sen palamaan. Nähdessään palavan majan ympärillä katselevat miehet Joannikios ymmärsi heti, ketkä heistä olivat syypäitä. Hän meni heidän luokseen ehdottaen, että he söisivät yhdessä niitä ruokatarvikkeita, jotka hänen oli onnistunut pelastaa. Joannikios ei enää rakentanut uudelleen erakkomajaansa, koska hän oli jo hyvin iäkäs ja näki sen polttamisen ennustavan elämänsä päättymistä. Hän asettui Antidionin luostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoitteluelämänsä. Patriarkka Methodios tuli sinne hänen viime hetkillään saamaan häneltä viimeisen siunauksen. Pyhittäjä ennusti, että patriarkka seuraa häntä pian toiseen elämään.

Joannikios nukkui kuolonuneen marraskuun 4. päivänä vuonna 846. Hänen kuolinhetkellään monet Bitynian Olympoksen munkit näkivät tulipatsaan kohoavan maasta taivaaseen. Patriarkka toimitti lukuisten pappien ja munkkien kanssa hänen hautauksensa. Kahdeksan kuukauden kuluttua patriarkka Methodios itsekin kuoli. Pyhän Joannikioksen reliikkien äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Nykyisin hänen kalloaan säilytetään pyhäinjäännöksenä Pantokratorin luostarissa Athoksella.

Pyhittäjät Paisi ja Merkuri elivät Kiovan luolaluostarissa keskinäisessä rakkaudessa ja yksimielisyydessä. He rukoilivat Jumalalta, ettei heidän tarvitsisi erota tässä eikä tulevassa elämässä, ja Herra kuuli heidän pyyntönsä. Luostarissa he asuivat samassa keljassa, kuoltuaan heidät haudattiin samaan hautaan ja nyt he iloitsevat taivaassa yhdessä Kristuksen kanssa. Pyhittäjät elivät 1300-luvulla. Pyhittäjä Paisin muistoa vietetään erikseen 19. heinäkuuta.

Pyhä Modesta oli Oehrenin (Horreum) nunnaluostarin ensimmäinen johtajatar eli abbedissa. Luostarin perusti Trèvesiin (Trieriin) hänen setänsä. Pyhä Modesta nukkui pois rauhassa vuoden 680 tienoilla.

Pyhä Pierios oli presbyteerinä eli pappina Aleksandriassa ja johti kaupungin maineikasta katekeettista koulua 200-luvun loppupuolella. Pierios tunnettiin viisaudestaan ja häntä pidettiin Origeneksen seuraajana. Pierios kirjoitti useita teologisia ja filosofisia kirjoituksia, mutta näistä on säilynyt vain katkelmia. Pyhä Fotios (6.2.) tunsi hänen Hoosean kirjan pohjalta laatimansa homilian ja 12-osaisen Luukkaan evankeliumin kommentaarin, jossa Fotioksen mukaan puolustettiin ikonien kunnioittamista. Pyhä Pierios kuoli vuonna 310. Aleksandriassa oli jo 300-luvulla hänelle omistettu kirkko.

Kreetan ensimmäinen piispa apostoli Titus (25.8.) vihki pyhän Nikandroksen piispaksi ja Hermaioksen papiksi. Koska he johdattivat monia ihmisiä uskoon, heidät ilmiannettiin kuvernööri Libaniukselle. Hän määräsi nämä kaksi pyhää marttyyria sidottaviksi hevosten perään, ja hevoset ajettiin laukkaan. Marttyyrit juoksivat ensin niiden perässä vähän matkaa ja raahautuivat sitten pitkin katuja. Heidän ihonsa repeytyi ja maa värjäytyi punaiseksi heidän verestään. Tämän kidutuksen jälkeen heidät ripustettiin roikkumaan, heitä piestiin ja poltettiin. Heidän sydämeensä, päähänsä ja vatsaansa lyötiin nauloja. Kun heissä vielä senkin jälkeen oli elonmerkkejä, heidät heitettiin henkitoreissaan hautaan ja peitettiin maalla. Tämä tapahtui ensimmäisen vuosisadan lopulla.