M:t Probos, Tarakhos ja Andronikos, † 304.
Nm. Anastasia, † n. 250.
Jumalanäidin Jerusalemilainen ikoni.
Nimipäivä: Anastasia, Asta, Nasti
Epistola 12.10.
Avaa kaikki12 Koska meillä on tällainen toivo, esiinnymme aivan avoimesti, 13 toisin kuin Mooses, joka pani kasvoilleen peitteen, jotteivät israelilaiset näkisi katoavaisen loisteen häviämistä. 14 Heidän mielensä paatuivat. Sama peite pysyy edelleenkin paikoillaan, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia, sillä vasta Kristus sen poistaa. 15 Yhä vieläkin heidän sydämensä päällä on peite Mooseksen lakia luettaessa. 16 Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois. 17 Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. 18 Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
Marttyyrit:
Evankeliumi 12.10.
Avaa kaikkiMarttyyrit:
Herra sanoi: 12 ”Mutta jo ennen tätä teidän kimppuunne käydään ja teitä vainotaan. Teitä viedään tuomiolle synagogiin, teitä teljetään vankilaan, te joudutte kuninkaiden ja maaherrojen eteen minun nimeni tähden. 13 Näin te saatte tilaisuuden todistaa minusta. 14 Painakaa vain mieleenne, että teidän ei tule etukäteen miettiä, miten itseänne puolustatte. 15 Minä annan teille viisauden puhua niin, ettei yksikään vastustajanne kykene kiistämään eikä kumoamaan sanojanne. 16 ”Jopa teidän vanhempanne, veljenne, sukulaisenne ja ystävänne luovuttavat teidät viranomaisille, ja muutamia teistä surmataan. 17 Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden. 18 Mutta edes hiuskarva päästänne ei mene hukkaan. 19 Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän.
Siihen aikaan 1 Jeesus kulki sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa katkoivat tähkäpäitä, hiersivät niitä käsissään ja söivät. 2 Muutamat fariseukset sanoivat: ”Miksi teette sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?” 3 Jeesus vastasi: ”Ettekö ole lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä? 4 Hän meni Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleen, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille.” 5 Ja Jeesus sanoi vielä: ”Ihmisen Poika on sapatin herra.” 6 Eräänä toisena sapattina Jeesus meni synagogaan ja opetti. Siellä oli mies, jonka oikea käsi oli surkastunut. 7 Lainopettajat ja fariseukset pitivät silmällä, parantaisiko Jeesus sapattina, sillä he etsivät tilaisuutta nostaakseen syytteen häntä vastaan. 8 Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä. Hän sanoi miehelle, jonka käsi oli surkastunut: ”Nouse ja tule tänne eteen.” Mies nousi paikaltaan ja astui esiin. 9 Jeesus sanoi: ”Vastatkaa minulle: kumpi on sapattina luvallista, tehdä hyvää vai tehdä pahaa, pelastaa ihmishenki vai tuhota ihminen?” 10 Hän katsoi heitä kaikkia ja sanoi miehelle: ”Ojenna kätesi.” Mies teki niin, ja hänen kätensä tuli ennalleen.
Päivän synaksario 12.10.
Avaa kaikkiPerimätiedon mukaan evankelista Luukas maalasi Jumalanäidin jerusalemilaisen ikonin Getsemanessa 15 vuotta Herran Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Keisari Leo Suuren aikana (456–474) ikoni siirrettiin Konstantinopoliin, missä se oli ensin Elävöittävän lähteen kirkossa. Kun skyytit hyökkäsivät kaupunkiin, kansa rukoili apua Jumalanäidiltä jerusalemilaisen ikonin edessä, ja kaupunki pelastui. Tämän jälkeen ikoni siirrettiin Blahernan kirkkoon, missä se sai olla noin 300 vuotta. 900-luvun alussa slaavit tekivät sotaretken Konstantinopoliin ja ikoni tuotiin Korsuniin Krimin niemimaalle. Venäjän ruhtinas pyhä Vladimir otti kasteen Korsunissa vuonna 988 ja antoi siirtää ikonin Kiovaan. Myöhemmin ikoni luovutettiin kristinuskoon kääntyneille novgorodilaisille, ja se oli yli 400 vuotta Novgorodissa Sofian katedraalissa. 1500-luvun puolivälissä Iivana Julma alisti Novgorodin valtaansa, ja jerusalemilainen ikoni tuotiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraaliin. Napoleonin sotaretken aikana vuonna 1812 ranskalaiset ryöstivät ikonin ja veivät sen Pariisiin. Venäjällä on useita kunnioitettuja kopioita jerusalemilaisesta Jumalanäidin ikonista, muutamia niistä pidetään ihmeitätekevinä.
Lintulan luostarissa on 1920-luvulla venäläisessä Betanian naisluostarissa maalattu toisinto jerusalemilaisesta ikonista. Ikoni on siunattu Kristuksen haudalla ja siihen on kiinnitetty kivensiru Herran haudalta.
Vuonna 484 kuningas Hunneric ajoi kaikki areiolaisuutta vastustaneet katoliset kristityt Saharan erämaahan nykyisen Libyan alueelle. Iäkkään ja puoliksi halvaantuneen piispa Felixin johdolla erämaahan lähti suuri joukko papistoa ja maallikoita. Suurin osa väestä menehtyi nälkään. Kristittyjen lukumääräksi mainitaan 4966. Piispa Cyprianus sen sijaan otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Näiden pyhien marttyyrien kärsimykset tallensi kirjalliseen muotoon heidän aikalaisensa Victor Uticalainen.
