Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Filoteos eli 1300-luvulla. Hän oli kotoisin Khrysopoliksesta nykyisen Kavalan seudulta Kreikan Makedoniasta. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne pakolaisina Vähästä Aasiasta. Isä kuoli pian ja Filoteos jäi viettämään puutteen täyttämää elämää äitinsä ja veljiensä kanssa. Tuohon aikaan turkkilaiset olivat jälleen kerran keräämässä pelättyä lapsiveroa eli kristittyjä poikia, joista kasvatettiin julmia janitsaarirykmentin sotilaita ja fanaattisia muslimeita. Säädöksien mukaan ottomaanit saivat ottaa yhden pojan yli viisilapsisista perheistä. Puolustuskyvyttömältä leskeltä vietiin kuitenkin molemmat pojat.

Onneton äiti turvautui kyyneleisin rukouksin Jumalansynnyttäjään. Tämä vastasi ilmestymällä pojille vankilassa heidän äitinsä hahmossa ja johdattamalla heidät sieltä pois erääseen heidän kotiseutunsa luostariin. Pojat kilvoittelivat innokkaasti kuuliaisuudessa ja nöyryydessä, ja pian igumeni vihki heidät munkeiksi. Poikiensa vaiheista tietämätön äiti päätti mennä nunnaksi läheiseen naisluostariin. Kerran nunnat olivat tulleet jonkin juhlapäivän kunniaksi miesluostarin kirkkoon. Filoteos ja hänen veljensä palvelivat alttariapulaisina. Palveluksen jälkeen veli kutsui Filoteosta. Tutun nimen kuullessaan äiti katsoi tarkemmin nuoria munkkeja ja suureksi riemukseen tunnisti heidät pojikseen. Koko luostari iloitsi tästä jälleennäkemisestä.

Niin äiti kuin pojatkin jatkoivat kilvoitteluaan omissa luostareissaan entistäkin innokkaammin. Filoteosta kohtasi vaikea kiusaus, kun eräs nunna rakastui häneen ja aina tilaisuuden tarjoutuessa alkoi houkutella häntä siveettömyyteen. Filoteos ei kuitenkaan antanut periksi houkutuksille vaan kertoi asiasta igumenille, joka karkotti nunnan luostarista.

Jonkin ajan kuluttua Filoteos siirtyi Athosvuorelle Dionysioksen luostariin. Sielläkin hän palveli eri kuuliaisuustehtävissä innokkaasti ja suurella taidolla. Hän oli hyvin kätevä käsistään. Filoteos alkoi kuitenkin kaivata rauhaa ja yksinäisyyttä. Saadakseen igumenin antamaan hänelle siunauksen erakkoelämän viettämiseen hän teeskenteli sairastuneensa ja menettäneensä kuulonsa ja äänensä. Näin hän sai luvan ja rakensi jonkin matkan päähän luostarista itselleen pienen erakkomajan. Sieltä hän joutui siirtymään kauemmaksi, kun kävi ilmi, ettei hän ollutkaan kuuromykkä.

Uudessa erakkomajassaan pyhä Filoteos eli vielä monta vuotta yhdessä kolmen oppilaansa kanssa. Hän siirtyi Herran luo 84-vuotiaana lokakuun 21. päivänä. Oppilailleen hän oli antanut ehdottoman käskyn heittää hänen ruumiinsa metsään petojen syötäväksi. Dionysioksen luostarin munkki näki kuitenkin varhaisella kalastusretkellään metsässä valoa aivan kuin olisi syttynyt metsäpalo. Hän kiiruhti paikalle ja havaitsi, että valo tulikin pyhän Filoteoksen jäännöksistä. Niin ne vietiin luostariin kaikkien kunnioitettaviksi.

Hilarion Gazalainen syntyi Thabathan kylässä Gazan eteläpuolella vuonna 293 ei-kristittyyn perheeseen. Hän lähti nuorena opiskelemaan Aleksandriaan ja tutustui siellä kristittyihin ja evankeliumin sanomaan. Pian hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Kuultuaan paljon pyhästä Antonioksesta Hilarion lähti erämaahan saadakseen tavata hänet. Antonioksen nähtyään Hilarionin oli tunnustettava, että tämä oli todellisuudessa vielä mainettaankin ihmeellisempi. Hilarion jäi Antonioksen luokse monien muiden kanssa, vaikka oli vasta viidentoista.

