Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Johannes syntyi vuonna 876 Sredican eli nykyisen Sofian lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita bulgarialaisia. Nuoruudestaan asti Johannes rakasti Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän jakoi saamansa perinnön köyhille ja sairaille, vihkiytyi itse munkiksi ja lähti kotiseudultaan pelkkään vuohennahkavaatteeseen pukeutuneena. Noustuaan korkealle ja paljaalle vuorelle hän alkoi kilvoitella käyttäen ravinnokseen vain villikasveja ja asuen oksista kyhätyssä majassa. Jonkin ajan kuluttua rosvot hyökkäsivät yöllä hänen kimppuunsa, pieksivät hänet ja karkottivat paikalta.

Uudeksi asuinpaikakseen Johannes valitsi syvän luolan. Sinne hän sai seurakseen sisarenpoikansa Luukkaan, joka oli paennut isänsä kodista ja onnistui vain vaivoin löytämään enonsa asumattomilta kallioilta. Johanneksen asuinpaikka oli niin piilossa maailmalta, että hän itsekin piti pojan ilmestymistä ensin unennäkönä. Hän otti tämän vastaan rakkaudella ja ilahtui kuullessaan, että tämä janosi sielun pelastusta. He alkoivat kilvoitella yhdessä.

Kun Luukkaan isä sai tietää poikansa piileskelevän enonsa luona, hänen sielussaan leimahti viha ja kiukku Johannesta kohtaan. Hän etsi kilvoittelijoiden luolan, haukkui Johannesta kaikin mahdollisin tavoin ja uhkasi heittää häntä kivellä, mutta Johannes pysyi vaiti. Lopulta isä raahasi pojan mukaansa. Jäätyään yksin Johannes heittäytyi maahan ja anoi itkien Herraa pitämään huolta pojan pelastuksesta ja varjelemaan häntä maailman kiusauksilta. Matkalla poika kuoli käärmeenpuremaan. Lapsensa odottamatta menettänyt isä tunsi itsensä syylliseksi ja palasi lankonsa luo kertomaan onnettomuudesta. Johannes käski hänen haudata vainajan. Sittemmin Johannes kävi usein pojan haudalla, josta tuli hänelle rakas levähdyspaikka.

Johannes kilvoitteli kaikkiaan kaksitoista vuotta autiossa luolassaan taistellen pahojen henkien hyökkäyksiä ja lihan heikkoutta vastaan. Pian sisarenpoikansa kuoleman jälkeen hän siirtyi Rilan vuorelle, missä hän kilvoitteli asuen ontossa puussa. Hän paastosi, rukoili ja itki jatkuvasti. Ravinnokseen hän käytti villiä palkokasvia, jota kasvoi seudulla. Hän ei nähnyt koskaan ihmiskasvoja vaan eli ainoastaan villieläimet seuranaan.

Lopulta paimenet löysivät erakon etsiessään kadonneita lampaita. He hämmästyivät odottamatonta kohtaamista erämaassa, mutta pyhä mies otti heidät vastaan ja kehotti heitä syömään nälkäänsä palkokasvin papuja. Paimenet söivät itsensä kylläiseksi, mutta yksi heistä kätki papuja taskuihinsa ilman erakon siunausta. Kun hän kotimatkalla antoi niitä tovereilleen, ei varastetuissa paloissa ollut siemeniä. Paimenet palasivat katuvaisina pyhän Johanneksen luo. Tämä antoi heille anteeksi ja selitti hymyillen, että Jumala oli tarkoittanut hedelmät vain erämaan asukkaiden ravinnoksi.

Paimenten kautta sana ihmeellisestä kilvoittelijasta levisi kaikkialle. Ne, jotka olivat tunteneet hänet maailmassa, pitivät häntä järjettömänä ja tyhjänpäiväisenä ihmisenä, joka ei sen vuoksi elänyt niin kuin muut. Mutta toiset alkoivat käydä hänen luonaan ja toivat mukanaan sairaita, jotka paranivat Johanneksen rukousten avulla. Eräs pahan hengen riivaama mies näki ihmisten menevän pyhän Johanneksen luo ja hän lähti seuraamaan heitä. Jonkin matkan päässä Rilan erämaasta hän kaatui maahan huutaen: ”En voi mennä edemmäs, tuli polttaa minua!” Matkatoverit sitoivat riivatun, raahasivat hänet pyhittäjän luo ja pyysivät tätä parantamaan hänet. Johannes sanoi: ”Lapseni, se ylittää voimani. Olen heikko ihminen niin kuin tekin. Vain Jumala voi hänet parantaa.” Mutta miesten hellittämättömien pyyntöjen taivuttamana Johannes lopulta rukoili riivatun puolesta, joka parani heti, ja kaikki ylistivät Jumalaa.