Pyhä marttyyri Anastasia eli Roomassa keisari Deciuksen aikana (249–251). Nuoruudestaan lähtien hän oli viettänyt kilvoitteluelämää yhdessä neljän muun neitsyeen kanssa. Heidän johtajanaan oli hurskas nainen nimeltä Sofia. Anastasiaa syytettiin maaherra Probuksen edessä siitä, että hän oli avoimesti herjannut pakanajumalia ja kehottanut kaikkia kohtaamiaan ihmisiä liittymään kristittyihin.
Anastasia tunnusti rohkeasti Kristuksen nimeä tuomioistuimen edessä eivätkä uhkaukset sen enempää kuin imartelutkaan tehneet häneen vaikutusta. Häntä lyötiin kasvoihin, hänet riisuttiin alastomaksi ja häntä poltettiin hehkuvien hiilien päällä. Sitten hänet ripustettiin paaluun, hänen rintansa revittiin irti, käsien ja jalkojen kynnet murskattiin ja hampaat vedettiin pois. Näiden hirvittävien kidutusten jälkeen hänet lopulta mestattiin.
On olemassa kolme Roomassa elänyttä Anastasia-nimistä marttyyria. Ei ole mahdotonta, että tässä muisteltava Anastasia olisi sama henkilö kuin lokakuun 29. päivänä muisteltava Anastasia Roomalainen. Kolmas Anastasia (22.12.) tunnetaan lisänimellä ”Lääkityksen antaja”; hän eli 300-luvulla ja kärsi marttyyrikuoleman Diocletianuksen vainoissa.
Pyhittäjä Amfiloki kilvoitteli ensin Ustjugissa, missä hänet vihittiin pappismunkiksi. Vuonna 1417 hän tuli Glušitsan luostariin pyhittäjä Dionisin (1.6.) luo, ja pyysi päästä kilvoittelemaan tämän ohjauksessa. ”Isä, pelasta minut”, hän sanoi pyhittäjä Dionisille heti tavattuaan tämän. Pyhittäjä kutsui luokseen oppilaansa Makarin ja kertoi, että munkki Amfiloki halusi tulla kilvoittelemaan heidän kanssaan. ”Isä, anna anteeksi, mutta en tiedä mitä sanoisin”, Makari vastasi hänelle. Mutta kun pyhittäjä yhä kysyi Makarin mielipidettä, tämä sanoi: ”Kiitetty olkoon Jumala, joka haluaa, että kaikki ihmiset pelastuisivat.” (1. Tim. 2:4) Kun Amfiloki näki ohjaajan ja oppilaan nöyryyden ja yksinkertaisuuden, hän lankesi polvilleen pyhittäjä Dionisin eteen ja sanoi: ”Jumala, joka haluaa, että kaikki pelastuisivat, on johdattanut minut sinun luoksesi, ja Jumalan avulla tulen tekemään kaiken mitä käsket.”
Pyhittäjä Dionisi varoitti uutta tulokasta luostarielämän vaikeuksista ja sanoi: ”Jos haluat jäädä tänne, tehkäämme sopimus, että pysymme yhdessä niin kauan kuin elämme maan päällä.” Amfiloki hyväksyi ehdotukseen. Hän alkoi kilvoitella, noudatti tarkkaan luostarin sääntöjä ja auttoi pyhittäjä Dionisia kaikissa tämän töissä. Näin he elivät yhdessä kaksikymmentä vuotta. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Dionisi asetti Amfilokin seuraajakseen luostarin igumeniksi. Haudattuaan ohjaajansa pyhä Amfiloki kilvoitteli vielä 15 vuotta Glušitsan luostarissa ja johti huolellisesti hänelle uskottua laumaa. Vuonna 1452 hän nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin pyhittäjä Dionisin viereen.
Pyhittäjä Makari, maallikkonimeltään Matteus, oli kotoisin Rostovista. Kun hän oli 12-vuotias, hän tapasi sukulaistensa luona pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisen, joka oli ohikulkumatkalla Rostovissa. Pyhittäjä näki, että nuoresta Matteuksesta oli tuleva erämaaluostarin munkki, ja hän alkoi puhua hänelle maailman ja vanhempien hylkäämisestä Jumalan tähden (Matt. 10:37). Vanhuksen sanat koskettivat nuorukaisen sielua. Hän pyysi, että Dionisi ottaisi hänet kuuliaisuusveljeksi luostariinsa. ”Haluan sitä, mistä puhut minulle, kunhan vain sinä itse opetat minua”, hän sanoi. Pyhittäjä otti hänet mukaansa, vihki hänet munkiksi nimellä Makari ja antoi hänen asua omassa keljassaan voidakseen itse opettaa hänelle munkkielämää. Pyhittäjä Makari seurasi kaikessa ohjaajansa esimerkkiä. Hän oli kuuliainen ja kärsivällinen ja edistyi nopeasti kaikissa hyveissä ja tuli otolliseksi samaan pappisvihkimyksen. Hän pysyi pyhittäjä Dionisin uskollisena oppilaana aina tämän kuolemaan asti. Luostarin seuraavan igumenin pyhittäjä Amfilokin kuoleman jälkeen veljestö valitsi hänet luostarin johtajaksi.
Pyhittäjä Tarasi oli igumenina eräässä Permin luostarissa ja saarnasi kristinuskoa pakanallisille komeille eli syrjääneille yhdessä Permin piispan pyhän Stefanin (26.4.) kanssa. Myöhemmin hän jätti luostarinsa, koska ei enää halunnut olla johtajana, vaan piti parempana elää kuuliaisuudessa kokeneemman kilvoittelijan alaisuudessa. Hän tuli Glušitsan luostariin pyhittäjä Dionisin luo ja kilvoitteli siellä noudattaen kaikessa pyhittäjän tahtoa. Hän oli suuri askeetti, jolla oli kyynelten armolahja. Hän nukkui pois igumeni Amfilokin aikana vuonna 1440. Pyhittäjä Feodosi oli hänkin Dionisi Glušitsalaisen oppilaita.