Hilarion viipyi Antonioksen luona pari kuukautta. Autiomaassa alkoi tungeksia niin paljon ihmisiä tavoittelemassa pyhän Antonioksen siunausta ja vaivoistaan parantumista, että hiljainen rukous alkoi jo häiriintyä. Antonios päätti siirtyä syvemmälle autiomaahan. Hän antoi karkean jouhipaitansa ja nahkaisen päällysviittansa Hilarionille ja siunasi hänet paluumatkalle. Hilarionin oli määrä aloittaa yksinäinen kilvoitus Maiuman autiomaassa Gazan lähistöllä, meren tuntumassa.

Kotipaikalleen palattuaan Hilarion sai tietää vanhempiensa kuolleen. Hän jakoi koko perintöosansa veljilleen ja köyhille ja alkoi sitten maallisista siteistä vapautuneena harjoittaa kilvoituselämää. Satunnaisia ryöväreitä lukuun ottamatta Maiuman autiomaassa ei liikkunut ihmisiä. Hilarion piti tapanaan vaellella paikasta paikkaan. Nuoruuden himot tukahduttaakseen hän söi joka päivä vain viisitoista viikunaa auringonlaskun jälkeen. Päiväsaikaan Hilarion rukoili ja veisasi psalmeja samalla kun muokkasi kuivaa maata, joka ei tuottanut mitään ylimääräistä myytäväksi kelpaavaa.

Paholainen kiusasi nuorta Hilarionia samalla tavalla kuin pyhää Antoniosta ilmestyen villieläinten hahmossa, nostattaen selittämättömiä ääniä ja yrittäen pelotella häntä. Nuorukainen kuitenkin torjui hyökkäykset ristinmerkillä ja alkoi vähitellen itse käydä hyökkäykseen Kiusaajaansa vastaan. Hilarion asui neljä vuotta pienessä ruokomajassa. Sitten hän rakensi matalan keljan, joka muistutti enemmän hautaa kuin taloa.

Hilarion lepäsi paljaalla kovalla lattialla ja käytti yhtä ja samaa viittaa niin kauan kuin se kesti. Hän peseytyi ja leikkasi hiuksensa ainoastaan pääsiäispäivänä, mutta ei koskaan pessyt Antoniokselta saamaansa nahkaista viittaa. Kirjoituksia lukiessaan hän oppi koko Raamatun ulkoa. Hän lausui sanoja seisten pelon vallassa ikään kuin Jumala olisi ollut näkyvästi läsnä.

20-vuotiaana Hilarion käytti ruoakseen pelkkiä kylmässä vedessä liotettuja linssejä, ja kolmen vuoden kuluttua vaihtoi ne pelkkään leipään ja suolaan. 26-vuotiaana hän alkoi syödä pelkkiä villikasveja, ja taas kolmen vuoden kuluttua hänen päivittäiseksi ruokavaliokseen vaihtui 170 grammaa ohraleipää ja hiukan kasviksia ilman öljyä. Sairastuttuaan ja oltuaan menettää näkönsä hän alkoi käyttää öljyä, mutta ei lisännyt leivän määrää, vaikka näki ruumiinsa heikkenevän ja luuli kuoleman jo lähestyvän. Hilarion noudatti sääntöään kuolemaansa asti. Hän ei syönyt ennen auringonlaskua eikä huojentanut paastoaan juhlien takia tai sairauksiin vedoten.

Kilvoitukset Jumalan rakkauden tähden avasivat Hilarionin sydämen katselemaan taivaallisia salaisuuksia, ja Jumalan armo varjosi hänen ruumiinsa antaen hänelle voiman tehdä ihmeitä uskovaisten rohkaisuksi. Hän paransi sairaita ja vapautti pahojen henkien vaivaamia.

Pyhä Hilarion oli vasta 22 vuoden ikäinen, kun hänestä puhuttiin jo Palestiinassa, Egyptissä ja Syyriassa asti. Uskovia alkoi vaeltaa hänen luokseen, ja monet halusivat jäädä viettämään enkelielämää hänen kanssaan. Tätä voidaan pitää luostarielämän alkuna Pyhällä maalla, sillä alueella ei tuohon aikaan vielä ollut luostareita. Hilarion oli siis Palestiinalle sitä mitä Antonios Egyptille. He pitivät yhteyttä olemalla kirjeenvaihdossa. Pyhä Antonios sanoi luokseen tuleville gazalaisille: ”Miksi näette turhaan vaivaa tulemalla tänne saakka, kun teillä on poikani Hilarion omassa maassanne?” Pyhän Hilarionin ympärille kertyi varsin pian noin 2000 oppilasta, jotka pitivät häntä isänään ja ohjaajanaan. Kerran vuodessa hän vieraili jokaisen yhteisön luona ja huolehti heidän tarpeistaan.