Inhimillistä mainetta karttaakseen Johannes jätti lopulta onton tammensa ja vetäytyi korkealle vuorelle asettuen asumaan hädin tuskin pääsykelpoiselle kalliolle. Siellä hän vietti seitsemän vuotta taivasalla kestäen säiden vaihtelut ja rukoillen milloin seisten, milloin polvistuneena. Sana suuresta kilvoittelijasta kantautui Bulgarian kuninkaan Pietarin korviin. Hurskas hallitsija halusi kovasti nähdä erakon ja lähetti yhdeksän metsästäjää etsimään häntä. Viiden päivän kuluttua he löysivät hänet kalliolta. Hän antoi heille ruokaa, mutta torjui tapaamisen kuninkaan kanssa ja ilmoitti tälle kirjeessä sen, mikä oli tarpeen.

Pyhän Johanneksen hyveellinen elämä innosti monia, jotka halusivat elää hänen lähellään. He rakensivat luostarin ja pitivät Johannesta johtajanaan, ja hän paimensi viisaasti laumaansa. Luolaan, jossa pyhittäjä oli aiemmin elänyt, rakennettiin kirkko. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä jätti henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 946. Hän oli tuolloin 70 vuoden ikäinen.

Lokakuun 19. päivänä muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtoa Turnovoon vuonna 1238. Turkkilaisten vallattua Turnovon reliikit siirrettiin Rilan luostariin, jossa ne ovat nykyäänkin.

Pyhä Ethbin syntyi Britanniassa 500-luvulla. Kun hän oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti uskoi hänet luostariin munkkien koulutettavaksi. Kerran hän kuuli jumalanpalveluksessa evankeliumin sanat: ”Yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Ethbin päätti välittömästi hylätä maailman. Koska hän oli jo diakoni, hän tarvitsi siihen piispansa siunauksen. Sen saatuaan Ethbin vetäytyi Tauracin luostariin vuonna 554. Frankkien ryöstöretken seurauksena yhteisö joutui hajalle vuonna 556, ja Ethbinin ohjaaja pyhä Winwaloë kuoli pian tämän jälkeen. Ethbin purjehti meren yli Irlantiin, jossa hän eli erakkona Kildaren metsissä 20 vuotta. Pyhä Ethbin kuoli vuoden 600 tienoilla. Hänen reliikkejään on Ranskan Montreuil’ssä ja Pont-Mortissa.

Pyhä Frideswide (Fredeswinda, Frevisse) oli prinsessa, jonka isä ruhtinas Dida (Didian) Eynshamilainen omisti Thamesjoen yläjuoksun maat. Frideswide teki luostarilupauksen, mutta paikallinen prinssi ei uskonut, että neito ei haluaisi naimisiin hänen kanssaan. Frideswide pakeni syrjäiseen paikkaan kolmeksi vuodeksi. Sitten prinssi menetti näkönsä ja sai sen takaisin vasta kun oli luvannut luopua Frideswiden tavoittelusta.

Pyhästä Frideswidestä tuli Pyhän Marian benediktiniluostarin ensimmäinen johtajatar. Luostari kukoisti hänen johdollaan. Frideswidellä oli tapana sanoa: ”Mikä ei ole Jumalaa, ei ole mitään.”

Pyhä Frideswide kuoli vuonna 727. Hänen luostarinsa ympärille kasvoi Oxfordin kaupunki, eikä Frideswiden muisto unohtunut. Häntä kunnioitetaan sekä Oxfordin kaupungin että Oxfordin yliopiston suojelijana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin uuteen kappeliin vuonna 1180; siirron juhlaa vietetään helmikuun 12. päivänä. Protestantit häpäisivät jäännökset 1500-luvulla.

Profeetta Joel Petuelin poika oli syntyjään Rubenin sukukuntaa. Hän eli Juudan valtakunnassa ilmeisesti noin 800 eKr., sillä hän mainitsee esimerkiksi Filistean mutta ei pakkosiirtolaisuuden ajan vihollisia Babyloniaa ja Kaldeaa. Vaikka Joelin elämästä ei tiedetä mitään, hänen julistuksensa on sitäkin tärkeämpää. Joelin kirjan tyyli on vaikuttavaa, iskevää ja kaunista.