Pyhittäjä Teosebios eli Kyproksella 1100-luvulla ja oli Arsinoen piispan pyhän Arkadioksen (29.8.) nuorempi veli. Hän ja hänen vaimonsa viettivät yhteisestä sopimuksesta neitseellistä elämää. Teosebios oli ammatiltaan lammaspaimen, joka vaelteli laumoineen korkealla vuoristossa. Vuorten ja luolien hiljaisuus viehätti hänen rauhaa rakastavaa mieltään. Lopulta hän siirtyi asumaankin erääseen luolaan, jossa eli rukoillen ja paastoten. Hänelle lähetettiin kotoa ruokaa, mutta hän söi itse vain sen verran, että pysyi hengissä, ja antoi loput köyhille. Jollei ketään köyhää ollut lähettyvillä, hän antoi ruoantähteet linnuille saadakseen itse hyötyä paastoamisesta ja Jumalan luotujen auttamisesta.
Pyhittäjä Teosebios nukkui rauhassa kuolonuneen rukoillessaan luolassaan. Hänen paimenkoiransa palasivat lampaiden kanssa kotiin, ja siitä omaiset ymmärsivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin. He etsivät kolme päivää, kunnes löysivät hänen ruumiinsa. Se oli vielä täysin kunnossa ja siitä lähti hyvä tuoksu. Omaiset hautasivat sen ja rakensivat myöhemmin pyhittäjän kunniaksi kirkon, jossa tapahtui paljon ihmeitä.
Pyhä Fiacc (Fiace, Fiech) syntyi Irlannissa vuoden 415 tienoilla. Hänen setänsä oli bardi, joka opetti Fiaccin kelttiläisen runoperinteen taitajaksi. Fiacc kääntyi kristityksi ja vaimonsa kuoltua eli yksin poikansa kanssa.
Kun pyhä Patrik kulki Leinsterin läpi, hän pysähtyi Donaghmoressa käydäkseen tapaamassa oppilastaan Dubthachia, joka oli bardina kuninkaan hovissa. Patrik kysyi bardilta, tunsiko tämä ketään, joka vastaisi apostoli Paavalin kuvausta hengelliseksi paimeneksi kelvollisesta miehestä. Dubthach ehdotti Fiaccia, joka osoittautui suostuvaiseksi. Patrik antoi hänelle liturgisia kirjoja ja opetti hänet lukemaan latinaa. Pian Patrik vihki Fiaccin piispaksi ja antoi hänelle pyhäinjäännöksiä, nahkaisen olkalaukun ja välineitä ajanlaskua varten. Pyhä Patrik jätti uudelle piispalle seitsemän uskovaista, joista muodostui alueen kristillisen yhteisön siemen.
Fiacc rakennutti Domnach-Fiechin kirkon, johon pyhä Patrik lahjoitti liturgisia vaatteita, kellon, epistolakirjan ja piispansauvan. Myöhemmin enkeli käski Fiaccin lähteä vaeltamaan kohti aluetta, josta hän löytäisi ”oman ylösnousemuksensa paikan”. Häntä kehotettiin rakentamaan kappelinsa paikkaan, jossa kohtaisi hirven, ja keittiön paikalle, jossa kohtaisi villisian. Fiacc toimi Carlowiin rakentamansa luostarin johtajana ja lähialueen piispana useita vuosikymmeniä.
Fiacc tapasi viettää suuren paaston syömällä vain leipää, johon oli sekoitettu tuhkaa. Ystävänsä ja suojelijansa Patrikin kunniaksi hän kirjoitti hymnin Genair Patraicc, joka on säilynyt meidän aikaamme asti. Fiacc myös rakennutti useita kirkkoja, joissa hän opetti uskon totuuksia. Elettyään yli sadan vuoden ikään pyhä Fiacc siirtyi Herran luokse vuoden 520 tienoilla. Hänet haudattiin Slettyyn, Leixiin.
Pyhä Kosmas syntyi Syyriassa 600-luvun loppupuolella ja jäi orvoksi hyvin nuorena. Hänet adoptoi pyhän Johannes Damaskolaisen (4.12.) isä Sergios Mansur, rikas ylimys, jolla oli merkittävä asema kaupungissa. Sergios piti huolta siitä, että molemmat pojat saavat mahdollisimman hyvän koulutuksen, ja hankki heille kotiopettajaksi sivistyneen sisilialaisen munkin, joka hänkin oli nimeltään Kosmas. Munkki opetti pojille kaiken sen viisauden, jonka oli itselleen hankkinut. Molemmat pojat osoittautuivat hyvin lahjakkaiksi ja saavuttivat muutamassa vuodessa hämmästyttävän tietouden filosofiassa, astronomiassa, geometriassa, musiikissa, kieliopissa ja kirjallisuudessa. He molemmat alkoivat kirjoittaa runoutta ja saavuttaa mainetta.
Jonkin ajan kuluttua Johannes ja Kosmas lähtivät munkeiksi Pyhän Sabbaksen luostariin. Näin he täydellistivät maalliset opintonsa ”tieteiden tieteellä” eli askeesilla ja rukouksella, joka on todellista filosofiaa eli viisauden rakastamista. Myöhemmin Jerusalemin patriarkka vihki Johanneksen papiksi. Vuonna 743 Jerusalemin synodi pyysi Kosmasta piispaksi Maiumaan. Tämä Gazan lähellä sijainnut kaupunki oli Jerusalemin patriarkaatin alainen ja tunnettiin myös nimellä Anthedon. Konstantinus Suuri oli aikanaan nimennyt kaupungin poikansa kunniaksi Konstantiaksi.