Monet kääntyivät kristityiksi pyhän Hilarionin vaikutuksesta. Hän saarnasi mieluummin elämällään kuin sanoillaan, mutta kävi toisinaan Lounais-Palestiinan kylissä ja Lodin kaupungissa tapaamassa uskovia, ja silloin hän opetti myös ulkopuolisia ja levitti sanomaa Kristuksesta. Monet tulivat erämaahan nähdäkseen hänet, ja hän kastoi itse suuren määrän luokseen tulleita. Kerran ryhmä sotilaita kantoi hänen luokseen halvaantuneen taisteluvaunujen ajajan, joka ei kyennyt lainkaan liikkumaan. Pyhä Hilarion sanoi häneen katsoen: ”Jos aiot olla uskomatta Kristukseen ja pitää kiinni ammatistasi, et parane.” Pyhän ohjetta seuraten mies antoi kastaa itsensä. Hän parantui eikä enää noussut taisteluvaunuihin.

Autuaan Hilarionin sääli ei kohdistunut ainoastaan ihmisiin. Kerran hänen eteensä tuotiin kameli, jolla oli suureksi turvonnut kasvain, ja kaikki väistyivät inhoten pois eläimen luota. Hilarion paransi eläinparan rukouksellaan yhtä helposti kuin ihmisen.

Kun pyhä Hilarion oli elänyt autiomaassa 48 vuotta, hänen ympärillään oli niin paljon oppilaita, pyhiinvaeltajia ja paranemista haluavia sairaita, ettei hänellä ollut enää aikaa hiljaiseen mietiskelyyn. Hän arvioi tilannettaan surullisesti: ”Minähän olen palannut takaisin maailmaan, sillä palkkani tulee minulle jo tässä elämässä.” Hän tahtoi taas kätkeä kilvoituksensa ja itki muistaessaan ensimmäisiä vuosiaan, jolloin hän oli täysin tuntematon. Kyyneleet saivat hänen oppilaansa suostumaan siihen, että hän lähtisi pois heidän luotaan, mutta kun lähdön päivä koitti, ilmaantui yli 6000 miestä, jotka tahtoivat seurata häntä minne tahansa hän menisikin, kunhan vain eivät jäisi paitsi hänessä vaikuttavaa armoa. Hilarion ilmoitti, ettei söisi mitään niin kauan kuin he pitäisivät häntä vankinaan. Viikon täyspaaston jälkeen Hilarion oli onnistunut suostuttelemaan munkkien joukon jäämään sijoilleen. Hän otti mukaansa vain 40 sellaista oppilasta, jotka pystyisivät taivaltamaan paastoten auringonlaskuun saakka.

Hilarion kulki Egyptiin, sillä hän oli kuullut pyhän Antonioksen kuolemasta ja tahtoi osoittaa kunnioitustaan kaikelle, minkä tämän läsnäolo oli pyhittänyt. Hän itki Thebaisssa pyhän Antonioksen haudalla muistaessaan heidän yhteisiä aikojaan. Liikkuipa Hilarion Egyptin erämaassa tai Aleksandrian kaupungissa, kaikkialla hänestä huokui armo, joka sai aikaan ihmeitä ja paranemisia. Hänen maineensa kulki hänen edellään, eikä hän saanut rauhaa.

Keisari Julianus Luopion aikana (361–363) pyhän Hilarionin luostari Gazassa tuhottiin, ja munkit hajaantuivat. Hilarion määrättiin pidätettäväksi, mutta hän pakeni Libyan erämaahan, josta hän jatkoi vaellustaan ottaen mukaansa vain kaksi toveriaan. He purjehtivat meren yli Sisiliaan toivoen, että siellä kukaan ei tunnistaisi heitä. Sisiliassa Hilarion ansaitsi elantonsa keräämällä polttopuita. Ennen pitkää hänet löysi Hesykhios, yksi hänen varhaisimmista oppilaistaan. Pian pyhiinvaeltajia ja sairaita alkoi tulla hänen luokseen, ja hän tuntien sääliä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan paransi sairaat rukouksillaan.