Joelin kirjan alkupuoli on vaikerointia kuivuuden ja vitsauksien tähden. Joelin kautta Jumala kehottaa katumukseen ja lupaa armahdusta. ”Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne. Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä Hän on anteeksiantava ja laupias, Hän on kärsivällinen ja Hänen hyvyytensä on suuri.” (2:12-13) Profeetta Joel julistaa, että oikea paasto ei ole ulkonaista näytöstä vaan sisimmän puhdistamista vihasta sekä köyhien auttamista. Joel näkee myös temppelijumalanpalveluksen lopun: ”Ruokauhri ja juomauhri on loppunut Herran temppelistä. Murheissaan ovat papit, Herran palvelijat.” (1:9)

Joelin kirjan jälkimmäinen puoli kertoo Hengen vuodattamisesta ja Herran päivän tulemisesta. Joel kuvaa myös, kuinka Jumala ilmoittaa itsensä ja asuu kansansa keskellä Siionissa (4:17) viitaten näin Sanan lihaksitulemiseen. Profeetta Joel ennustaa selvin sanoin, kuinka Pyhä Henki vuodatetaan ihmisille: ”Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä.” (3:1-2) Pyhä Henki ei katso ihmisen ulkonaista asemaa vaan sydämen asennetta. Gregorios Teologi sanoo näitä jakeita selittäessään, että Pyhä Henki pysyy meidän kanssamme ikuisesti niin tässä kuin tulevassa maailmassa eikä hylkää meitä, ellemme me itse luovu Hänestä. Joelin profetian toteutuminen alkoi helluntaina, jatkuu maailman loppuun saakka ja huipentuu tulevassa elämässä.

Profeetta Joel kuvaa myös taivaalla ja maan päällä ilmestyviä merkkejä, verta, tulta ja savupatsaita. (3:3) Nämä toteutuivat ennen muuta Herran lihaksitulemisessa: taivaalla näkyi tähtimerkki, Herran noustessa ristille aurinko pimeni ja taivas synkkeni, ja maan päällä maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukesivat. Pyhä Bede selittää veren tarkoittavan Herran kyljestä valunutta verta, tulen Pyhää Henkeä, savun murhetta ja kyyneliä. Lisäksi tuli symboloi myös uskovaisten valaisemista ja savu juutalaisten sokaistumista. Sanat voivat kuitenkin viitata myös lopun aikaan. Johannes Krysostomoksen mukaan suuri Herran päivä tarkoittaa sekä Hengen vuodattamisen päivää helluntaita että maailman lopussa koittavaa tuomiopäivää.

Profeetta Joel kuoli omassa maassaan. Bysanttilaisissa ikoneissa Joel esitetään parrakkaana lempeänä hahmona, jolla on aaltoilevat pitkät hiukset ja kädessään kirjakäärö.

Muinainen Rooman kaupunki oli kuuluisa turmeltuneista orgioistaan, joissa harjoitettiin kaikenlaisia säädyttömyyksiä. Hurskas roomalainen kristitty Ptolemaius ohjasi kristinuskoon erään naisen, joka oli viettänyt erityisen paheellista elämää yhdessä aviomiehensä kanssa. Kun mies ei tahtonut muuttaa tapojaan, nainen vaati avioeroa. Naisen kristityt ystävät suostuttelivat kuitenkin naisen jatkamaan liittoa vetoamalla apostoli Paavalin kehotukseen saada ei-uskova aviopuolisokin voitetuksi uskoon. Tilanne kuitenkin paheni entisestään, ja lopulta hän ilmoitti eroavansa kuultuaan miehensä irstailuista Aleksandriassa. Aviomies teki silloin virallisen valituksen vaimostaan ilmoittaen hänen kääntyneen kristityksi ja ilmiantoi samalla myös Ptolemaiuksen.

Ptolemaius tunnusti kuulusteltaessa olevansa kristitty, ja hänet pantiin kahleisiin ja suljettiin vankeuteen vuosikausiksi. Lopulta hänet tuotiin Rooman prefektin Urbicuksen eteen. Ptolemaius tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja nauttivansa täysin siemauksin Kristuksen opin siunauksista. Kun Urbicius määräsi hänet teloitettavaksi, istuntoa seurannut Lucius-niminen kristitty nousi ja huomautti kovalla äänellä, että Ptolemaiusta ei tuomittu aviorikoksesta, irstailusta, murhasta, varastamisesta tai mistään rikoksesta: ”Sinun tuomiosi, Urbicus, ei ole keisari Piuksen, hänen filosofi-poikansa (Marcus Aurelius) tai pyhän senaatin arvoinen.” ”Sinäkin taidat olla yksi heistä”, Urbicus vastasi. ”Kyllä olen”, vastasi Lucius. Niin heidät molemmat surmattiin. Tämä tapahtui 150-luvulla. Heidän kilvoituksensa kirjasi muistiin heidän aikalaisensa, kristitty filosofi Justinos Marttyyri (k. 165).