Pyhä Kosmas muistetaan yhtenä ortodoksisen kirkon kuuluisimmista hymnien laatijoista. Kuuluisimpia ovat hänen Herran suuriin juhliin laatimat kanoninsa, jotka ovat hyvin syvällisiä, hartaita ja kielikuviltaan rikkaita. Pyhä Henki innoitti Kosmasta ilmaisemaan kirkkoisien teologisen opetuksen sisältöä runollisessa muodossa, ja näin hän toi heidän oppinsa koko kirkkokansan ja kaikkien uskovaisten ulottuville. Pyhä Kosmas sai vaikutteita erityisesti Gregorios Teologin ajattelusta. Kosmaksen pyrkimyksenä oli auttaa uskovaisia ylentämään sydämensä taivaallisiin asioihin. Hän paimensi hengellistä laumaansa rauhassa monien vuosien ajan ja nukkui pois Herrassa korkean iän saavuttaneena.
Domnina eli Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Hänet ilmiannettiin kristittynä ja hän joutui Anazarboksen (nykyinen Anavarza Turkissa) maaherran Lysiaksen eteen. Hän tunnusti rohkeasti Kristusta. Rangaistukseksi häntä ruoskittiin tuoreilla häränjänteillä, hänen jalkojaan poltettiin hehkuvilla raudoilla ja hänen luunsa ruhjottiin nuijaniskuilla. Lopulta hänet heitettiin vankilaan, jossa hän kovasti kärsittyään antoi sielunsa Herran käsiin.
Lempinimellä Mobhi tunnettu munkki Berchan Glasnevinlainen (Dublin) on yksi Irlannin kahdestatoista apostolista. Hän perusti Tolkajoen rannalle koulun, jossa hänestä tuli Irlannin suurimpien pyhien Columban, Comgallin, Kieran Clonmacnoiselaisen ja Canicen opettaja ja esikuva. Mobhin hengellistä intoa kuvaa muun muassa se, että kerran Tolkajoen tulviessa hän ui sen yli päästäkseen ehtoopalvelukseen toisella rannalla olevaan kirkkoon. Pyhä Mobhi kuoli noin vuonna 544. Hänen perustamansa luostarin veljestö menehtyi ruttoon vain muutama vuosi tämän jälkeen.
Pyhä Tarakhos (239–304) oli syntyjään Rooman kansalainen Isaurian Claudiopoliksesta. Hän palveli sotilaana Rooman armeijassa Viktor-nimisenä, mutta käännyttyään kristityksi hän alkoi pelätä joutuvansa toimimaan Jumalan lakia vastaan, pyysi eroa ja jätti armeijan. Tarakhos oli jo noin 65-vuotias, kun hänet pidätettiin yhdessä kahden uskonveljensä kanssa. Andronikos oli efesolainen ylimys ja Probos tavallinen maalaismies Pamfylian Sidonista; hänen perheellään oli ollut huomattava omaisuus, josta Proboksen isä oli luopunut evankeliumin tähden. Kolmikko pidätettiin Kilikian Pompeiopoliksessa 300-luvun alkuvuosien vainossa ja vietiin maaherra Numerianus Maximuksen eteen. Heitä kuulusteltiin kolmeen otteeseen. Ensimmäinen kuulustelu tapahtui Tarsoksessa.
Maximus kysyi Tarakhoksen nimeä, ja tämä vastasi vain: ”Olen kristitty.” Häntä lyötiin vasten kasvoja, ja käskettiin vastata siihen mitä kysytään. Maximus lupasi hänelle keisarien suosion, jos hän vain uhraisi jumalille niin kuin keisaritkin. ”Paholainen pettää heitä saaden heidät tekemään niin”, Tarakhos vastasi. Maximus käski murtaa hänen leukansa keisarien solvaamisesta, mutta Tarakhos pysyi lujana ja kieltäytyi rikkomasta Jumalan lakia palvomalla ihmiskätten töitä. ”Se, mitä sinä sanot mielettömyydeksi, on minun sieluni pelastus, ja siitä minä en luovu”, Tarakhos sanoi, ”mutta ruumiilleni voit tehdä mitä haluat: se on kokonaan sinun vallassasi.” Vanhus määrättiin hakattavaksi kepeillä.
Kun Tarakhos oli hakattu, hän lausui: ”Nyt olet tehnyt minusta todella viisaan. Lyönnit ovat vain tehneet minut vahvemmaksi, ja luottamukseni Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen on kasvanut.” Maximus kysyi: ”Miespolo, kuinka voit kieltää jumalien moninaisuuden, kun itsekin oman tunnustuksesi perusteella palvelet kahta jumalaa?” Tarakhos julisti, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan Poika, kristittyjen toivo ja pelastuksen lähde niille, jotka kärsivät hänen tähtensä. Hänen käskettiin vaieta, ja sadanpäällikkö Demetrios pyysi häntä uhraamaan ja siten pelastamaan henkensä. ”Mene pois, sinä Saatanan palvelija, ja pidä neuvosi omaa käyttöäsi varten”, vastasi Tarakhos. Tämän jälkeen Maximus määräsi hänet kahleisiin ja lähetti takaisin vankilaan.