Hilarion pakeni jälleen. Nyt hän siirtyi Hesykhioksen kanssa pakanalliselle alueelle Dalmatiaan, Dubrovnikin tienoille. Ihmeet kuitenkin jatkuivat, ja alueen asukkaat alkoivat kääntyä kristityiksi.

Seuraavaksi Hilarion purjehti Kyprokselle Pafokseen ja hakeutui saaren asumattomille alueille. Hän asettui luolaan hyvin vaikeakulkuisen jyrkän vuoren huipulla, missä hän vietti viimeiset viisi elinvuottaan. Hänen luokseen pääsi vain hänen läheisin oppilaansa Hesykhios, joka toi hänelle aika ajoin uutisia Palestiinasta.

Kun pyhä Hilarion oli saavuttanut 80 vuoden iän, hän alkoi valmistella lähtöään. Hän jätti Hesykhiokselle evankeliumikirjansa ja viittansa – mitään muuta hänellä ei ollutkaan – ja kutsui luokseen ne harvat, jotka onnistuivat pääsemään hänen luokseen vuorenseinämää pitkin. Hän odotti kuolemaa silmät avoinna ja lausui: ”Lähde eteenpäin, sieluni. Mitä pelkäät? Lähde matkaan! Miksi olet minussa levoton? Olet palvellut Jeesusta Kristusta lähes 70 vuotta, ja sinäkö pelkäisit kuolemaa!” Näin puhuttuaan hän antoi sielunsa Jumalalle, ja hänen oppilaansa hautasivat hänet välittömästi niin kuin hän oli tahtonut. Tämä tapahtui vuonna 371. Jonkin ajan kuluttua Hesykhios kuitenkin siirsi hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä Maiumaan, missä hän oli aloittanut kilvoituksensa ja saavuttanut suurimmat voittonsa. Pyhää Hilarionia on kunnioitettu Gazan lisäksi erityisesti myös Kyproksella ja Sisiliassa.

Pyhittäjä Ilarion kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000-luvulla igumeni Feodosin (3.5.) aikana ja oli tämän keljapalvelijana. Hän kopioi ahkerasti käsikirjoituksia, rukoili yötä päivää ja paastosi ankarasti. Kun pahat henget kiusasivat häntä, hän kertoi siitä pyhittäjä Feodosille, joka kehotti häntä olemaan kärsivällinen ja vapautti hänet esirukouksillaan niiden hyökkäyksiltä.

Joidenkin lähteiden mukaan edellä mainittu Kiovan metropoliitta Ilarion luopui piispallisesta arvostaan ja kilvoitteli loppuelämänsä tavallisena munkkina Kiovan luolaluostarissa, jolloin nämä kaksi pyhää olisivat sama henkilö.

Feofil ja Jaakob kilvoittelivat ensin Konevitsan saarella yhdessä pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen (12.6.) kanssa. Vuonna 1395 tai 1396 he lähtivät Konevitsasta ja asettuivat Omutšajoelle noin 65 kilometrin päähän Porhovin kaupungista (lähellä Pihkovaa) ja perustivat sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetyn erakkolan. Feofilia pidetään erakkolan perustajana ja Jaakobia hänen kilvoittelutoverinaan. Pyhittäjät kuolivat vuoden 1412 tienoilla.