Seuraavaksi kuulusteltavaksi tuotiin Probos, joka esittäytyi: ”Minun tärkein ja arvokkain nimeni on Kristitty; mutta nimi, jolla kuljen maailmassa, on Probos.” Kun häntä pyydettiin uhraamaan pelastaakseen henkensä, hän kertoi aikanaan jo saaneensa tarpeeksi maallista hyvää ja tahtovansa nyt ainoastaan palvella elävää Jumalaa. Probos riisuttiin alasti, hänet sidottiin ja ruoskittiin härän jänteillä. Kun hänen verensä valui maahan, hän lausui: ”Tehkää ruumiillani mitä tahdotte, teidän kidutuksenne ovat minulle kuin suloista hajuvettä.” Maximus ihmetteli: ”Onko tämä itsepäinen tyhmyytesi parantumatonta laatua? Mitä voit toivoa?” Probos vastasi: ”Minä olen viisaampi kuin sinä, koska en palvo piruja.” Maximus käski kääntää hänet ympäri ja iskeä häntä vatsapuolelle. ”Herrani, auta palvelijaasi”, Probos sanoi. Tämän kuullessaan Maximus pilkkasi: ”Kysele häntä jokaisella iskulla – missä on sinun auttajasi?” Probos vastasi: ”Hän auttaa minua ja on auttava; sinun kidutuksistasi minä välitän niin vähän, etten tottele sinua.” Kun Maximus osoitti maata, joka värjäytyi punaiseksi verestä, Probos lausui: ”Mitä enemmän minun ruumiini kärsii Jeesuksen Kristuksen takia, sitä enemmän minun sieluni virvoittuu.” Maximus käski kahlita hänen kätensä ja jalkansa eikä ketään saanut päästää tyrmään sitomaan hänen haavojaan.
Seuraavaksi sisään tuotiin kolmas marttyyri, joka esittäytyi sanoen: ”Todellinen nimeni on Kristitty; se nimi, jolla minut tunnetaan, on Andronikos.” Maximus pyysi häntä ”kunnioittamaan jumalia ja tottelemaan keisareita, jotka ovat meidän isiämme ja mestareitamme”. ”Paholainen on teidän isänne, koska teette hänen tekojaan”, Andronikos vastasi. Andronikos riisuttiin alasti ja sidottiin venytettäväksi. ”Minulle on parempi, että ruumistani kidutetaan kuin että kadotan sieluni”, hän sanoi. Kun Andronikosta pyydettiin uhraamaan, hän vastasi: ”En ole uhrannut demoneille varhaisesta lapsuudestani saakka, enkä aio aloittaa nyt.” Paikalla ollut armeijan virkailija puuttui tilanteeseen sanoen: ”Minä olen niin vanha, että voisin olla isäsi, ja siksi rohkenen neuvoa sinua: tottele maaherraa.” Andronikos vastasi hänelle: ”Kylläpä annat minulle arvokkaita neuvoja: uhrata pahoille hengille!” Maximus hermostui Andronikokseen ja uhkasi häntä tulella ja kidutuksilla, ellei hän luovu hulluudestaan. Andronikos vastasi: ”Tällainen hulluus on sopivaa meille, joiden toivo on Jeesuksessa Kristuksessa. Maallinen viisaus johtaa ikuiseen kuolemaan.” Väittely ei johtanut maaherran toivomaan tulokseen, ja koko kolmikko jätettiin kahlehdittuna vankityrmään.
Toinen kuulustelu tapahtui jonkin ajan kuluttua Mopsuestiassa. Ensimmäisenä esiin tuotiin jälleen Tarakhos, joka ilmoitti heti aluksi olevansa kristitty ja toivovansa, että maaherra ja keisarit jättäisivät sokeutensa ja ottaisivat vastaan totuuden, joka johtaa elämään. Maximus määräsi hänen leukansa ja hampaansa hakattavan murskaksi, mutta Kristus antoi Tarakhokselle voimaa kestää kärsimykset. Maximus uhkasi häntä hehkuvilla hiilillä, mutta Tarakhos vastasi, ettei pelännyt katoavaista tulta, joka hiipuu pian. Kun Tarakhoksen käsiä oli poltettu, Maximus käski sitoa hänet jaloistaan ja nostaa hänet pää alaspäin savustettavaksi. ”Koska olen jo voittanut sinun tulesi, en pelkää sinun savuasikaan”, lausui Tarakhos. Maximus käski tuoda etikkaa ja suolaa, mutta Tarakhos sanoi: ”Sinun etikkasi on minulle makeaa ja suolasi mautonta.” Maximus käski lisätä etikkaan sinappia ja työntää aine hänen nenäänsä. ”Sinun palvelijasi pettävät sinua; he ovat antaneet minulle hunajaa”, Tarakhos ivasi. Maximus sanoi keksivänsä hänelle uudenlaisia kidutuksia ja lähetti hänet takaisin vankilaan.
Seuraavaksi paikalle tuotiin Probos, joka ilmoitti, että kidutukset olivat lujittaneet hänen ruumiinsa ja vahvistaneet hänen sieluaan: ”Minulla on elävä Jumala taivaassa: Häntä minä palvelen enkä ketään muuta.” Maximus kysyi, eivätkö Rooman jumalat muka olleet eläviä. Probos vastasi: ”Te ette tiedä mitä teette, kun uhraatte niille.” Kun Maximus viittasi suureen jumalaan Jupiteriin, Probos alkoi nuhdella häntä: ”Etkö häpeä kutsua jumalaksi sellaista, joka on syypää huorintekemiseen, lapsiin sekaantumiseen ja muihin hirveisiin rikoksiin?” Maximus käski hakata hänen suutaan kivellä. ”Miksi?”, Probos kysyi, ”En ole puhunut Jupiterista sen kummempaa kuin hänen omat palvelijansa. Enhän minä valehtele, vaan puhun totta, kuten itsekin tiedät.” Maximus antoi kiduttaa Probosta julmasti. Kun Probos jatkoi totuuden puhumista, Maximus uhkasi repiä irti hänen kielensä. Probos vastasi: ”Minulla on myös toinen kieli, johon sinä et ylety, kuolematon sisäinen kieli.” Hänet vietiin takaisin vankilaan.
Kun Andronikos tuotiin sisään ja häntä uhkailtiin hirvittävillä rangaistuksilla, hänkin lausui rohkeasti: ”Jumala, jota minä palvelen, on varustanut minut uskon asein, ja Jeesus Kristus on minun voimani ja pelastajani. En pelkää sinun voimaasi enkä sinun herrojesi enkä sinun jumaliesi voimaa.” Andronikoksen haavat olivat parantuneet, vaikka kukaan ei ollut käynyt niitä hoitamassa. Pitkän kuulustelun jälkeen Andronikos pantiin kahleisiin, hänet vietiin takaisin vankilaan eikä kukaan saanut käydä häntä katsomassa.
Kolmas kuulustelukierros pidettiin Anazarboksessa. Tarakhos esiintyi entistä rohkeammin sanoen, että nopea kuolema toisi hänelle voiton ja autuuden, hidas kuolema taas toisi hänelle suuremman palkkion. Maximus määräsi hänet sidottavaksi piinapenkkiin. Tarakhos vastasi, että voisi vedota Diocletianuksen asetukseen, joka kielsi panemasta sotilashenkilöitä piinapenkkiin, mutta ei halunnut kuitenkaan esittää vetoomusta, ettei hänen suotta luultaisi pelkäävän.
Maximus sanoi: ”Sinä haaveilet vain siitä, että kuoltuasi kristityt naiset tulevat palsamoimaan ruumiisi ja hieromaan siihen hajuvoiteita. Mutta minä pidän huolen siitä, mitä sinun jäännöksillesi tapahtuu.” Tarakhos vastasi: ”Voit tehdä ruumiilleni aivan mitä haluat, niin sen eläessä kuin kuolemani jälkeen.” Maximus määräsi hänen huulensa, poskensa ja koko kasvonsa viilleltäviksi ja leikeltäviksi. Sen jälkeen Tarakhos lausui: ”Olet häpäissyt kasvoni, mutta minä olen saanut uutta kauneutta sieluuni.” Tyranni käski työntää hehkuvan raudan hänen kainaloihinsa ja revitytti irti hänen korvansa. ”Minun sydämeni ei tarkkaa Jumalan sanaa yhtään vähempää kuin ennen”, sanoi Tarakhos. ”Vaikka annat nylkeä koko ruumiini, et voi erottaa minua Jumalastani.” Maximus käski polttaa hänen kainalokuoppiaan ja kylkiään uudelleen. ”Taivaan Jumala”, huudahti Tarakhos, ”katso minua ja ole minun tuomarini!” Tarakhos lähetettiin vankilaan odottamaan seuraavana päivänä järjestettävää näytöstä.
Seuraavana kuulusteltavaksi tuotiin Probos, joka ei taipunut kovien uhkauksien edessä. Maximus määräsi hänet sidottavaksi ja roikutettavaksi ilmassa pää alaspäin ja hänen kylkensä poltettavaksi hehkuvalla raudalla. ”Minun ruumiini on sinun vallassasi. Taivaan ja maan Herra tarkatkoon minun kärsivällisyyttäni”, Probos vastasi. ”Jumala, jota sinä anot, on jättänyt sinut minun käsiini”, Maximus huomautti. ”Hän rakastaa ihmisiä”, Probos vastasi.
Maximus käski vääntää Proboksen suun auki ja kaataa sinne uhrattua viiniä ja uhrattua lihaa. Maximus iloitsi siitä, että Probos oli kaikkien kidutuksien jälkeen tullut osalliseksi uhrista. Probos vastasi: ”Et ole tehnyt suurtakaan sankarityötä saadessasi minut maistamaan näitä iljettäviä uhreja vasten tahtoani.” Maximus sanoi: ”Samapa tuo, nyt se on tehty. Lupaa vielä tehdä se myös vapaasta tahdostasi, niin pääset vapaaksi.” Probos vastasi: ”Tiedä, että vaikka pakotat minut kaikkiin alttariesi uhreihin, minä en siitä saastu: Jumala näkee, millaisen väkivallan uhriksi minä joudun.”
Maximus määräsi kidutuksen aloitettavaksi. ”Ruumiissasi ei ole ehjää paikkaa”, hän huomautti Probokselle. Tämä vastasi: ”Olen antanut ruumiini sinulle, jotta sieluni pysyisi ehjänä ja terveenä.” Maximus määräsi kuumennettavaksi teräviä nauloja, joilla Proboksen kädet lävistettiin. Probos kiitti Vapahtajaansa, että sai osallistua Hänen omiin kärsimyksiinsä. Proboksen silmät revittiin hitaasti irti. Hän lausui maaherralle: ”Olet tuhonnut ruumiini silmät, mutta sieluni silmiä sinä et voi ottaa pois.” Maximus sanoi hänelle: ”Yhä vain väität vastaan, vaikka olet tuomittu ikuiseen pimeyteen.” Probos vastasi: ”Jos tietäisit, millaiseen pimeyteen oma sielusi on vajonnut, pitäisit itseäsi paljon surkuteltavampana kuin minua.” Maximus ihmetteli: ”Sinulla ei ole ruumiistasi enää hyötyä sen enempää kuin vainajalla, mutta silti jaksat puhua.” Probos vastasi: ”Niin kauan kuin näissä ruumiini jäännöksissä, jotka olet minulle jättänyt, on vähänkään elinvoimaa, en lakkaa puhumasta Jumalastani, ylistämästä ja kiittämästä häntä.” Lopulta Maximus antoi periksi ja määräsi pyhän vankilaan odottamaan kuolemaa tiukasti vartioituna, ettei kukaan hänen ystävistään pääsisi onnittelemaan häntä.