Pyhä Ilarion eli 1000-luvulla ruhtinas Jaroslav Viisaan aikana. Hän palveli pappina luolaluostarin lähellä Berestovossa, missä oli yksi suuriruhtinaan palatseista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja oppineisuudestaan. Usein hän lähti kotoaan metsäiselle mäelle rukoillakseen siellä yksinään pienessä luolassa. Tuohon aikaan Venäjän kirkko kuului vielä Konstantinopolin alaisuuteen. Venäjän ensimmäiset piispat olivat kreikkalaisia ja heidät asetettiin virkaansa Konstantinopolissa. Metropoliitta Teopemptoksen kuollessa venäläiset olivat kuitenkin sotatilassa Bysantin kanssa. Tällöin paikallinen piispainkokous valitsi metropoliitaksi venäläisen Ilarionin ja asetti hänet virkaansa Kiovassa vuonna 1051. Pyhä Ilarion johti metropoliittakuntaansa noin vuoteen 1053, jolloin hän nukkui pois. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhä Ilarion oli kotoisin Makedoniasta Meglinin alueelta. Hänen vanhempansa olivat ylhäistä sukua. He olivat pitkään lapsettomia, ja varsinkin hänen äitinsä suri tätä kovasti rukoillen usein apua Jumalanäidiltä. Kerran Kaikkeinpyhin ilmestyi hänelle unessa ja sanoi: ”Älä sure. Sinä synnytät pojan, joka käännyttää monet totuuden valoon.” Jumalansynnyttäjän ennustus toteutui. Perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Ilarion (kr. ’hiljainen ilo’), koska hän toi ilon lapsettomuuttaan murehtineille vanhemmilleen.

Kahdeksantoista vuoden ikäisenä Ilarion jätti maailman ja meni luostariin. Hänet vihittiin pian munkiksi. Näin meni muutama vuosi. Kuolinvuoteellaan luostarin johtaja nimitti Ilarionin seuraajakseen. Nuoruudestaan huolimatta Ilarion osoittautui viisaaksi johtajaksi. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli ankarasti. Usein hän vietti yöt rukoillen ja lukien sielua pelastavaisia kirjoja. Kovan nälänhädän aikana hän rukoili Jumalaa, ja luostarin tyhjät aitat täyttyivät viljalla, niin että siitä riitti sekä veljestölle että luostarista apua hakeneille nälkäisille. Pyhä Ilarion tuli kuuluisaksi ankarasta elämästään. Ihmiset saapuivat kysymään häneltä neuvoja ja monet jäivät luostariin kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan.

Vuonna 1134 Ohridin arkkipiispa Eustatios vihki Jumalanäidiltä saamansa kehotuksen mukaan Ilarionin Meglinin piispaksi. Pyhä Ilarion tarttui uuteen työhönsä apostolisella innolla. Hiippakunta oli tullut surullisenkuuluisaksi bogomilien dualistisesta harhaopista, mutta Ilarionin saarnalla, jonka vakuuttavuutta lisäsi hänen oma hurskautensa, oli ihmeellinen vaikutus. Monet luopuivat hänen julistuksensa innoittamina harhaopista ja palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Bogomilien lisäksi hiippakunnan alueella eli sinne karkotettuja armenialaisia, jotka kannattivat manikealaista dualistista harhaoppia. Pyhä Ilarion paljasti armenialaisten erehdykset ja suomi heidän väärää uskoaan, mikä sai heidät raivoihinsa. Kerran he kivittivät hänet vihan vimmoissa ja jättivät virumaan kuolleena pellolle, missä hänellä oli tapana käydä rukoilemassa, mutta Jumala virvoitti hänet ja hän pääsi raahautumaan erakkokeljaansa. Kun ortodoksit kuulivat tapahtuneesta, he halusivat kostaa armenialaisille, mutta pyhä esipaimen esti heidän aikeensa todeten Herran sanoin: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” (Matt. 26:52) Vastaus teki vaikutuksen jopa muutamiin armenialaisiin, jotka siitä kuultuaan liittyivät ortodoksiseen kirkkoon.

Tieto pyhän Ilarionin menestyksellisestä työstä harhaoppisten parissa kantautui keisari Manuel Komnenoksen (1143–1180) korviin. Keisari kirjoitti hänelle kehottaen jatkamaan hyvää työtään, kunnes saisi karkotettua harhaoppiset kokonaan pois seudulta.

Pyhä Ilarion rakennutti suuren Pyhille apostoleille omistetun kirkon harhaoppisten kokoontumispaikan läheisyyteen ja perusti luostarin, jossa hän kävi usein ohjaamassa veljestöä.

Oltuaan kolmekymmentä vuotta piispana Ilarion sai tietää kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ja annettuaan heille viimeiset ohjeensa nukkui pois rauhassa vuonna 1164.