Viimeisenä Maximuksen eteen tuotiin Andronikos, jolle Maximus väitti, että kaksi muuta olivat suostuneet uhraamaan. Andronikos vastasi rohkeasti: ”Tällainen on valheiden jumalan palvelijan osa, ja tästä minä tiedän, että ihmisistä tulee samanlaisia kuin heidän palvomansa jumalat ovat. Jumala tuomitkoon sinut, vääryydentekijä!” Andronikosta kidutettiin polttamalla ja uhattiin hitaalla kuolemalla petojen hampaissa. ”Sinä olet villimpi kuin tiikerit ja verenjanoisempi kuin mitkään barbaariheimojen raakalaiset”, Andronikos vastasi. Maximus pakotti myös Andronikoksen nielemään epäjumalille uhrattua lihaa ja viiniä. ”Minun sieluni ei saastu kärsiessään vastoin tahtoaan sellaista minkä tuomitsee. Jumala näkee sydänten salaisuudet”, Andronikos lausui. Kun Andronikos jatkoi rohkeaa puhettaan, Maximus uhkasi repiä irti hänen kielensä saadakseen sen vaikenemaan. Andronikos vastasi: ”Pyydän, että tekisit minulle sen palveluksen, että ne huulet ja kieli, joiden sinä luulet osallistuneen epäjumalille uhrattuun lihaan ja viiniin, leikataan pois.” Maximus vihastui: ”Repikää irti hänen hampaansa ja leikatkaa poikki hänen hävytön kielensä juuria myöten. Polttakaa ne ja heittäkää tuhkat ilmaan, jotteivät naiset ja muut hänen kumppaninsa saa kerättyä niitä talteen.” Pyhä Andronikos vietiin tyrmään odottamaan joutumista petojen eteen.
Seuraavana päivänä kansa täytti amfiteatterin Anazarboksen kaupungin tuntumassa. Kun pyhät marttyyrit tuotiin esiin, he olivat niin kidutuksen riuduttamia, että heidät oli kannettava sisään. Nähdessään heidät yleisö hiljeni ja osa alkoi jupista maaherran julmuutta vastaan. Monet alkoivat lähteä pois katsomosta kaupungille kesken esityksen, mist&aum; Maximus hermostui ja määräsi sotilaat pysäyttämään poistujat.
Kun pedot päästettiin irti, ne lähtivät häkeistään nopeasti mutta pysähtyivät pian eivätkä halunneet koskea pyhiin marttyyreihin. Maximus raivostui entisestään ja määräsi eläinten vartijoille sata iskua ryhmysauvoilla ikään kuin he olisivat olleet vastuussa petojen kesyyntymisestä. Hän uhkasi jopa ristiinnaulita heidät, ellei hurjempia petoja löytyisi. He toivat esiin karhun, joka oli samana päivänä jo tappanut kolme miestä: se käveli kohti marttyyreita ja alkoi nuolla Andronikoksen haavoja. Hän tarjosi päätään pedolle, mutta turhaan. Maximus ei enää kyennyt hillitsemään itseään vaan määräsi pedot välittömästi tapettavaksi. Karhu kaatui Andronikoksen jalkojen juureen. Areenalle tuotiin raivokas naarasleijona, jonka ärjyntä sai yleisön vapisemaan, mutta pyhien miesten eteen päästessään se paneutui makuulle pyhän Tarakhoksen eteen ja alkoi nuolla heitä unohtaen täysin luontaisen raivokkuutensa. Maximus huusi raivoissaan, että leijonaa oli ärsytettävä piikkikepeillä, mutta juuri silloin leijona nousi ja alkoi ärjyä raivokkaasti. Yleisön pyynnöstä se ajettiin takaisin häkkiinsä.
Kuvernööri kutsui gladiaattorit lyömään pyhät marttyyrit kuoliaiksi miekoin, ja näin tapahtui. Maximus käski heittää ruumiit aiemmin kuolleiden gladiaattoreiden sekaan ja määräsi yöksi kuusi vartijaa, jotteivät kristityt veisi ruumiita pois. Yöllä laskeutui epätavallinen pimeys, ja raivokas myrskyn puuska sai vartijat hajaantumaan. Uskovaiset tunnistivat pyhien ruumiit ihmeellisen valonsäteen avulla, kantoivat ne pois ja kätkivät ne läheisen vuoren rinteellä olleeseen luolaan. Maximus rankaisi vartijoita, mutta ei kyennyt löytämään pyhiä ruumiita. Eräät kristityt ostivat myöhemmin notaarilta pyhien marttyyrien kuulustelupöytäkirjan 200 denaarilla. Kolme kristittyä Markianos, Felix ja Verus olivat seuranneet areenan tapahtumia läheiseltä kukkulalta ja nyt he lupasivat vartioida reliikkejä elämänsä loppuun saakka. Myöhemmin heidät haudattiin samaan paikkaan.
Pyhä Wilfrid (Walfridus, Willferder) syntyi ylimysperheeseen Northumbriassa Englannissa vuonna 634. Hän liittyi 13-vuotiaana kuningas Oswyn hoviin, jossa hänestä tuli kuningatar Eanfledan suosikki. Kuningatar lähetti hänet opiskelemaan kelttien hallitsemalle alueelle Lindisfarneen. Wilfrid jatkoi opintoja Canterburyssa pyhän Honoriuksen johdolla kallistuen roomalaisten liturgisten käytäntöjen puolustajaksi.