Pyhän Ilarionin haudalla alkoi pian tapahtua niin paljon ihmeitä, että hänen pyhäinjäännöksensä avattiin ja siirrettiin katedraaliin. Ruumis oli säilynyt maatumattomana ja silmistä vuoti mirhaa, josta tuli parannusten lähde kaikille eri puolilta Makedoniaa saapuville pyhiinvaeltajille. Vuonna 1205 pyhäinjäännökset siirrettiin Turnovoon ja asetettiin myöhemmin 40 marttyyrin kirkkoon, missä ihmeet jatkuivat ja vahvistivat Bulgarian kansan uskoa.

Pyhä Asterius palveli pappina Roomassa pyhän paavi Calixtuksen (14.10.) alaisuudessa. Kun Calixtus surmattiin uskonsa tähden, Asterius hautasi hänet salaa. Tämän tultua ilmi Asterius heitettiin keisari Aleksanteri Severuksen määräyksestä Tiberjokeen Ostiassa vuonna 222. Kristityt löysivät hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Ostiaan. Haudan päälle rakennettiin myöhemmin katedraali.

Pyhät marttyyrit Gaios, Dasios ja Zotikos olivat sotilaita Bitynian Nikomedeiassa. Kun pakanoilla oli suuri juhlapäivä, nämä kolme menivät vainoa pelkäämättä epäjumalien alttarille ja kaatoivat jumalpatsaat. Heidät pidätettiin välittömästi ja tuomittiin jumalien pilkkaamisesta. Tuomari määräsi heille monenlaisia kidutuksia. Heidän nahkaansa hierrettiin ja lihaansa raastettiin. Lopuksi heidän kaulaansa sidottiin kivet ja heidät heitettiin mereen. Nämä kolme iäti muistettavaa marttyyria kuolivat hukkumalla vuoden 303 tienoilla. Samaan aikaan heidän kanssaan surmattiin vielä kaksitoista muuta marttyyria.

Pyhä tunnustaja ja marttyyri Bessarion Sarai syntyi Bosniassa vuonna 1741 ja sai kasteessa nimekseen Nikolai. Lapsesta lähtien hän viihtyi yksinäisyydessä ja rukouksessa. 18-vuotiaana hän lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Pyhän Sabbaksen luostarissa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Bessarion. Sieltä hän siirtyi Athosvuoren kautta takaisin omaan maahansa ja asettui Slovakiassa sijaitsevaan Pakroun luostariin, jossa hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi.

Noihin aikoihin erityisesti Itävalta-Unkarin alueella roomalaiskatolilaiset painostivat ortodokseja alistumaan paavin valtaan ja ryhtymään uniaateiksi. Niinpä Serbian patriarkka, Karlovcin metropoliitta Arseni IV (1737–1748)¹, joka tunsi Bessarionin saarnakyvyt, lähetti hänet Banatin ja Transilvanian alueelle vahvistamaan asukkaita ortodoksisessa uskossa. Bessarion onnistui erinomaisesti tehtävässään. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt vallanpitäjiä, ja Habsburgien hallitsijasuvun vaatimuksesta hänet vangittiin. Todennäköisesti hän kuoli pahoinpitelyihin Kufsteinin linnoituksen vankilassa Tyrolissa. Joidenkin tietojen mukaan Venäjän ulkoministeriön edustaja olisi kuitenkin onnistunut vapauttamaan Bessarionin, jolloin hän olisi viettänyt viimeiset vuotensa Venäjällä.

Kansa kunnioitti Bessarionia pyhänä jo hänen elinaikanaan ja Romanian kirkko lisäsi hänen nimensä kirkkokalenteriinsa vuonna 1950.

Pyhä Sofroni oli kotoisin Alba Julian alueelta Romaniasta. Hän vihkiytyi munkiksi Valakiassa, mutta palasi kotiseudulleen ja perusti sinne pienen skiitan. Hän vahvisti ortodokseja uskossa ja rohkaisi heitä olemaan antamatta periksi uniaateille. Roomalaiskatolilaiset tuhosivat hänen skiittansa. Tämän jälkeen hän alkoi vaeltaa kansan keskuudessa saarnaten uskollisuutta ortodoksiselle traditiolle. Hänet vangittiin yhdeksän kertaa, mutta Jumalan armo suojeli häntä. Sofroni järjesti suuria papiston ja kansan kokouksia, joissa pyydettiin Wienin hallitukselta omia piispoja ortodokseille. Pyyntöihin suostuttiin. Tämän jälkeen Sofroni vetäytyi Curtea-de-Argesin luostariin, missä hän eli rauhassa elämänsä loppuun saakka.