Vuonna 653 Wilfrid lähti mantereelle. Hän vietti vuoden Lyonissa, jossa hän kieltäytyi avioliittotarjouksesta ja otti vastaan munkiksivihkimyksen roomalaisen käytännön mukaan. Wilfrid matkasi seuraavaksi Roomaan ja opiskeli siellä ylidiakoni Bonifatiuksen johdolla kanonista lakia. Paluumatkallaan hän vietti kolme vuotta Lyonissa, jossa hän sai läheltä seurata, millainen valta ja vastuu piispoilla oli mantereella. Poliittisten murhien ja juonittelujen yltyessä hän katsoi parhaaksi palata Englantiin vuoden 660 tienoilla. Wilfrid nimitettiin johtajaksi Riponin luostariin, jossa hän otti käyttöön roomalaiset liturgiset käytännöt ja pyhän Benediktuksen säännön. Munkit eivät kuitenkaan halunneet luopua kelttiläisestä traditiostaan vaan lähtivät kotiseudulleen Melroseen.
Wilfridin johdolla roomalainen traditio alkoi yleistyä Pohjois-Englannissa. Kelttiläisten ja roomalaisten tapojen yhteentörmäystä kokoonnuttiin selvittämään Whitbyn kirkolliskokoukseen vuonna 663, jonka avauspuheessa kuningas Oswy vaati yhtenäistä käytäntöä pääsiäisen ajankohdan määrittämiseen. Pyhä Colman Lindisfarnelainen puolusti kelttiläistä laskutapaa sanoen sen periytyvän apostoli Johannekselta. Wilfrid vastasi Rooman laskutavan olevan peräisin apostoli Pietarilta, ja kuningas Oswy asettui hänen puolelleen.
Wilfridin kannan voitettua hän lähti Ranskan Compiegneen, jossa hänet vihittiin Yorkin piispaksi. Palattuaan hän sai huomata, että Englannissa piispanvirkaan oli sillä aikaa vihitty pyhä Chad (2.3.). Kanonisesti sekavassa tilanteessa Wilfrid palasi Riponiin, kunnes Canterburyn uusi arkkipiispa pyhä Teodor (19.9.) asetti hänet vuonna 669 Yorkin esipaimeneksi. Seuraavat vuodet olivat menestyksekkäitä Wilfridille ja hänen johtamalleen kirkolle. Hän rakennutti useita kirkkoja ja luostareita. Mutta kun Wilfrid rohkaisi seuraavan kuninkaan Egfridin vaimoa Etheldredaa lähtemään luostariin, kuningas kosti vaatimalla Teodoria ensin jakamaan Yorkin hiippakunnan neljään osaan, ja lopulta Wilfrid pantiin tyystin viralta. Wilfrid matkusti Roomaan valittamaan päätöksestä – tämä oli ensimmäinen anglosaksisen piispan vetoomus Rooman paaville. Matkalla Wilfrid vietti vuoden Friisinmaalla lähetystyötä tehden. Tästä sai alkunsa anglosaksien harjoittama manner-Euroopan lähetys. Vuonna 679 paavi Agatho palautti Wilfridin aseman, mutta Wilfridin palattua Englantiin Egfrid sulki hänet vankilaan yhdeksäksi kuukaudeksi ja lähetti hänet sitten pois omalta alueeltaan.
Wilfrid siirtyi Sussexiin, joka oli anglosaksisen Englannin viimeinen pakanuuden linnake. Hän työskenteli kaikin voimin eteläsaksien pelastuksen eteen ja sai käännytettyä lähes kaikki alueen asukkaat. Sen jälkeen Wilfrid perusti luostarin Selseyhin kuningas Ethelwalhin lahjoittamalle maa-alueelle. Kuningas Egfridin kuoltua taistelussa vuonna 685 Wilfrid tapasi arkkipiispa Teodorin, joka pyysi anteeksi menettelyään Wilfridiä kohtaan. Seuraava kuningas Aldfrid kutsui Wilfridin takaisin Riponiin vuonna 686, mutta viiden vuoden kuluttua hänkin karkotti Wilfridin.
Wilfrid siirtyi Merciaan, jossa hän kuningas Ethelredin kutsumana toimi Leicesterin alueen piispana ja perusti seudulle useita luostareita. Vuoden 703 kirkolliskokous määräsi kuningas Aldfridin pyynnöstä Wilfridin jättämään piispuutensa ja palaamaan Riponiin. Wilfrid lähti vielä kerran Roomaan, jossa paavi Johannes VI (701–705) vahvisti hänen asemansa. Ratkaisuun päästiin kuitenkin vasta kuningas Aldfridin tehdessä kuolemaa vuonna 705: hän katui toimiaan Wilfridiä vastaan, ja Wilfrid nimitettiin Hexhamin piispaksi.
Paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kärsinyt pyhä Wilfrid nukkui pois Pyhän Andreaksen luostarissa Oundlessa vuonna 709 ollessaan vierailulla Merciaan perustamissaan luostareissa. Hän määräsi keräämänsä omaisuuden jaettavaksi neljään osaan: yksi kirkoille, toinen köyhille, kolmas hänen kanssaan karkotetuille ja loput luostarien johtajille, ”jotta he voisivat ostaa kuninkaiden ja piispojen ystävyyttä”, kuten hän pisteliäästi totesi. Pyhä Wilfrid haudattiin Riponiin, ja hänen kunnioituksensa levisi koko Englantiin. Hänelle omistettiin keskiajalla 48 kirkkoa.
Merkkien ja lyhenteiden selitykset
(ap) aamupalvelus
ap. apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata
† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa